Archive for the ‘Ruoka’ Category
Joulukalenteri, luukut 6 & 7. December 8th, 2008
# 6:
Sain ylioppilaslahjaksi pienen kirjasen, jonka nimi on Kitchen. Sen on kirjoittanut japanilainen Banana Yoshimoto, ja muistan jo ensimmäisellä lukukerralla viehättyneeni niin keittiön kiiltävien lattialaattojen kuvauksista, japanilaisen ruoan tuoksuista sekä ajatuksesta, että loppujen lopuksi ihmiselle riittää keittiö ja paikka jossa nukkua.
Yoshimoton kirjassa on muutamia lyhyitä tarinoita, joissa keittiö on aina tärkein. Keittiöitä on monenlaisia – isoäidin vanha keittiö, puolitutun ystävän keittiö jonka saa ottaa haltuunsa, ravintolan hieno keittiö. Ja sen lisäksi kirjassa on pitkiä taksimatkoja tuoksuva pihvi take away -pakkauksessa, kiipeilemistä hotellinaitojen yli, isiä jotka vaihtavat sukupuolta vaimon kuoltua koska eivät enää kestä olla miehiä, misokeittoa ja valkoisia sohvia korkealla kaupungin yllä, loputtomia pitkiä aamupaloja ja sen etsimistä, mitä ihminen oikeastaan elämässään tarvitsee.
Olen samaa mieltä keittiöistä. Nukkua voi monessa paikassa, kylpeminenkin onnistuu melko alkeellisissa olosuhteissa, mutta jos minun pitäisi valita yksi huone talosta, valitsisin keittiön.
Keittiöissä on jotain erilaista. Näissä asunnoissa joissa olen asunut – lukuunottamatta Koulukadun pientä yksiötä Joensuussa, jonka keittiö oli sen kokoinen keittokomero että siinä juuri pystyi kääntymään – ovat keittiöt olleet sellaisia, että jostain syystä jossain vaiheessa iltaa ihmiset eksyvät keittiön lattialle istumaan.
Sohvilla olisi tilaa, sängyillä voisi löhöillä, tai istua edes olohuoneen lattialla, mutta silti mennään nojaamaan keittiönkaappeihin ja jääkaappiin ja istutaan lattialle tuolien lomaan ja oikaistaan jalat, ja puhutaan parisuhteesta, rakkaudesta, pelkäämisestä, vallankäytöstä, elämisestä ja lausutaan ulkoa paatoksella Tommy Tabermannin runoja. Noustaan välillä ottamaan pöydältä syötävää ja istutaan taas lattialle. Jossain vaiheessa joku hakee ehkä kitaran ja alkaa näppäillä, ja muutama ehkä alkaa laulaa. Ilta saa tulla ja kelloa ei lattialta näy, joten silläkään ei ole väliä.
Jopa Laajavuoressa keittiön lattialla on istuttu, vaikka se on ehkä sen kokoinen että siinä mahtuu kääntymään kaksi ihmistä kerralla.
En ole aivan varma, mikä keittiöissä on niin vetoavaa. Mikä lopulta. Luulen tietäväni kuitenkin monia pieniä asioita.
Keittiöt ovat ne, joissa pitäisi olla aina lämmintä. Ja yleensä keittiö on se, jossa tuoksuu. Keittiössä on siis sitä kokoonkehräytynyttä kodinhenkeä, joka ottaa syliinsä ja painaa määrätietoisesti ihmisen istualleen lepäämään. Keittiöt ovat niitä joissa miehet metsältä tullessaan rojahtivat pirtinpöydän ääreen kiskomaan saappaat ähisten jalastaan. Keittiöt ovat niitä joissa lämmitettiin hellalla vettä synnytystä varten. Keittiöt ovat niitä joihin yöllä hiivitään kun ei saada unta. Keittiössä keitetään aamutee ja herätään hitaasti. Keittiöön laitan ensimmäisenä aamulla valot. Keittiössä teen sämpyläni, leipäni, puuroni, kaiken sen lohdullisen pehmeäntuoksuvan josta tulee sellainen olo, että kaikki onkin lopulta hyvin. Siellä sulatan liivatteet hyytelökakkuihin ja testaan suklaakeksireseptejä niin kauan, että kaiken taikinan syömisestä tulee paha olo. Siellä ovat reseptit, mausteet kihisevät hyllyssään, jauhot rapisevat pusseissaan, maito loiskuu purkissaan, leivät hymisevät hiljaa pussissaan. Keittiössä synnytetään uusia asioita, siellä kehrätään kodin tuntua koko muuhun asuntoon. Jos ei olisi keittiötä, ei olisi leipää pöydässä tuoreena.
Minä viihdyn keittiöissä. Sellaisissa keittiöissä, jossa on tilaa istua. Istua voi tosin vaikka ikkunalaudalla, jos muualla ei ole tilaa. Viihdyn siinä sievässä sekasotkussa, joka aiheutuu ympäriinsä levinneistä kattiloista ja reseptipapereista, sanomalehdistä ja murusista. Keittiö kun on se paikka, jossa ei tarvitse edustaa – olohuoneessa edustetaan, keittiössä keitetään vesihöyryssä pisaroiden herrasväelle herkkuja. Keittiö on paljon mielenkiintoisempi paikka kuin olohuone. Ihmisen jääkaappi kertoo ihmisestä paljon – mitä sieltä löytyy aina? Juustoa? Homejuustoa? Shamppanjaa? Kulutusmaitoa? Terveysvaikutteista levitettä? Oliiveja? Porkkanamehua? Pekonia? Porkkanaa? Ja mitä ihmisen keittiönkaapeista löytyy – onko siellä nuudeleita vai basmatiriisiä, valmiskastikkeita, eineksiä, parmesaania, sahramia, valkoista teetä, puurohiutaleita…? Väittäisin, että astioidenkin perusteella voi tehdä lyhyen luonnekartoituksen ihmisestä. Onko se valkoista Teemaa vai villin väristä Paratiisia, keltaista Oliivia vai sievää Villeroy & Bochia. Vai jotain tutun turvallista nimetöntä. Tai mummin vanhaa ruusukuvioista.
Viihdyn keittiössä… Ja menen sinne mielellään heti kun se on sopivaa. Jos ei muuta niin pilkkomaan vihanneksia tai tyhjentämään tiskikonetta.
Ja sitten on asioita kuten keittiöpsykologia tai keittiöfilosofia, ja mielestäni on ehdottomasti keittiöviisaus. On siis tapoja ajatella ja käsitellä asioita, jotka ovat sopivia keittiöön. Kun psykologiaa tehdään kahden kesken maallikkotasolla, se tapahtuu keittiössä. Keittiö on se maanläheinen jossa on turvallista, se matalan kynnyksen avoimen perspektiivin paikka jossa on tilaa, se on se johon unohdutaan teen ja sympatian äärelle ja jossa uneksitaan pöydän ääressä, kynttilä palaa loppuun ja kaadetaan vähän vielä lisää.
Minulla on paljon hyviä keittiömuistoja.
Ukin ja mummin mökin keittiö joka oli kapea läpikulkukäytävä matkalla makuuhuoneeseen, ja siinä silti paistettiin viipalepikkuleipiä, perunat silti pestiin rantavedessä. Tai Joensuussa kotona kun koko keittiö on ruisjauhossa ja tehdään urakalla karjalanpiirakoita, ja sielläkin on istuttu lattialla, kun on unohduttu puhumaan jotain suurta asiaa kesken tiskaamisen ja valuttu hitaasti lattiatasolle. Tai Vaasankadulla kun Ruthin kanssa paistettiin viime tipassa kiireessä jotain improvisoitua kun ihmisiä jo tuli ovesta sisään, tai Schaumanin puistotiellä kun ensimmäistä kertaa minulla oli melkein tupakeittiö ja ihmiset tulivat ja menivät ja keittiössä oli aina joku. Tai nyt Laajavuoressa kun seinissä on retrokaakelit ja täytän tilaa suklaakekseillä ja leivon helmikuussa niin paljon pullaa että sitä riittää vielä juhannuksenakin, ja miten tiskataan V:n kanssa tiskit yleensä vierekkäin, toinen tiskaa toinen huuhtelee. Tai Vempeleessä kesäisin kun keittiö on vain trangia veneen pohjalaudoilla, mausteet pitkin penkkejä, purkit ja pussit käden ulottuvilla. Keittiö sekin, silti.
Kun on keittiö, on sellainen olo, että kaikki on lopulta kunnossa ja selviää. Kun on keittiö, saa aina lämmintä juotavaa ja jotain suuhunpantavaa. Keittiö on jotenkin… keskellä. Siksi kai kaipaisin niin kovasti tupakeittiötä, jossa keittiö olisi aina läsnä, ja sohvalla istujat ja keittelijä olisivat samassa tilassa, ja keittiön lämpö leviäisi suoraan kaikkiin muihin huoneisiin.
Puhumattakaan siitä, että keittiö on tärkeä koska ruoka tulee sieltä. (!) Mutta ruoan lisäksi keittiöstä tekee tärkeän se läsnäolevan lempeyden tunne, jossa veitset ovat vain ruoanlaittoa varten ja mitään muuta ei hiillosteta kuin makkaraa, jossa on varaa olla vähän tahrainen ja hiukset sekaisin ja jossa silti laitetaan kuppi eteen ja painetaan istumaan. Keittiöt ovat aitoja paikkoja, ja parhaimmillaan niissä on aidompaa olla kuin muissa huoneissa.
Ja se, että keittiö on täynnä tiskejä ja murusia, käärepapereita ja lusikoita, on vain merkki siitä, että talossa on ollut elämää. Se on kiitollista ja autuasta, niin kuin taas lauantai-iltana ajattelin tiskivettä laskiessani. Autuasta, että talossa on ja sinne tulee ihmisiä, jotka tekevät tiskiä. Se on onnellisuutta.
Jos minulla olisi vanha maalaistalo, muuttaisin kai uuninpankolle asumaan.
Keittiö olkoon siis viides luukku, siksi, että se on lämmin ja inhimillinen, tuoksuva ja turvallinen.
Mutta koska olen jo muutaman päivän jäljessä, kirjoitan vielä toisesta asiasta, joka saa luvan tulla luukuksi.
***
# 7:
Huomaan, että kirjoitan nyt asioista, joista olen kirjoittanut ennenkin. Joita olen ainakin johonkin suuntaan sivunnut, mutta en koskaan ehkä sukeltanut niihin. Ehkä se ei ole yllätys että toistan itseäni, eikä kenties haitallista. Toisto saattaa painaa näitä asioita minuunkin syvemmin.
Eilisen jälkeen tänä aamuna keskustaan pyöräillessäni pohdin taas asiaa, jolle voisi nimeksi antaa sanaparin pieni kuolema. Sellainen tapahtui eilen, ja sen tulisi tapahtua uudelleen joka ikinen tuleva päivä, koska se olisi välttämätöntä sille, että ihminen pysyy elämisessä kiinni.
Ruth jäi meille yöksi lauantain itsenäisyyspäivän perinteisten pukujuhlien jälkeen. Talo oli taas täynnä loistokkaita ihmisiä, erityisesti sisäisesti loistokkaita. Miehillä tummat puvut ja naisilla kaikenlaista nättiä yllä. Joskus kahden aikaan tiskit oli viimein tiskattu kaiken sen syömisen, juttelemisen, tietovisailun, Finlandian laulamisen, valssaamisen ja kokeellisten valokuvien ottamisen pimeässä jälkeen. Ruth käpertyi nukkumaan olohuoneen lattialle patjalle, me taisimme saada unen vasta joskus lähempänä kolmea. Ennen nukkumaanmenoa totesin että aamupala tarjoillaan sitten vasta puolenpäivän jälkeen, voita kun ei oo ja pitää ehtiä aamulla kauppaan. Ruth kommentoi, ettei ennen sitä elonmerkkejä kenties kovin paljon olisikaan nähtävissä.
Ja kyllä me herättiin joskus yhdentoista aikaan – sitä kai tulee vanhaksi kun ei jaksa valvoa kuin kolmeen ja herää silti jo yhdeltätoista. Laitoin sämpylätaikinan tulemaan ja pyöräilin pikkupakkasen läpi kauppaan ostamaan muuta elintärkeää, voita ja jugurttia ja omenoita. Joskus yhdeltä aamupala oli pöydässä, ja sitä syötiin hartaudella, kruunattiin kaikki kakulla vielä eilisen tähteistä.
V nousi pöydästä ja kaatui saman tien suoraan patjalle lattialle, Ruth meni perässä sohvalle johon V oli kantanut peitot sängystä, kumpikin käpertyi kippuraan. Minä menin perässä.
Pöydällä paloi kynttilä, kello oli lähempänä kahta ja joulukuun hämärä kurotteli sormiaan huoneeseen. Lueskelin Kuukausiliitettä, V hengitti nukkuvan hengitystä, Ruth luki kirjaa. Kun alkoi tulla entistä hämärämpi otin Suomi-tietokilpailupelin kysymykset ja aloin kysellä niitä. Mikä eläin on matonokkeli? Missä kaupungissa sijaitsee kaupunginosa nimeltä Munakas? Kuinka vanhaksi karhu voi elää luonnossa? Mitkä ovat kaksi Suomen pohjoisinta kaupunkia? Entä mikä eläin on pähkinähakkeli? Mikä on uunilinnun toinen kutsumanimi? Missä sijaitsee Tiukka? Ruth ja V vastailivat, ja siinä uupumuksen tilassa se meni useammin kuin kerran hekotteluksi. Jossain vaiheessa kohottauduin patjalta ja nojasin sohvapöytänä toimivaan arkkuun nähdäkseni kysymykset edes kynttilän valossa, kun en raaskinut laittaa sähkövaloa päälle. Sitten kun silmiä alkoi rasittaa lopetin, ja nostin jalat sohvalle ja jäin vain nojailemaan.
Ei juteltu mitään maailman raskaimpia eikä syvimpiä, ihan vain pientä ja pehmeää. Ruth ja V arvioivat, onko sinisellä ja punaisella Fazerin suklaalla mitään eroa ja päättelivät, ettei sitruunajugurttisuklaa ole minkään arvoista. Vähän puhuttiin siitä mitä pitää tehdä kun ihminen on puoleksi vuodeksi lähdössä Etelä-Afrikkaan ja elämästä muutenkin, mutta pitkiä pätkiä vain maattiin hiljaa. Pimeä tuli ja kello kävi ilman että sitä huomasi, ja koko päivänä ei tehty mitään muuta kuin syöty ja maattu patjalla, ajatusten kulkiessa hitaita verkkaisia kehiä ja sanojen muotoutuessa mielen kammioissa omia aikojaan, paineetta ja kevyinä.
Tajusin vasta jälkeenpäin sen olleen pieni kuolema. Isä lanseerasi termin tajuntaani joskus aikaa sitten sanoessaan, että jokaisessa päivässä pitäisi olla yksi pieni kuolema. Se tarkoittaa sitä, että jokaisessa päivässä pitäisi olla hetki, jolloin aika lakkaa olemasta, epäoleellinen lakkaa olemasta, ja ihminen keskittyy hetkeksi omaan keskukseensa, tosiolevaan sisimmässään, kuuntelee sitä mitä mielessä tiedostetun alla liikkuu, kuuntelee veren kohinaa suonissa ja sydämen kuminaa kammioissaan, ajatusten rapinaa aivojen poimuissa, tunteiden suhinaa mielen sopukoissa. Kun ihminen ei ajattele eikä ponnistele, vaan ainoastaan on. Kun hetkeksi kuolee pois kaikesta pakottavasta ja tarpeettomasta ja keskittyy vain siihen joka ei pakota ja on siksi tarpeellisinta: kuuntelemaan kehoaan ja mieltään, sitä mistä on tullut ja mihin on päätynyt.
Sen jälkeen elämisessä voi olla hitusen enemmän mieltä – varsinkin jos pieni kuolema osoittaa, että jokin kaikesta siitä sähläämisestä mitä elämään yleensä liittyy jää pienen kuoleman takia pois, jos sen ymmärtää tarpeettomaksi, jos se lakkaa hallitsemasta elämistä.
Pitäisi kuolla pienesti niin usein, että sellaiset turhat lakkaisivat saartamasta ja valloittamasta elossaolemisen linnaketta.
Meillä oli eilen melko pitkä pieni kuolema. Vasta kun piti alkaa kokoilla tavaroita Ruthin junaanlähtöä varten tajusin että kello oli jo yli neljä. Aika muuttui hetkeksi merkityksettömäksi ja lakkasi olemasta, ja harva asia vapauttaa ihmistä niin paljoa kuin putoaminen ajan kelkasta.
Pieni kuolema tekisi elämisestä rauhallisempaa, tasaisempaa, ehtivämpää. Tosiolevampaa, tyynempää. Se on tärkeää, väistämätöntä. Ja tapoja kuolla pienesti on yhtä paljon kuin ihmisiä – kunhan se ei ole suoritus yritykseksi rentoutua, vaan on todellinen repeäminen kaikesta hektisyydestä irti.
Yritän ehkä tänäänkin kuolla pienesti.
***
Kello on puoli yksi, ostin juuri kirpputorilta sateenkaarenväriset huovutetut villalapaset ja kolmen metrin pätkän vanhaa hennoilla kukkakuviolla koristeltua vaaleaa kapeaa verhokangasta ja mietin, mistä saisin kaavat tehdäkseni siitä hameen. Mietin menisinkö syömään vai istuisinko tässä vielä, ulkona tulee taivaalta alas jotain kevyttä ja ohutta valkoista ja on sellainen valkoinen valohämärä josta ei oikein ota selvää ja jossa ei ole varjoja.
Menen ehkä kotiin. En tahdo hukata tänään aikaani. Menen ehkä kotiin kankaiden ja villalankojen ja kirjojen keskelle, ja teen pitkästä aikaa juuri vain sitä mitä itse haluan.
Se on hyvä. Se on enemmän kuin hyvä.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Koti, Ruoka, Ruumis, Tunteet | Comments (0)
Joulukalenteri, luukku # 2. December 2nd, 2008
Kaurasämpyläruudut
(uunipannullinen)
5 dl vettä tai maitoa
50 g hiivaa
2 rkl siirappia tai hunajaa
1 tl suolaa
3 dl kaurahiutaleita
n. 1/2 dl rypsiöljyä
n. 3 dl sämpyläjauhoja
n. 4 dl vehnäjauhoja
vajaa desi auringonkukansiemeniä
Voiteluun vettä, pinnalle hiutaleita tai siemeniä
Liuota hiiva kädenlämpöiseen tai hieman lämpimämpään nesteeseen. Lisää siirappi tai hunaja ja suola sekä kaurahiutaleet sekä siemenet. Vaivaa joukkoon vuorotellen sämpylä- ja vehnäjauhoja, lisää öljy vasta vaivaamisen loppuvaiheessa. Taikina saa jäädä melko löysäksi.
Kaavi taikina leivinpaperin päälle uunipellille ja taputtele jauhotetulla kädellä muutaman sentin paksuiseksi levyksi. Anna kohota lämpimässä puoli tuntia. Voitele sen jälkeen leivän pinta lämpimällä vedellä, ripottele pinnalle kaurahiutaleita. Jaa sen jälkeen levy veitsellä ruuduiksi – painele levyyn siis ruudukon ääriviivat veitsellä.
Paista 225 C noin 15-20 minuuttia – tai kunnes leivän pinta on kauniin ruskea ja pohja kypsän näköinen. Anna jäähtyä ja leikkaa ruudukkoa pitkin neliöiksi.
*
Tämä resepti on alunperin peräisin Nalle Kaura & Ruis -hiutalepaketin takapuolelta, ja löysin sen myös Raision nettisivuilta – alkuperäinen resepti on täällä. Kokeilin sitä joskus, muotoilin omanoloisemmaksi, ja nyt näyttää siltä, ettei meillä vähään aikaan enää tehdä sämpylöitä. Leivästä tulee tällä reseptillä hämmentävän hyvää: pehmeämpää ja kuohkeampaa kuin sämpylöistä, jotka aina painuvat tiiviiksi kasaan kun ne pyörittelee pellille, ja jotka kuivavat helpommin koska ne paistuvat uunissa joka puolelta. Levynä paistettu leipä tuntuu ainakin minun taidoillani jäävän pehmeämmäksi ja tyynymäisemmäksi, mutta on silti täyttä ja rouheaa sämpyläjauhojen ja siemenien ansiosta. Lisäksi sämpyläruudut ovat juuri oikean kokoisia ja muotoisia leivänpaahtimeen – paahtamalla pari päivää vanhasta leivästäkin saa erinomaista.
Eilenkin leivoin näitä, kun solu kokoontui täällä illalla. Onnistuin samalla polttamaan nurkan leipälevystä laskemalla sen hellanlevylle, joka jostain syystä oli vielä päällä – olohuoneessa hieman myöhemmin aloin nuuskia epäluuloisena: mikä täällä savuaa?
Hieman myöhemmin poltin patakintaan ja patalapun sillä samalla levyllä. Kummassakin on nyt iso nokisenpalanut pyörylä. Ei sitä vähästä opi… Täytyy heittää ne mäkeen heti kunhan haen kirpparilta uudet.
Silti: jotenkin kaura maistuu näissä leivissä enemmän kuin tekemissäni sämpylöissä – tahtoisin väittää. Luulen lisäksi, että tästä ohjeesta saisi melko mielenkiintoisen lisäämällä taikinaan esimerkiksi muutaman desin porkkanaraastetta tai liottamalla hiivan omenamehun ja veden sekoitukseen. Omenaraaste ja pähkinät voisivat myös toimia, ja miksipä ei juusto tai homejuusto… Taikina on niin helppo tehdä ja helppo painella pellille (jossa se saa kohota rauhassa), että luulisin minkä tahansa lisukkeen toimivan.
Lisäksi tämä on nopea tehdä.
Siksi resepti modifiointeineen saa luvan olla joulukalenterin toinen luukku, koska se on tehnyt arkipäivästä huomattavasti maukkaampaa viime aikoina. Ja lämpimämpää, sekin osio on edustettuna.
Mietin eilen kotiin pyöräillessäni että mistä ihmeestä tulee ilmaisu leipääntynyt. Miksi kyllästyminen on juuri leipääntymistä? Minun on vaikea kuvitella kyllästyväni leipään. Vieläkään en ole löytänyt tyydyttävämpää viikonloppuaamun asiaa kuin tuoreen leivän paistaminen – sen tuoksu kello 11 hitaana aamuna ja se tunne, kun vastapaistetun leivän kuori on niin napakka että veitsi kopisee sitä vasten, sisältä leipä on vielä muruisen tuore ja voi sulaa höyrykiehkuroiden sekaan… En usko voivani kyllästyä tuoreeseen leipään.
Leipä on universaali ilon aihe. Guinealainen äiti ilahtuu tuoreesta leivästä samalla tavalla kuin palestiinalaisisoisä Länsirannalla tai opiskelija Suomessa. Tuoreessa tuoksuvassa leivässä on jotain joka hakkaa viinerit ja kakkupalat kuusi-nolla.
Saatan jälleen olla nostalgikko, mutta ehkä se on jotain siitä ikiaikaisuudesta, jota leivässä on. Leipä on ollut aina, ja se on kaikkialla, eikä se ole katoamassa, vaikka pienet paikalliset leipomot ovatkin hätää kärsimässä. Minun leipämuistoni ovat yksiä vahvimmista ruokamuistoista: vastapaistetut karjalanpiirakat kotona päivän leipomisurakan jälkeen, voipaperin sisältä vuoasta kaivetut, sellaiset joihin voi sulaa suoraan. Tai peräpohjalaiset ohrarieskat suoraan leivinuunista, päällä voita ja vähän palvattua hirveä ohuena viipaleena. Tai kaupasta väsyneenä kotiin kannettu Ruispala-paketti, joka osoittautuu niin tuoreeksi että se melkein tarttuu hampaisiin, päälle muutama viipale juustoa ja kurkkua, koska mitään sen parempaa lisää ruisleivälle ei ole – voita unohtamatta. Tai isän leipomat pomeranssinkuorisämpylät ennen kotona aamuisin tai iltaisin, kuoreltaan jauhoiset ja rapeat. Tai Virpin leipomat porkkanavuokaleivät yllätyksenä oman kodin pöydällä. Tai kummisetäni Urkin leipoma ruisleipä, jota on pidetty levossa moniin pyyhkeisiin käärittynä uuninpankolla hautumassa mahdollisimman aromikkaaksi.
Yhtä kaikki kaikkiin liittyy se euforinen hetki, kun leipää pitää höyryävänä kädessään ja haukkaa siitä ensimmäisen kerran hieman hitaammin, ja silmät menevät kiinni aivan itsestään.
Kyllä, leipä on arki-ilo.
En oikeastaan nykyisin enää osta vaaleaa leipää… Se tulee oikeastaan tehtyä aina itse. Ruisleivänkin tekisin mielelläni itse, jos osaisin tai voisin…
Haaveilen siitä, että joku päivä talossani olisi leivinuuni. Se on vähän kuin talon sydän, kliseinen vaikka onkin tuo ilmaus. Siinä saisi arinapohjan leipiin.
Mmm. Tänäänkin on kenties leivottava.
Posted in Aistit, Elämä, Ihmiset, Koti, Ruoka | Comments (1)