Toimitalon toinen kerros.
Vastapäisen kerrostalon seitkytlukulaisten parvekkeiden ja seinälaattojen valumajäljet muodostavat tästä perspektiivistä näkymän, jota voisi pitää pop-taiteena. Harmaanvalkoiselle, rapistuneelle laattapinnalle on levinnyt vihreää tahraista väriä, samanväristä kuin talon hapettunut kuparikatto, ja jonain toisena päivänä sitä voisi pitää likaisena ja pilaantuneena
mutta tähän marraskuiseen olotilaan se istuu juuri sopivasti -
ei se ole niin justiinsa,
kunhan sisällä on lämmin.
*
Pieniä havaintoja arkielämästä:
Me asumme turistinähtävyyden vieressä. Hämmennyn siitä vieläkin. Vielä marraskuussa tuomiokirkon edessä on päivittäin monta bussia, joista purkautuu muhkeissa toppatakeissaan jostain kaukaa tulleita matkailijoita kamerahihnat niskaa hiertäen ja he kiertävät koko kirkon, seisovat pää takakenossa portailla, menevät arasti sisään ja varovat askelten kaikua kivillä. Katselevat vanhoja hautoja ihmeissään. Ja hyvä ihme, sehän on vain naapuritalo – mitä niin kovin kummallista siinä on, onhan Eurooppa täynnä komeampia katedraaleja, eikö tämä suomalainen tuomiokirkko ole vähän niin kuin riisipuuro on muiden maiden jouluruokien vieressä: niin kovin käytännöllinen ja riisuttu, pelkistetty, mutta aitoudessaan ja selkeydessään vertaansa vailla.
Epäilen vain, että tämän kaiken suomalaisuuden viehätyksen ymmärtämiseksi pitäisi olla itse suomalainen. Kuka sitä suota, kuokkaa, ruisleipää, kivistä peltoa ja karkeaa pellavaa muuten rakastaisi.
*
Kaupungissa on menossa jokin kulttuuripääkaupunkivuoteen ennakolta liittyvä pimeystempaus. Erilaisia näyttelyitä ja tapahtumia ja luentosarjoja mainostetaan pimeydellä. Puistoihin on rakennettu “pimeyden kotia”, pieniä rakennelmia, joihin voi mennä sisälle istumaan (mutta ilmeisesti niissä on sisällä valot, jota en ymmärrä, jos niiden tehtävä on kerran ilmentää pimeyttä. Ehkä olisi ollut liian makaaberia rakentaa tähän pimeään maahan jotakin totaalisen pimeää. Se olisi jo liian osoittelevaa.). Bussipysäkeillä mainokset huutavat pimeyttä. Idea on tavallaan hieno; jos täällä on kerran kyhjötettävä pimeässä yli puolet vuodesta, miksi ei sitten samalla keskittyisi pohtimaan, mitä se pimeä oikein on.
Ja silti olen ollut yllättynyt siitä, miten vastenmielinen koko ajatus minusta on. Ehkä se on jotain ylikorostunutta herkkyyttä nyt työnkin puolesta, mutta yhdistän sanan pimeys johonkin ihan muuhun. Minua ei lainkaan huvita käyttää vapaa-aikaani syventymällä pimeyteen. En halua hukkua siihen lainkaan. En edes kastaa varvastani sen sikeään rantaveteen. Tiedän, että tempaus tarkoittaa pimeydellä vain jonkinlaista ympäristöllis-sosiaalista, puolipsykologista tilaa. Mutta minulle pimeydestä on tullut liian ontologinen asia. Jos sanotaan, että “pimeyttähän on kaikkialla”, tarkoittaa se minulle valitettavasti myös jotain ihan muuta. Koska niin on. Pimeää on ihan riittävästi ihmisen mielen sisäpuolella, pään sisäpinnoilla paksuna tahmeana karstana, tarpeeksi virtaamassa suonien sisällä, vähän kuin keho yrittäisi veren sijasta käyttää hidasta raskasta kelmeää öljyä. Kyllä pimeyttä on ihan riittävästi, vaikka sitä ei erikseen kasvattaisi… (Lisäksi tempaukseen kuuluu erilaisia kuolema-aiheisia tempauksia, museonkin seinästä irvistää iso luuranko. Ymmärrän senkin teoriassa, mutta en käytännössä. Kaiken kaikkiaan olen asioiden makaberisointia vastaan. Ei kuolemalla saa rahastaa… Sitä on kaikkialla liikaa muutenkin.)
Niinpä ostan Tiimarista isoimmat kynttilät joita löydän ja sytytän liekkejä joka pöydälle (eilen illalla pelkästään olohuoneeseen 10 kappaletta) ja ajattelen, että keskityn valoon. Koska pimeyshän on lähtökohtaisesti vain valon puutetta. Ne joilta puuttuu valo, ovat pimeässä. En aio joutua siihen tilanteeseen.
Olen tulossa ehkä vakavahenkiseksi ja menettämässä jonkun leikkimielisyyden. Mutta joillain asioilla ei leikitä.
*
Kävin aamulla kaupassa. Heräsin kuudelta – uni katkesi, miten tavallista - ja lähdin siksi kauppaan. Katu kiilsi arastelevassa taivaanvalossa ja ihmiset kävelivät unia silmissään. Kaupassa myyjät kuhisivat täyttämässä hyllyjä kuin heitä ei aamu olisi rajoittanut lainkaan. Yritin kerätä tarpeelliset tavarat koriini, kunnes
aivan varoittamatta, leipähyllyllä
ensin aavistuksenomainen tuoksu
ja kokeilin eri pusseja: mistä se tulee?
Ja siinä ihan mitään sanomatta,
paperisen pussin rapinassa
vastapaistetun leivän hehkuva kylki,
paksu kullanruskea kylki…
Siitä aukesi aamu. Vastapaistettu leipä. Olkoonkin Saksassa leivottu, esipaistettu ja pakastettu, mutta silti uunituore. Lämmin. Lohkeavakuorinen.
Kotona olin ylpeä laittaessani leivän pöytään: katsokaa, mitä minä sain! Ihan itse saalistin. Viimeisen vein. Ihan teitä varten.
Ehkä minussa sittenkin on piilossa se pohjoiskarjalainen perheenemäntägeeni, halu ruokkia kaikki nälkäiset suut leivällä, jonka päälle voi vielä sulaa. Kaupungissa on vain sovellettava… Vaan jospa joskus omistaisin leivinuunin, niin sittenpä leipoisin niin, ettei kenenkään koskaan tarvitsisi syödä säilöntäaineleipää.
*
Niin. Tuomiokirkot, pimeys, leivät. Kohta on joulukuu. Ensin on rakennettava marraskuu siitä, mitä on. Kokoan itselleni talvipesää, yritän valmistautua pakkaseen, karaista mieltä ja kehoakin. Alakerrassa, jossa makuuhuone on, puoliksi maan alla, on välillä vain 15 astetta lämmintä. Nukumme kuin eskimot kahden tai kolmen peiton alla, villapaita päällä. Silloin uni on sikeää ja talvenmuotoista, voisin nukkua päivät pois, viikot, kuukaudet. Aina välissä on kuoriuduttava villoistaan aamupimeään ja se nimenomainen hetki ennen vaatteiden pukemista on viiltävä kuin itse todellisuus: sänkyyn jää ihmisenmuotoinen lämpö, itse on taas kuljettava läpi yhden päivän, ulos sateeseen, sumuun. Mutta se karaisee, keho karaistuu eikä kohta enää palele, mieli karaistuu ja terästyy.
Edelleen minulle tekee suunnattoman hyvää olla töissä. Se seitsemän vuoden opiskelu tylsytti terää, löystytti otetta. Alan saada siitä taas kiinni. Hion iskuterää, irrottelen pienempiä lastuja. Jospa tässä vielä pian halot hakattaisiin;
iso savotta on edessä, joka tapauksessa, ja mielelläni osani tekisin.
Mutta ensin on mentävä läpi tästä päivästä. Kello on yksitoista, vihdoin uni karisee silmistä. Kyllä tämä tästä.