Archive for the ‘Ruumis’ Category
verta ja lasinsirpaleita unessa. February 5th, 2010
Leikkasin aamulla sormeeni. Siinä ei ole sinänsä mitään erikoista, mutta siinä oli, mitä sen jälkeen tapahtui. Seisoin hellan vieressä keittiössä ja pilkoin omenaa puuron sekaan, viipaloin ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen, puristin toisella kädellä viipaleita kokoon vasten leikkuulautaa ja toisella kädellä leikkasin. Ja suih, leikkasin sormista lipeävän omenan läpi vasempaan nimettömään, niin, sormussormeen.
On jännittävää, miten viiltohaavan kipu tulee viiveellä. Hetkeen en ymmärtänyt, mitä tapahtui, eikä sormeen sattunut; kirkkanpunaista verta vain alkoi pisaroida siitä esiin. Manasin jotakin ja etsin vessapaperia tupoksi sormeen, laastareistakaan ei ollut mitään tietoa, yritin katsoa tarkemmin miten syvälle veitsi oli mennyt mutta veren seasta ei oikein saanut selvää. Jokseenkin avuttomana menin makuuhuoneeseen. “Mie leikkasin sormeen.” Ei reaktiota. “Mie leikkasin SORMEEN.” Havahtuminen. “Mmitäh?” Ja sitten V pääsi ylös, ja yritin kylpyhuoneessa esitellä sormeani. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska minua alkoi pyörryttää ja vatsanpohjaan ilmestyi kuvottava olo, päähän paksu sirisevä humina, vähän kuin se valkoinen häly jota sähkölaitteet pitivät. Yritin katsoa sormea, mutta minun oli pakko istuutua alas. Tuntui rehellisesti vain pahalta, ja V käski minut pitkälleni.
Pääsin olohuoneen lattialle asti, syöksyin jotenkin kyynärpäät edellä matolle ja jäin selälleni makaamaan. Sirinä vaipui hiljalleen, vaikka vatsasta tuntui nousevan kurkkuun jokin puristus kun yritin tarkastella sormeani. Ilmeisesti kehoni ymmärsi katkaista verenjakelun ohuimpiin suoniin ja sormi ei enää vuotanut, ja V tuli toteamaan, ettei veitsi ollut ehtinyt kovin syvälle – onneksi ihmisellä on kynnet, joista veitsikin voi kilpistyä pois. Useamman millin syvyyteen olin veitsen saanut silti survaistua.
Yllätyin erinomaisen paljon. Olen ennenkin saanut varsin vertavuotavia haavoja eri puolille kehoa, päähän tai polviin, enkä ole silloin niitä säikkynyt. Vaikka koomisia tilanteita niistä yleensä on tullut. Ala-asteikäisenä puhuin ystävän kanssa puhelimessa ja keikuin pirtinpöydän penkin päässä kotona, joka ei kestänyt tasapainoeroa ja nakkasi minut pöydänkulmaan. Sain sanottua puhelimeen vain että “miun pittää nyt lopettaa kun mie löin miun pään ja siitä tulee verta” ja suljin luurin, ja sitten viitisen vuotta sitten Joensuussa pääsiäisen kevätjäillä ajoin kaupunginkatua hame yllä viemään toisen ystävän avainta Opiskelijoiden Vuokravälitykseen ja kaksikymmentä metriä ennen oikeaa ovea kaaduin hiekalle pyörällä ja sain polveni komeasti rullalle. Onnuin sisään OVV:lle, ojensin avaimen ja kysyin että “sattuisko teillä olemaan täällä laastaria kun miulle kävi äsken vähän huonosti”, ja onneksi toinen toimiston naisista oli sairaanhoitaja joka poimi kiviä ihon seasta ja käskytti ensiapuun näyttämään jalkaa. Enemmän niissä tilanteissa on ollut sotkua ja verta ja rumaa jälkeä, joskin niissäkin aika vähän,
mutta että tällainen muutaman millin vekki sormessa saa pään humisemaan ja keuhkot puristumaan kasaan ja vatsan kääntymään nurinpäin…? Tätä ei ole ennen sattunut. Kummallista. Johtuisiko se vain veitsestä, siitä, että tuntuu vastenmieliseltä ajatella jonkun metallisen rikkovan ihon ja päästävän sieltä karkuun jotain sellaista jonka ei kuuluisi kehon ulkopuolella olla, vai onko minusta tullut herkempi jossain ulottuvuudessa, ja jos on, niin miksi niin käy -
sitähän ei pitäisi miettiä, mutta välillä mietin, mitä tapahtuisi, jos osuisin onnettomuuspaikalle ensimmäisenä auttamaan.
…sitä ei kyllä kykene miettimään. En siis mieti. Olen vain kuvitellut, että en ole niin herkkä nainen, että pyörryn veripisaroiden näkemisestä. Olen hyvin vakaasti kuvitellut niin. Ja sitten olen pyörtyä kylpyhuoneeseen aamulla kun sormessa on haava. Sormessa. Voisiko vaarattomampaa edes olla?
Kai sitä on jotenkin oman elämänkokonaisuutensa kanssa sitten kuitenkin jotenkin herkkä, tämän kehon ja raajojen ja veren ja lihasten, tai sitten se johtuu siitä että olen viime aikoina ajatellut niitä enemmän, sitä mitä on tämän ihon alla ja sisällä, ja miksi niin on ja miten siihen suhtautuisin. Voi olla liian kauaksi vietyä, mutta ehkä se johtuu siitäkin, että jossain suhteessa alan oivaltaa, ettei tämä ole lopullista. Eikä erityisen kestävää. Ihminen on ihmeellisen sopeutuva ja pitkäikäinen otus, mutta samalla käsittämättömän hauras ja vahingoittuva. Muuttuva, jokainen vuosi vetää syvät viirut pintaan ja patinoi, ja se on alkanut jo syntymässä.
Jokin aika sitten kaupungilla tuli vastaan vanha pariskunta, tyylikäs rouva ja mies hienossa villakangastakissa ja kainalosauvoissa, ja ilman toista jalkaa. He etenivät hitaasti, mutta housut olivat moitteettomassa prässissä, hattu suorassa, ja kulku vakaan tuntuista. Ehkä hänen jalkansa oli mennyt sodassa. Ja Pauliinan taloyhtiössä Helsingissä nurmikot leikkaa yksijalkainen mies, taitaa haravoidakin, tekee kaikkea sitä mitä kaksijalkaiset eivät ehdi tai muka jaksa. Sanoisin, että siinä on jotakin ymmärretty.
Pitäisi arvostaa näitä kehon ulottuvuuksia niin kauan kuin ne ovat, neljää raajaa joilla hiihtää, tanssia, juosta, silittää, leipoa, tehdä voileipä, imuroida, elää. Ei sillä etteikö tuota kaikkea voisi tehdä ilman jotakin raajaa, mutta harvoin sitä tulee ajatelleeksi että ei ole itsestäänselvää olla vielä tämänlainen kokonaisuus kuin nyt on.
*
Yöllä näin taas juna-unta, olin matkalla jonnekin kesäisiä radanvierustoja, ylitin junaratoja ja kuljin niiden viertä matalan lehtimetsän keskellä. Vastaan tuli juna hidasta vauhtia, sellainen jossa oli siellä täällä avoimia oviaukkoja, ja ajattelin: “jos nousen kyytiin ja olen huomaamaton, saatan voittaa aikaa ja matkaa ja päästä nopeammin perille.” Kiipesin junaan, pääsin hyvin vauhdissa kyytiin, ja kuljin vaivihkaa pitkin vaunuja, nekin olivat matalat. Konduktöörit olivat ravintolavaunussa syömässä pitkästä ja koreasta buffetpöydästä, ja menin istumaan yhteen avoimeen oviaukkoon ja katselin, miten ratapölkyt ja kivet vilisivät junan viertä.
Tulimme pian taajamaan, ja ylitimme jonkin veden korkealla kaartuvaa siltaa pitkin. Näin veden toisella puolen korkeat kalliot ja mäet ja niihin katoavat junaradan tunnelit, ja jostain syystä tiesin, että olimme tulossa paikkaan josta kaikki lapsuusajan tarinat ovat peräisin. Kun pääsimme asemalle tajusin, että olimme Hollolassa, ja se oli ainakin jotenkin siihen suuntaan mihin olin ollut matkalla. Juna-asema oli taas betoninen ja sotkuinen ja karu, mutta oli keskipäivä ja ulkona valoisaa, ja minun tuli huono omatunto jäniksenä matkustamisesta. Etsin junassa matkustaneen konduktöörin ja esitin, että haluaisin maksaa matkastani. “Siehän varmaan huomasit, että mie salaa tulin tuossa teiän junassa.” Konduktööri vinkkasi minulle silmää ja kaivoi taskustaan ilmaisjunalippuja, sellaisia pahvisia joita lapsille junissa annetaan, ojensi niitä minulle ja vei minut lipunmyyjänaisen luo ja käski naista auttamaan minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Olin ilahtunut, juuri tällaista liittolaista tarvitsin. Löysin jostain matkatavarani ja lähdin ulos kohti Lahtea, muistan miltä tuntui astua ulos juna-asemalta yhtä sotkuiselle helteiselle asfalttiselle jalkakäytävälle. Muistan jopa hajut ja helteen tunnun. Jalkakäytävälle oli roskiksen viereen rikottu kaljapulloja ja satutin jalkani siruihin, olin paljain jaloin.
Uni loppui siihen että lähdin etsimään itselleni kenkiä sisältä asemalta, tai ehkä se vaihtui toiseen, seuraavassa unessa matkustin pakettiautolla loputtomia matkoja halki Suomen, koska olin unohtanut jäädä Helsingissä pois ja jouduin paluumatkalle Kuopioon, josta minun piti lähteä uudestaan Helsinkiin. Matkan varrella oli metsäautoteitä joille tukit olivat kaatuneet ristiin, amerikkalaisen preerian näköistä loputonta aavaa maisemaa, kylä lammen vierellä jossa asukkaat kilpailivat komeimman peruukin tekemisessä ja hakkuuaukoille kasvaneita peltoja, joissa kaksi kertaa miehen mittaiset keltaiset kukat huojuivat ryppäinä ohuiden varsien päässä.
En päässyt taaskaan perille, kummassakaan unessa. Mutta pääsin koko ajan eteenpäin, en ollut eksynyt tai hukassa, ei tullut yö eikä epätoivo. Mutta sitä, miten paljaat jalat ja kenkien kadottaminen aina liittyvät näihin uniin, en ymmärrä. Jospa joku osaisi sen selittää.
Posted in Alitajunnan oikut, Ruumis, Tunteet, Unet | Comments (0)
sydänkäyrä ja kyyneliä korvanlehdillä. November 16th, 2009
It’s hard to live with a heart
that is scattered around one country
one world
that doesn’t even know how to
keep its beat
*
En ole yli viikkoon juonut kahvia. Lopetin torstaina toissaviikolla, kun sydän oli vuorokauden ajan lyönyt rytmihäiriötä.
Se alkoi keskiviikkona keskipäivällä, kesken kaiken. Tu-tum, tu-tum muuttui sekalaiseksi lattarirytmiksi. Tu-tu-tum, tum-tu, tu-tum-tum. Sydän jätti etulyönnin väliin ja löi takapotkua, tasaisesti muutamien minuuttien välein. Haettuaan rytmiä hetken se osasi palata takaisin sykkeeseen, mutta sekosi taas pian askelissaan, kuin ensikertalainen sambatunnilla.
Torstai-aamuna heräsin samoihin sekaviin rytmeihin. Söin puuroni vauhdilla ja pyöräilin suoraan YTHS:lle. Pienestäkin ponnistuksesta sydän sekosi kahta kovemmin, ja kun istuin odottamassa vuoroa terveydenhoitajalle se ei tuntunut asettuvan kuin lyhyiksi hetkiksi.
Istuin siinä sormi kaulavaltimolla ja kuuntelin. Ei sydämeni ole aikaisemmin lyönyt näin, joskus korkeintaan muutaman lyönnin väärin, mutta se on heti palannut vähän nolona oikeaan tahtiin, ja nakuttanut uskollisesti oikeita iskuja. Mutta että vuorokauden verran…? Kuuntelin sydäntä, ja hetkeksi minuun iski hurja tunne:
sydänhän on vain lihas. Lopulta se on vain yksi lihas. Minussa se vielä löi siinä odotushuoneessa, mutta jos se jostain syystä sekoaisi niin että lakkaisi lyömästä – minäkin lakkaisin. Sydän on vain lihas ja elossa oleminen, jos kovin konkreettisesti ajattelee, riippuu vain siitä, että sydän lyö kerta kerran jälkeen, lyö vaikka löisikin väärin, että se jokaisen iskun jälkeen kerää itsensä ja iskee uuden, sekunnista toiseen, tunneista kuukausiin, vuosiin ja vuosikymmeniin. 120 000 sykäystä päivässä, vuodessa kymmeniä miljoonia. Ja sen on jatkettava työtään väsymättä, että minussa pysyy elämä. Koska sitten kun sydän syystä tai toisesta väsyy, minä väsyn ja lopun. Lakkaan elämästä.
Oli hetken aikaa vilu siinä istuessa. Älä lakkaa vielä, sopotin sydämelle, jaksa vielä vähän, älä vielä luovuta. Elämän rajallisuus tuli vasten mieltä. Että tässä minä vielä elän, mutta se on ohuesta langasta kiinni, se on siitä kiinni että minusta täysin riippumatta ja tahtoani kysymättä yksi lihas minussa lyö, ja lyö, ja lyö.
Myöhemmin labran tutkimuspöydällä silmänurkasta karkasi pisara, kun hoitaja paineli rintakehään kiinni antureita. En voinut pyyhkiä sitä pois koska ranteissani oli jo piuhat, ja annoin pisaran vieriä korvaan. Niin käy aina, kun itkee selällään. Hoitaja ei huomannut, se oli kääntynyt koneen puoleen ja laittoi sen surisemaan. Se sylki sisältään sydänkäyrääni, varpaita ja selkää paleli alaston tutkimushuone, ja minua ravisutti niinkin yksinkertainen ajatus kuin että olen elossa. Ja että vielä ne, joita rakastan, ovat elossa. Kaikki sanoivat minulle, ettei normaali lisälyöntisyys ole vaarallista ja sitä sattuu ja että jos kahvin juontia vähentää niin ei sitä niin paljon pitäisi olla, mutta silti minua liikutti se, liikutti se rinnassa räpistelevä sydän, sen yritys jatkaa elämää vähän epätahtisestikin, periksiantamattomuus. Ja se, että rakastamieni rinnoissa on samanlaiset sinnikkäät sydämet, tikkaavat elämänlankaa kuin ompelukoneet, pitävät meidät tässä kudelmassa kiinni. Kun se on niin haurasta, että hetkessä se voi räsähtää rikki, mistä me tiedämme,
kuka sairastuu tai jää onnettomuuteen, kenen keho pettää, kenet otetaan pois.
Me olemme haurasta tekoa. Vaikka mieleni olisi elävä, vaikka se jaksaisi vielä pitkään, ei mieleni käske kehoani. Tämä keho jossa asun on haurasta tekoa, se ei kysele lupia, ja kun se lakkaa jaksamasta jokin päivä, elämä täällä päättyy.
Ja vaikka kuolema ei ole vihollinen eikä muuri vaan portti, se on silti ravistavaa. On raastavaa elää kun rakastaa elämää ja samalla tietää, ettei tämä ole se mitä rakastan eniten, mutta en voi elää täällä rakastamatta toisia tai sitä mikä tekee elämästä kauniin, ja jos elän täällä rakastamalla, joudun samalla tietämään ja sietämään sen, että tämä elämä on rajoitettu ja sille on määrätty tietty tila, tietyt raamit, ja joskus se ylittää ne ja muuttuu toisenlaiseksi elämiseksi, ja se mitä siinä välissä tapahtuu on kuolema. Se on irtaantumista tästä, joka täällä on rakasta. Ja minä olen välitilassa näiden kahden elämän välissä; en voi elää rakastamatta mutta jos rakastan, joudun kestämään luopumista ja sitä että niin voi käydä että luopuu, joutuu irrotetuksi. Jostakusta, jota rakastaa.
Olen pitkään ajatellut, etten pelkää kuolemaa. En pelkää kuolemista. Se on jotenkin tullut käsitellyksi, oman elämäni loppuminen. Mutta toisen kuolema on minulle vieras maa. En ole käynyt siellä koskaan, siellä miltä tuntuu, kun joku läheltä on lähtenyt. En tiedä, en tunne karttaa, en osaa kulkea. Ei ole vielä täytynyt. Ja sellainen itkettää EKG:ssä enemmän kuin oma rajallisuus; että on todennäköistä että rakkaitaan joutuu hautamaan, harva selviää ilman.
Rytmihäiriö meni torstaina ohi, perjantaina vain muutama hajalyönti kaikui rintalastassa. Lääkäri kirjoitti kyllä Propralia mutta en ole sitä apteekista hakenut, sydän tuntuu nyt osaavan askelkuvionsa. Mutta elämästä tuli jotenkin hauraankallis, minä kun olen kai luullut eläväni aina näin samalla tavalla, ja että muutkin elävät.
Kun tajuaisi ytimiään ja sielunpohjiaan myöten, että päivät eivät ole itsestäänselvyyksiä. Hengittäminen ei ole. Joku pitää sydämeni koko ajan lyömässä. Joku pitää minut koko ajan hengissä. En tee tätä itse. Jos se Joku lakkaisi pitämästä minua yllä, elämän haipuva henkäys karkaisi minusta kuin savu huuliltani, ja minä siirtyisin täältä pois. Niin se vain on. Ei elämiseni minusta riipu, ellen sitä itse väkisin tuhoa – mikä pitää sydämen lyömässä? Mikä pakottaa sen kerta kerran jälkeen lyömään? Mikä ihmisestä lähtee, kun sydän lakkaa lyömästä?
Kuoleman hetkellä ihmisestä lähtee 21 grammaa, niin sanotaan. Niinkö paljon sielu painaa?
Ja sitten, tämän kaiken keskellä teetä juodessani, olen ajatellut sitäkin että missä vaiheessa on se hetki, kun kasvavan sikiön sydän ensimmäisen kerran lyö itse -
kuka koodaa siihen lihakseen loppumattomien lyöntien sarjan, vetää sen kuin pienen soittokoneen, käynnistää sen, kuka asettaa jakautuneiden solujen rykelmään elämän, Elossa Olemisen lain, tekee aineen eläväksi…?
En pystyisi hyväksymään sitä ettei Jumalaa ole vain siksi että tämä elämä on ihme, jota en voi mitenkään muuten selittää.
*
Kun tulin eilen kotiin, V oli nostanut kahvinkeittimen kaappiin. Jospa tämä olisi tällä kertaa lopullista, elämä ilman piristeitä. Nukunkin nykyisin, sikeää unta.
Posted in Elämä, Jumala, Kuolema, Rakkaus, Ruumis, Taivas | Comments (0)
death and decay. October 31st, 2009
Death and decay. Kuolemaa ja maatumista.
Sanakirjan mukaan “decay” tarkoittaa mädäntymistä, rappeutumista, lahoamista, kuihtumista, reikiintymistä, hajoamista. Sitä olen ajatellut näinä päivinä, ja kuolemaakin, mutta ne eivät ole olleet niitä pimeitä ja ankeita ajatuksia, joita kuolemisesta kai yleensä ajatellaan.
Silmät ovat vieläkin arat, punoittavat pienimmästäkin syystä, iltaisin oikeaa silmää on raskasta pitää auki, tuntuu, etten jaksa katsella asioita sillä enää. Nyt istun olohuoneen mustalla sohvalla, huppu päässä kun ikkunasta vetää, tunnen kipua korvakäytävissä ja kurkunpäässä, ja hartioita kiristää monta kireäksi nystyräksi pureutunutta solmua. Polvessa on taas tuntunut silloin tällöin pieni vihlaisu, muistutus: sinun jalkasi kulkevat väärässä asennossa, me pehmeät kudokset saatamme taas ärsyyntyä ja silloin me vaurioidumme. Olen silti juossut lenkkejä, koska lääkäri ei viimeksi osannut sanoa kudosvaurioista muuta kuin että toisinaan niitä tulee. Ihoni on talvea vasten taas kuivaa ja ohutta kuin pergamentti, jalkojen pintaan ilmestyy punaisia kutiavia renkaita, ja levitän niiden päälle edelleen kortisonivoidetta koska lääkäri ei osannut sanoa atooppisesta ihottumasta muuta kuin että toisinaan sitä tulee. Jos laskisin arvet eri puolilta kehoani, niitä olisi monta, suurempia ja pieniä, mutta arpia silti. Tämä keho ei enää ole sellainen kuin se oli sen saadessani;
se on jo kulunut, jotkut osat sitä ovat vaurioituneet, jotkut eivät enää toimi kunnolla ja osaa en edes osaa huoltaa koska keinoja ei ole.
Viime toukokuussa yhden ystävän polttareissa, mökillä ruokapöydän ääressä puhuttiin siitä, pitäisikö se ottaa todesta että tässä iässä pitäisi jo käyttää ryppyvoiteita. Sanoin vastustavani sellaista. Yksi tytöistä totesi että mitäs sä sitte teet kun naama roikkuu jo ja on liian myöhäistä, ja minä sanoin ottavani vähän teippiä ja kiristäväni liian nahan leuan alle. Ehkä en tekisi niin, mutta silti minä vastustan ryppyvoiteita… Vain siksi, että ajattelen, että se mitä apteekin perusvoide ei iholleni tee saa jäädäkin tekemättä,
silmieni ympärille saa tulla juonteita, miksi minä estäisin niitä,
tämä keho on suunniteltu vanhenemaan niin.
Tätä kaikkea olen miettinyt viime viikkoina: silmäni saattavat olla tällaiset aina, ihoni saattaa olla kuiva ja rapiseva ja kutiava, polveni saattavat kulua ja joku päivä en juokse enää näin kivuttomasti, ja mikä tahansa päivä saattaa tuoda mukanaan jonkun sairauden tai vamman, jonka kanssa on elettävä loppuikä. Se, että tähän asti olen elänyt kliiniä elämää jonka suurin suru on ollut lievä nuoruusiän akne ja nyt punaiset silmät, on sekin itsessään ihme.
Ajatus pusertui lopulta viime viikolla tähän: this body is built to die and decay. Elän ruumiissa, joka on tarkoitettu kuolemaan ja maatumaan. Elän maatuvassa ruumiissa. Tämä “minä”, jossa nyt elän, on jotain joka kuolee, maatuu, hajoaa ja jo ennen sitä vanhenee, kuluu, rappeutuu, heikkenee ja saa kolhuja.
Ja se on totta. Se on totta. Se on tosiasia ja fakta. Se on jotain, jota ei voi estää, ja jonka hidastaminenkin on vaivalloinen ja kallis yritys, josta ei anneta takuita. Minä kulun. Minä kolhiinnun, osat minussa eivät tule aina toimimaan ongelmitta, minun pintani rypistyy ja kuivuu, muuttuu ja muokkautuu. Ja minä tahansa päivänä saatan rikkoutua niin, että se muuttaa elämää… Tämä on haavoittuvainen keho, joka saattaa vaurioitua niin pahasti, että elämä muuttuu loppuiäksi.
Voi myös olla, ettei niin käy. Voi olla, että kehoni säilyttää toimintakykynsä, mutta en saa siitä mitään takeita.
Tänään makasimme hetken sängyllä ruoan jälkeen, ja kysyin V:ltä onko se koskaan ajatellut elävänsä kehossa, jonka on tarkoitus maatua. Ihmettelin asiaa hetken ääneen, ja V kysyi, niinkuin V kysyy kun se kysyy jotain joka leikkaa pintojen läpi ja paljastaa arat ytimet: ootko sä aatellu, että sun pitäis olla täydellinen?
Hetki piti olla hiljaa. Oon kai mä aatellu. Mutta ei se oo mahdollista.
En ole aikaisemmin ymmärtänyt tätä. Että olen hajoava olento, että tämä materia ympärilläni ja tämä keho jonka kautta elän, on hajoava ja maatuva rakennelma. Ja koska en ole ymmärtänyt sitä, on jokainen kolhu tuntunut kauhistavalta, jokainen kuivuminen ja risku, jokainen särö ja heikkenemä. Minussa on ollut monta vuotta jokin puolitiedostettu huonontumisen pelko, pelko siitä, että olin joskus jotain jonka nykyisin olen kadottanut – tai jos pidän jostakin minussa, joudun pelkäämään jokaista tulevaa päivää, sillä se saattaa tuhota sen asian minusta pois. Olen kuvitellut, niin ruumiin kuin mielenkin tasolla, että on mahdollista olla täydellinen. Tai täydellisin versio omasta itsestään, edes. Ja olen yrittänyt olla sitä, kun sen on kerran pitänyt olla mahdollista. Ja se on vain lisännyt pelkoa.
Ja se on lisännyt vierautta omaa elämäänsä kohtaan. Omaa kehoaan kohtaan. Omia raajojaan, ihoaan, kasvojaan, hiuksiaan, silmiään kohtaan. Käsiään kohtaan. Ne ovat saattaneet milloin tahansa pettää minut. Olen joutunut vartioimaan niitä, valvomaan ja pitämään ne kurissa. Että nekin yrittäisivät olla täydelliset.
On vapauttavaa,
on irrottavaa
on armollista ymmärtää,
että tämä materia minussa on suunniteltu kuolemaan ja maatumaan. Tämä ei ole ikuista. Tämän ei ole tarkoitus olla täydellistä. Tämän kaiken on tarkoitus olla vain
instrumentti
- jotain, jonka läpi soin. Jotain, joka antaa minulle hetkeksi äänen. Tarvitsen kädet, että voin koskettaa. Tarvitsen silmät, että voin nähdä. Tarvitsen suun ja huulet, että voin puhua. Tarvitsen jalat, että voin kulkea – ja kulkea voi nykyisin jaloittakin. Tarvitsen vatsan ja sisäelimet että kehoni saisi energiaa. Tarvitsen pään ja aivot, että tajuntani voisi hetken asua tässä aineessa. Mutta tämä ei ole pysyvää. Tämä ei ole itsetarkoitus. Tämä on hetkellistä.
Hätkähdin tajutessani, että alan ajatella sillä tavalla jota graduni lähdenainen Rosemary Radford Ruether ei siedä: että kehoni ja mieleni ovat erilliset, kehoni ja sieluni ovat erilliset, tämä keho on vain ainetta, elämä ei ole kokonaisena tässä, ja toisaalta on, tämä on tällä hetkellä kaikki mitä tiedän ja missä elän, mutta osa minusta kurkottaa koko ajan ylöspäin, ja sitten kun tämä ruumis antautuu kuolemaan ja maatumiseen, minussa on osa, joka ei kuole eikä maadu.
Ruether ei kestä tätä, koska se hänen mielestään aiheuttaa elämän väheksymistä ja maailmasta pakenevaa, eskapistista ja vastuutonta etiikkaa. Minä en hyväksy sitä miten Ruether ajattelee, koska hänellä ei ole minkäänlaista toivoa. Jos sielu maatuu siinä missä ruumiskin, ei toivoa ole.
Minut tämä vapauttaa. Vapauttaa ymmärtämään tätä kehoa, sen kolhuja ja vikoja. Vapauttaa suremasta niitä – minä en ole tämä keho. Asun tässä nyt, mutta en ole tämä keho. Tämä keho rappeutuu ja hajoaa, minä en. Minä muutun, saatan huonontuakin, mutta en maadu ja mätäne. Se, että kehoni lopulta maatuu ja mätänee, vain vahvistaa sitä, että on jotakin… enemmän. Että se, mikä on olennaista, on jotakin enemmän.
Ja siksi voin juosta, syödä, katsoa peiliin, koskettaa, rakastaa, antaa anteeksi tälle keholle, hyväksyä sen;
tämä keho ei ole totuus minusta. Annan sen kulkea siihen suuntaan johon se on menossa; en yritä keinotekoisesti estää sitä, en yritä ylläpitää illuusiota ikuisesta nuoruudesta tai siitä että voisin olla aina seitsemäntoistakesäisen näköinen, totta puhuen en silloinkaan osannut olla tyytyväinen, miksi se olisi parempi nytkään, en halua tuhlata rahaa silmävoidepurkkeihin joissa kalleinta on selektiivinen loksahdus kun kansi kierretään auki tai vakuuttava lasinen paino kämmenellä, en halua kuluttaa aikaani kuntosaleilla, pakottaa kehoani muotteihin, en halua pelätä kolhuja tai vammoja,
sairauksia toivoisin ettemme liikaa joudu kantamaan, mutta jos joudumme, se joka sairastuu on keho, en minä.
Jos minä sairastuisin, tämä “minä” minussa, se olisi paljon vakavampi juttu. Mutta siinä olisi kyse jostain muusta.
Uskomatonta, että iankaikkinen elämä on juuri sitä: minä en tule koskaan mätänemään. Se kuulostaa jotenkin niin groteskilta, että se ravisuttaa syvältä.
Nyt lasken koneen käsistäni, annan silmien levätä, että jaksan vielä katsoa jotakin tänä iltana ennen kuin silmät on pakko sulkea.
Posted in Aistit, Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Kauneus, Mieli, Minäkuva, Muutos, Ruumis, Taivas, Tulevaisuus, Usko | Comments (0)
neuloja alaluomien alla. October 20th, 2009
Pyöräilin eilen kymmentä yli neljä keskustaan, olin lähtenyt vähän kiireessä, vasta Yliopistokadulle alas laskiessani tajusin ettei minulla ole kiire, olen etuajassa. Pöllövaarin vieressä tiedostin, että vatsalihaksiin sattui – jännitän nykyisin eniten vatsallani, ja nimenomaan vatsalihaksillani, kirjaimellisesti: kun minua jännittää, jännitän tajuamattani vatsalihaksiani, ja jossain vaiheessa niihin alkaa krampinomaisesti sattua. Se ei sinänsä ollut ihme, minua ei kai pitkään aikaan ole jännittänyt yhtä paljon kuin eilen eikä yhtä syystä.
Puistosairaalan silmälääkäriasema sijaitsee Yliopiston apteekin yläpuolella, ja siinä oli jotakin lohduttavaa: lääkettä on saatavilla ainakin nopeasti. Hississä tajusin, että ovessa paikan aukioloajaksi oli sanottu 8-17. Minulla oli aika lääkärille 16:50. Ajattelin puoliksi hajamielisesti, aikoiko lääkäri kenties ehtiä tutkia minut kymmenessä minuutissa ja jo se sai aikaan pienen kuristuksen kurkunpäähän. Eihän siinä ehdi mitään diagnosoida. Seuraava ajatus oli jo tutuksi tullut ihmettely: miksi maailmassa minua jännittää näin paljon, ei lääkärissä käyminen ennen ole ollut näin fataalia.
Vastaanottovirkailijalla oli sinistä luomiväriä. Katselin muiden odotushuoneessa istuvien kasvoja: kaikkien silmät näyttivät terveiltä, en voinut olla miettimättä miksi he olivat paikalla. Vastaanoton nainen otti silmälasini ja mittasi niiden vahvuudet koneella, minua hävetti vähän miten likaiset linssit laseissa oli, ja on aina – en enää huomaa sitä itse, näkökentässä on muutenkin yleensä lievästi epäselviä alueita, eivätkä ne enää haittaa. Sain mukaani mustan kulmalukkokansion, johon nainen laittoi tietoni vastaprintatuilla papereilla. Tuntui viralliselta. Kello oli vasta puoli ja yritin lukea muutamaa naistelehteä, keskittyä juttuun Heikki Turusesta (se oli hyvä juttu, Annassa muistaakseni, mutta on omituista miten vaikea on pitää katsetta riveillä kun jännittää). Kaksikymmentä vaille lopetin yrittämisen ja istuin penkillä asentoa vaihtaen. Silmät olivat taas olleet vastaanottohuoneen peilissä punaiset, olin varma, että olen menossa tuomiolle. Kuvittelin monta kertaa mielessäni lääkärin ilmeen ja vakavan katseen kun se tulee pois mikroskoopin takaa ja katsoo minua omia silmälasejaan kädessään riiputtaen: se on kuulkaa nyt niin että Teidän silmänne ovat vakavasti vaurioituneet, sarveiskalvosta on tuskin mitään ehjää jäljellä, kuinka Te olette voineet käyttää piilolinssejä niin huolimattomasti?
Kymmentä vaille viisi lääkäri kutsui minut sisään. Katsoin silmiin ja tervehdin, olin ehtinyt nähdä että ovessa oleva lappu sanoi “ettehän pahastu, jos emme kättele!”. Nainen ohjasi minut punaiseen työtuoliin pöydän viereen ja istui vastapäätä. Naisella oli pitkä valkoinen lääkärintakki ja jotain mikä yllätti: kaulassaan iso puinen risti, sellainen joita myydään Lähetysjuhlilla, ei mikään siro kultaristi jollaisia ihmiset pitävät ajattelematta mitä kaulaansa ripustavat. Sellaista ristiä ei laiteta kaulaan, ellei tiedosteta, mikä se on. Sen täytyi olla melkein viisisenttinen korkeudeltaan. Hengähdin – odotushuoneessa olin ehtinyt ajatella päässäni että ole hyvä Jeesus ja tule miun kanssa tuonne huoneeseen ja sitten minut ottaa vastaan lääkäri, jonka kaulassa roikkuu iso risti. Melkein alkoi hymyilyttää. Niinpä tietenkin.
Kerroin naiselle oireeni (miuta on nyt kaks viikkoa sattunut silmiin ja ne ovat aristaneet jatkuvasti, verestävät todella helposti ja väsyvät äkkiä, roskan tunnetta ja kirvelyä on koko ajan ja iltaisin niihin sattuu niin että on vaikea pitää niitä auki, jos syke nousee ne menevät todella punaisiksi ja aristavat, mie tiijän että oon käyttäny ihan liikaa piilolinssejä, sitä mie kai mietin että oonko sillä näitä silmiä vaurioittanu kuinka pahasti), nainen tutki papereitani ja laittoi päähäni sitten sen häkkyrän jolla optikot tutkivat mitä ihminen oikein näkee. Katselin e-kirjaimia ja muita häkkyröitä valotaululta, tunnistin vihreän ja punaisen kuvion erot ja luettelin kirjainsarjoja. Näössä ei ollut mitään sellaista vikaa mitä siinä ei ennenkään olisi ollut, sanoi nainen, ei taittovirheitä eikä heikkenemistä.
“Katsotaanpa sitten mikroskoopilla sinne silmiin”, nainen sanoi. Mikroskooppivehje on iso häkkyrä, joka näyttää paljon väkivaltaisemmalta kuin mitä se on. Nojasin päätä pehmusteisiin ja nainen antoi ohjeita, nyt katso ylös, oikealle, alas, vasemmalle, katso taas ylös, sitten nainen katsoi keltaisella valolla silmän pohjiin, ja sitten se kääntyi apupöydälle ja poimi käteensä ohuen terävän neulan. Piti katsoa ylös ja nainen suti neulalla alaluomien alle väriainetta, se pisteli ilkeästi, ja kun räpyttelin väriainetta silmän pinnalle silmä tuntui oudolta. Lääkäri vaihtoi mikroskooppiin sinisen valon ja tutki, näkyykö väriaineen avulla silmän pinnassa vaurioita. Yritin olla ajattelematta mitään, mutta silti minua meinasi itkettää siihen mikroskooppiin nojatessani.
Sitten se antoi luvan nostaa pää pehmusteilta ja tuli pois mikroskooppinsa takaa. Nieleskelin.
“Ihan ehjä ja siisti on sarveiskalvo, silmänpohjissa ei ole mitään ongelmaa, ei sinun silmissäsi ole mitään piilolinssin aiheuttamaa vaurioita”, nainen sanoi ja istui omaan tuoliinsa. Tuijotin takaisin. Mitä? Ei mitään piilolinssien aiheuttamaa ongelmaa? MITÄ?
“Sinulla on vain kuivasilmäisyyttä. Se on melko yleistä nuorillakin ihmisillä, varsinkin piilolinssien käyttäjillä”, lääkäri selitti ja kaivoi kaapista minulle esitteen ja kokeilupaketin silmätippoja. Istuin vähän typertyneenä tuolissa. Oli pakko kysyä uudelleen, että ymmärsinkö oikein: silmissäni ei siis ole mitään rikkonaista…? Teki mieli huutaa, miten iso rukousvastaus se oli. Ehkä olisi pitänytkin.
Silmät voivat kuivua monista syistä, minulle selitettiin. Ilmaistoidut tilat, kuiva ulkoilma, atooppinen iho, päätetyöskentely, lukeminen, piilolinssien käyttö. Laskeskelin päässäni, että viime kuukausina arkeni on ollut näiden kaikkien yhdistelmä. Kuivuudelle ei sinänsä voi tehdä mitään muuta paitsi käyttää silmätippoja tai silmägeeliä, mutta sen pitäisi poistaa kirvely ja kipu. Kun nyt olen ilman piilolinssejä hyvän tovin saattavat oireet hyvinkin itsestään helpottua.
Hississä matkalla katutasoon teki mieli hihkua samaan kyytiin tulleelle naiselle miten helpottunut olo minulla on. Pyöräilin raamikseen ja ihmettelin sitä, miten nopeasti olo voi muuttua. Perillä Riitan luona kylppärin peilistä katsoivat taas takaisin punaiset silmät, mutta hymyilin takaisin. Ne eivät ole rikki. Ne eivät ole rikki! Ne ovat vain kuivat. Vatsakipu hellitti vasta myöhemmin illalla, mutta ei se ole ihme; en todellakaan ole lainkaan varma siitä, milloin edellisen kerran olen jännittänyt yhtään mitään näin paljon.
Ihmiselle on annettu yksi pari silmiä. Niitä ei saa uusia mistään, mikään ihmisen teknologia ei voi korvata sitä ihmeellistä laitetta joka silmä on. Ne ovat korvaamattomat. Se pelko, joka luihin ja ytimiin iskostui siitä ajatuksesta, että olisin itse ainoat silmäni vaurioittanut, oli hyytävä. Todennäköisesti siihen liittyy paljon muutakin, syvempiä syitä, mutta yhtä kaikki eilen illalla nukkumaan mennessä piti katsella katonrajaa ja ihmetellä ääneen, miten huikealta tuntuu, kun ei yhtäkkiä enää pelota. Viimeiset kaksi viikkoa olen tainnut elää isommassa tai pienemmässä stressissä ja pelossa. Ja se oli turha… Tai ei, ei se ollut turha, se oli kertakaikkisen alleviivaavaa, korostavaa, TOTTA. Sen jos jonkin kautta tajusin jotain. Tai jotain enemmänkin.
Siitä kirjoitan vielä myöhemmin, nyt minun on lämmitettävä keittoa ja syötävä, sen jälkeen suuntaan kohti keskustaa ja juna-asemaa, matkalla Joensuuhun taas, selässä iso rinkka puolillaan painavia kirjoja ja laukussa läppäri, nyt kun uskallan taas jatkaa graduntekoakin kun ei tarvitse pelätä että silmät uupuvat fataalisti enemmän päätetyöskentelystä, laitan tippoja silmiin ja opettelen räpyttelemään tietoisesti,
tuntuu mainiolta mennä taas katselemaan junan ikkunasta sammuvaa nukahtavaa syysmaisemaa, lokakuun horrosta,
ja samalla ei pitkään aikaan ole ollut yhtä vaikea lähteä, jättää V tänne ja olla viikko poissa. Meille on tapahtunut jotakin jota en olisi uskaltanut ennustaa enkä toivoa, mutta nyt kun se on niin ilmiselvää alan päästää sen pinnan alle ja siellä se saa aikaan sietämätöntä poltetta: että tällä tavalla voi hitsautua yhteen, etsiä samaa aarretta, etsiä samaa Tietä, aavistella samoja asioita, oivaltaa ja sitten kun toiselle kertoo, toinen kuuntelee ja katsoo silmiin ja arvostaa, ja minä arvostan,
sellaista sanotaan varmaan rakkaudeksikin mutta kyllä siinä on jotain isompaa totuutta mukana, paitsi että kirjoitan sen mielelläni isolla T:llä.
Rakastan.
*
V leikkasi eilen iltapäivällä hiukseni, nyt niitä on taas vain muutama sentti päässä ja näytän jokseenkin brasilialaiselta katupojalta, leikkasin itse hiukset otsalta viistoiksi ja ne menivät vähän liian lyhyeksi, mutta takaa pörrötän ne pystyyn ja olen tyytyväinen. Kun täytyy pitää silmälaseja päässä ei voi olla otsahiuksia jotka tulevat silmille, enkä enää pärjännyt aamuisin edes viisitoistasenttisen otsatukan kanssa. Ajattelin lopettaa kaikki hiustenkasvatusyritykset. Tästä eteenpäin olen brasilialaisen katulapsen näköinen ja sillä selvä,
naiseus kun ei ole siitä kiinni onko poikatukka vai ei, olen päättänyt oppia sen,
tänä aamuna helpotus oli ääretön kun ei ole kuin yksi tapa laittaa hiukset. Näytän taas erilaiselta kuin puoli vuotta sitten, mutta niin se aina menee. Nyt pidän tästä kiinni, se joka saa minut kiinni yrityksestä vielä kasvattaa hiusten mittaa saa nuhdella minua julkisesti ja heristää sormea.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Mieli, Minäkuva, Ruumis, Tunteet | Comments (3)
Protected: a reverse Eve. October 19th, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Lepo, Mieli, Minäkuva, Muutos, Rakkaus, Ruumis, Tunteet, Usko | Comments (0)
refuge, comfort, rest. October 15th, 2009
Kirjoitin äsken Googleen hakusanaksi “koti”.
Vastaukseksi tuli Wikipedian artikkeli (Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossa perheen jäsenet asuvat) sekä tuhoton määrä linkkejä, joiden kaikkien tarkoitus oli myydä minulle jotain.
Tätäkö se on? Koti?
Paikka jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, ja johon ostetaan lisää tavaroita?
Melkein suututtaa.
Onneksi ne eivät voi viedä minulta mielipidettäni; sitä, että koti on kaikkien niiden ihmissuhteiden summa ja tiheäksi kudottu verkko, joita ihmisten välille mahtuu; koti on muistojen ja toiveiden yhteismitta, tunnelmien ja rakastettujen asioiden kokonaisuus jota ei tarvitse pakata matkalaukkuun vaan joka on siellä, missä ihmiset ovat, missä ihmiset elävät suhtessa toisiinsa, siellä missä on lupa olla se joksi on luotu ja jossa katsotaan silmiin ja kuunnellaan, kodilla ei ole mitään tekemistä tavaroiden kanssa koska se voi olla olemassa ilman tavaroita, seinät tietysti on hyvä olla ja jotain pehmeää jonka päällä nukkua, mutta ihmisillä on ihan aitoja koteja slummeissakin ja nämä Avotakka-ilmiöt joita meille myydään “koteina” saattavat olla paljon kylmempiä ja kliinisempiä kuin ihmisten turvapaikat ghetoissa.
Koti on siellä missä on lupa olla. Missä tullaan näkyväksi ja kannetuksi. Koti on sen ruumiillistumista, mitä kutsutaan rakkaudeksi, koti on arkirakkautta, kahvin kaatamista ja aamu-unisuutta ja iltasatuja ja sitä, että parisänkyyn mahtuu koko konkkaronkka nukkumaan päiväunet. Avoimuutta. Tilaa hengittää.
*
Tänään olen ollut melkein koko päivän kotona, pyörälenkki markettiin katkaisi neljän seinän sisällä olemisen. Minähän koen, että tämä asunto on vain paikka jonka sisällä koti tällä hetkellä on, mutta tämä asunto ei ole koti. Se on outo tunne; ajattelen munaa kuoren sisällä, en kuorta. Jos kuori on tämä asunto, on varsinainen koti se mitä sen sisällä on. Ja niin se sitten tulee olemaan aina; koti ottaa erilaisia puitteita, mutta ei se niihin pelkisty.
Olen taas istunut niska kenossa keittiössä pitkiä tunteja ja värittänyt värikynillä. En muista, milloin edellisen kerran olisin uppoutunut niin täysin jonkun tekemiseen – kun aika unohtuu ja vain väritän, väritän, pyöritän kynää kevyissä kaarissa ja varjostan posken muotoja.
Perjantaina V otti touhusta kuviakin, se on ommellut itselleen valkoista sateenvarjoa (kyllä, irrotti alkuperäisen kankaan ja teki purjekankaasta uuden varjon) salaman pehmentämiseksi valokuvissa. Perjantaina se testasi salamaa, ja otti kuvia minusta joka en tainnut tiedostaa olevani kuvattavana.
Ensimmäinen kuva on ihan kiva, mutta toinen paljasti minulle jonkin totuuden josta minulla ei ollut hajuakaan.
Tämä näyttää vielä ihan normaalilta: mitä nyt asento on epäergonominen ja kynä väärin kädessä. Mutta sitten…
Tämän V otti kun en enää huomannut sen ottavan kuvia. Katsoin kuvaa muutama päivä sitten koneella ennen kuin V oli poistanut turhat räpsyt, ja minun oli pakko kysyä: Näytänkö mie tosiaan tuolta silloin, kun minua ärsyttää?
Joo, totesi V, ei oo kauheen vaikee huomata milloin sulla on jotain pielessä.
Olin perjantaina jostain syystä viulunkielenä, minua kiristi ja ärsytti, vaikken silloin enkä ehkä edelleenkään osaa sanoa, mikä. Mutta sitä en ole tiennyt, että olen näin läpinäkyvä. Koko tuo kuva, asento ja ilme, viestii tasan tarkalleen sitä, miltä minusta tuntui: ei kiinnosta, en halua olla tekemisissä maailman kanssa, ei huvita kommunikoida, minä vedän nämä luukkuni kiinni eikä tartte koputella niihin.
Olen luullut olevani hyvä piilottamaan tunteitani. Ilmeisesti olen hyvä vain nieleskelemään niitä ja kieltämään sen, että niistä pitäisi puhuakin. Piilottaa niitä en toden totta osaa, en jos tähän kuvaan on uskomista…
Tavallaan se on helpottavaa. Jos koti on se paikka, jossa saa olla, on kai hyvä, ettei osaa olla olematta sitä mitä milloinkin sattuu olemaan. Ja jos vihdoin oppisin, että olen avoin kirja ja läpinäkyvä, voisin avata suuni aikaisemmin, puhua, tehdä itseni ymmärrettäväksi, tulla näkyväksi.
Harvoin sitä saa niin suoraa ja niin nopeaa oppituntia. Olisi tervettä nähdä itseään enemmänkin; nähdä itsensä vaikka yhden päivän ajan, millainen olen, miten elehdin, ilmeilen, toimin, mitä ihmettä oikein viestin silloinkin kun luulen etten viesti mitään, koska yleensä silloin kun luulen etten viesti lähetän todennäköisesti kaikkein vahvinta viestiä koko ajan. Olisi tervettä tietää ja tiedostaa, ehkä sen jälkeen osaisi tehdä itsensä avoimemmaksi. Ymmärtäisi entistä paremmin,
ettei kotona ole muita vaihtoehtoja
on pakko tulla avoimeksi, koska ei muuten voi olla rakkaudessa suuntaan tai toiseen, rakastaa itse tai tulla rakastetuksi.
Että olisi sitten avoimesti ärtynyt, kun ei sille mitään voi.
Englanninkielisen Wikipedian “home”-artikkeli alkaa sanoilla jotka sanovat että “a home is a place of residence or refuge and comfort. It is usually a place in which an individual or a family can rest and be able to store personal property.” Pidän tästä,
pidän noista sanoista: refuge, comfort, rest. Ja niin, eihän kotia ole ilman minkäänlaista omaisuutta, mutta että ensin on refuge ja comfort ja rest, silloin asiat ovat enemmän oikein.
Pakopaikka, lohdutus ja lepo. Ei kai siihen ole lisättävää.
Posted in Elämä, Ihmissuhteet, Koti, Kätten työt, Minäkuva, Ruumis, Tunteet | Comments (1)
heikkenevästi hedelmällinen. October 14th, 2009
Yliopiston kirjaston toisen kerroksen lukusalin ikkunan takana kasvaa rinteessä isoja vaahteroita ja lehmuksia. Istuin tänään pitkään keltaisessa valossa niiden vieressä lukemassa, olin oksien tasalla. Taivas repesi siniseksi keltaisten oksien välissä, ja seurasin pitkään kullankeltaista pyörrettä ilmassa; tuuli puisteli kevyesti oksia ja ne irrottivat lehtensä, antoivat niiden kieppua hitaasti ilmassa toisiinsa seoten. Hetkittäin ilma oli täynnä kullankeltaista. Ruohoa ei puiden juurella enää näy; sen yllä on kahiseva rahiseva kultamatto.
Halusin mennä kaivautumaan siihen mattoon, kasaamaan lehdet keoiksi, käpertymään niihin.
Aamupäivällä katselin seiniä YTHS:n lääkärin vastaanottohuoneessa. Valotauluun, jonka edessä yleensä katsotaan röntgenkuvia, lääkäri oli pujotellut vaahteranlehtiä ohuiden narujen alle, joiden on tarkoitus pitää röntgenkuva paikallaan. Lehdet olivat jo hieman kuivaneita ja käpristyneitä, mutta oransseja ja punaisia yhä.
Lääkäri itse on pieni ja ystävällinen mies, lempeä ja yleensä hyvin ymmärtäväinen, ja minä ymmärrän hyvin miksi hän on kerännyt joskus pihalta kirkkaita lehtiä ja tuonut ne röntgentauluunsa. Jokin siinä viehätti minua: rikkoi kaiken kliinisyyden, se on jotenkin niin… inhimillistä. Pitää vaahteranlehdistä.
Ilmoitustaulu huoneen perällä oli täynnä valokuvia ja kortteja, ja mietin, mistä ne ovat tulleet. Yhdessä oli seepianvärinen kuva pikkutytöstä hiekkatiellä ja sen alla monta nimikirjoitusta. Miksi joku on antanut lääkärille sellaisen?
Työpöydän viereen valkoisen kaapin oveen lääkäri oli teipannut graafin, jossa kaksi käyrää kertoivat naisten hedelmällisyyden laskusta ikävuosien myötä ja keskenmenojen kasvusta samaan aikaan. Kaksi käyrää leikkasivat toisensa noin 44 ikävuoden kohdalla. Sijoitin itseni käyrälle; olen 25, hedelmällisin ikä on jo takana, käyrä on kääntynyt laskuun ja vaikka se onkin hidasta noin 30 ikävuoteen saakka on se silti laskeva käyrä. Keskenmenojen määrän raju nousu sijoittui tosin vasta jonnekin lähemmäs 40 ikävuotta, jonnekin kauas tulevaisuuteen.
Tuntui hassulta katsella sitä kaaviota. Minun pitäisi olla biologiani mukaan jo saanut lapsia, kenties melkein kaikki lapseni, kehoni on suunniteltu niin että se on ollut hedelmällisimmillään viimeiset 7 vuotta. Se aika on jo ohi. Siis kehoni on jo pitkään ollut täysin valmis.
Istuin ja mietin, miten keskeneräiseltä mieleni on suhteessa siihen tuntunut. Jos olisin syntynyt muutama sata vuotta sitten, tai tuhansia vuosia sitten, olisiko mieleni tullut sen nopeammin valmiiksi? Vai olisiko kehoni vain synnyttänyt lapsia jotka hämmentynyt mieleni olisi sitten nostanut syliin? Kai olisin kasvanut sen elämän myötä, ja luulen, että olisi pitänytkin kasvaa nopeammin aikuiseksi. Ehkä sellaista asiaa kuin “nuoruus” ei olisi ollut edes olemassa.
Sanoin äidille viimeksi kotona käydessäni, etten pelkää iän tulemista. Minua ei ahdista ajatella, että viiden vuoden päästä olen 30. Minusta tuntuu, että niin sanottu kolmenkympin kriisi tulee siitä, ettei ihminen ole ajatellut, mihin on menossa. Tässä elämänvaiheessa on mahdollista elää näennäisen muuttumatonta elämää – nuoruus vain jatkuu opiskelijaelämänä, sitä säilyttää illuusion siitä ettei mikään muutu, opintoviikot vain karttuvat ja “elämänkokemus” on jotain joka liittyy lähinnä itsetunnon vahvistumiseen ja siihen, että saa itse itsestään hyviä fiiliksiä. Kolmenkympin kieppeillä elämällä on usein tapana muuttua; pitäisi valmistua ja ottaa vastuuta, ja jos haluaisi perhettä alkaa biologinen kellokin kilistä, pitäisi astua isompiin saappaisiin. Ja jos on elänyt siihen asti jonkinlaista seventeenin jatketta, se voi hyvinkin ahdistaa.
Minusta tuntuu siltä, että vanheneminen tulee olemaan armollista. Se on kasvamista ja kypsymistä, ja haluaisin jo olla kasvanut ja kypsempi. Minua ei huvita säilyä aina tyttönä, minulla on haave siitä että tulisin täydeksi naiseksi, vielä täydemmäksi kuin nyt, sellaiseksi jolla on aitoa elämänkokemusta ja kyky sanoittaa sitä, jolla olisi kyky katsoa maailmaa oikeilla silmillä ja erottaa olennainen epäolennaisesta. En tule pääsemään siihen pisteeseen ilman kasvamista. Haluaisin kasvaa.
Kolmekymmentä, sekin on vasta alku… Viidenkymmenen rajapyykillä uskoisin jotain jostain tietäväni.
Hesarissa aamulla nuori maahanmuuttajatyttö sanoi, että elämästä pitää nauttia “ennen kuin tulee ryppyjä”. Aivan kuin nuoruus olisi jokin elämän huippuhetki, jolloin nautinto on mahdollista – ja ryppyjen myötä se katoaa. En ymmärrä ajatusta. En ymmärrä! Mitä tekemistä rypyillä on minkään kanssa? Toivon, ettei tämä tunne muutu, mutta en osaa niitäkään pelätä. Haluaisin kauniita ryppyjä. Kauniilla en tarkoita matalia tai sileitä pieniä ihonmuutoksia, vaan ryppyjä jotka asettuvat kasvoilla oikeisiin kohtiin. Ja rypyt kun asettuvat niihin ilmeisiin, joita ihminen useimmiten kasvoillaan pitää. Haluaisin, että ryppyni olisivat lempeitä ja hymyileviä. Minun ei tarvitse niitä hankkiakseni tehdä muuta kuin yrittää elää niin, että hymyilen useammin kuin vedän suupieliä kireäksi viivaksi.
Jos ryppyjä tulee kolmekymppisenä, tulkoot, ne ovat elämän piirrosta kasvoillani ja haluan elää niin, että sen merkit saavat näkyä. Elämä kasvoilla. Pelkään tätä botox -kulttuuria, kaiken silottamista ja piilottamista pois, epätodellisuuden paraatia, teennäistä taistelua jonkin katoavan puolesta. Me olemme vanhenevia, maatuvia olentoja. Siinä on viisautta, ja sen voi piilottaa kirurgin veitsen alle. Mutta silloin sen menettää.
Lääkäri kirjoitti minulle lähetteen silmälääkärille. Silmäni ovat kipuilleet ja aristaneet jo kaksi viikkoa, ja nyt se on aika selvittää. Luulen, että olen käyttänyt piilolinssejä niin paljon liikaa, että silmäni ovat kipeytyneet niistä. Lääkärikin arveli, että sarveiskalvossa voi olla vaurioita – mutta mitään pysyvää vammaa niihin ei pitäisi pystyä tulemaan piilolinsseistä. Hengähdin syvään, sitä olin kaksi viikkoa jo pelännyt. Että omassa turhamaisuudessani olisin tuhonnut silmäni, nämä ainoat, jotka minulle on annettu.
Täytyy enää vain odotella muutama viikko, että saan ajan lääkärille. Tässä välillä olen totutellut katsomaan itseäni peilistä sellaisena kuin aidosti olen: ilman piilolinssejä paksut punaiset pokat päässä ja ilman ripsiväriä, silmä kun ei tunnu kestävän mitään ylimääräistä. Minusta tuntuu jo nyt, että tämä tekee minulle hyvää, nähdä itseni sellaisena kuin olen. Yrittämättä koko ajan muokata itseäni toisenlaiseksi. Minulla on paksut punaiset pokat silmien edessä ja vaaleat silmäripset,
mutta olen silti
edelleen täysin nainen
meikkaamaton ja paljas ja pesty ja jotenkin oudosti nautin tästä enemmän kuin päivistä jolloin on täytynyt laittaa itsensä niin juhlakuntoon kuin pystyy, nekin ovat valeasuja, nainen minussa näyttää kuitenkin luonnostaan tältä, olen katsonut peiliin ja miettinyt että “tämä minä olen” ja se on helpompi hyväksyä kuin ennen. Nainen peilissä on hymyillytkin. Pidän siitä.
Kello on puoli yksi enkä jaksaisi enää opiskella, jos vain hetken vielä, lukisin ja katselisin näitä vaahteranlehtiä. Haluaisin mennä kotiin ja ottaa taas esiin piirroslehtiön ja värikynät, löysin ne eilen illalla ja vietin koko illan piirtäen ja värittäen, tunnit pyörivät vauhdilla enkä melkein huomannut ajan kulua. Siitä on kauan kun olen piirtänyt, mutta minua janottaa oppia lisää, istua ja värittää ja luoda jotakin.
Ostin uuden ohutkärkisen mustekynänkin. Ohut viiva paperilla on jotenkin maaginen;
ja katselin Karl Larssonin maalauksia, niitä meillä on yleensä ollut kotona seinillä, äitini on pitänyt Larssonista aina ja keittiön seinällä oli kesäisin yksi kuva, talvisin toinen. Haluaisin etsiskellä jotain samanlaista ilmaisukieltä. Minulla on akvarellivärit niin nappeina kuin värikyninäkin ja ohuita mustekyniä,
pidän piirrosmaisuudesta, selkeydestä, kuvaavuudesta, ja siitä että akvarellivärit ovat paperilla läpikuultavia ja päästävät paperin tekstuurin läpi, niissä on ilmaa. Tekisi mieleni opetella. Siispä opettelen.
Valo vaan on kaunis kun se saadaan kiinni.
Posted in Elämä, Kauneus, Kätten työt, Ruumis | Comments (0)
Protected: this is me, undone. October 2nd, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Minäkuva, Muutos, Rakkaus, Ruumis, Tunteet | Comments (0)
joku aamu vaahteranlehdet. September 26th, 2009
Lauantai, kun noustaan sängystä vähän kahdentoista jälkeen. Isä soittaa puoli kahdelta, sanon, että me syödään vielä aamupalaa. Kolmen aikaan mennään ovesta ulos kahden makuualustan ja neljän kirjan kanssa, mennään metsänrinteeseen ja maataan varvikossa, tungen paksun paidan päänaluseksi ja olen unen ja valveen rajamaastossa melkein tunnin,
viereisessä rinteessä pojat ajavat pyörillään DH:ta ja toisessa metsässä huutaa lapsi, sitten kun olen haipua liian suureen raukeuteen nousen ylös ja lähden juoksemaan, hölkkään rauhassa, haavat ovat jossain vihreän ja keltaisen välissä ja katselen edellä kulkevien ihmisten selkiä, heistä ei näe kuin selät kun ohi juostessaan ei viitsi katsoa uteliaana kaikkien kasvoja. Me näemme toisistamme valtavan määrän selkiä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Selän kääntäminen ja näyttäminen on liian helppoa.
Juoksen vajaan tunnin epätavallisen lämpimässä syyssäässä ja noin puolessa välissä matkaa alkaa tuntua siltä, että tajunnan taso laskee. Jalat ovat edellispäivän rinteenkiipeämisestä vielä kipeät, kun noustiin Laajavuoren huipulle ottamaan kuvia auringonlaskua vasten, ja niitä on tavallista raskaampi nostaa, nostan niitä laajemmissa ja hitaammissa kaarissa. Juoksen kevyessä sumussa loppumatkan, kevyen unisuuden ja endorfiinin sekoituksessa. Se on mukavaa; mieleen ei tarvitse mahduttaa mitään muuta.
Melkein kotiovelta soitan V:lle, puhelimen taustalta kuuluu naurua, pojat ovat vielä hyppytornin huipulla. Kotitalon takapihalla vaahteranlehdet rahisevat keltaista ja punaista, menen niiden yli ja mietin, että jotain kullanvärisenä aamuna haluaisin mennä valoon kuvaamaan lehtiä ja meitä, talon edessä venytän pohjetta kun parkkipaikalla joukko alle ripari-ikäisiä nuoria yrittää päättää, mitä tekisi ja ymmärrän taas, että olen tulossa aikuisemmaksi: minä venyttelen hikisenä verkkareissa, tunnistan kukkapenkistä daalian, olen onnellinen siitä ettei lauantai-iltana tarvitse mennä minnekään.
V tulee, käy haalimassa paperiroskiksesta vanhan paperikaihtimen, taittaa sitä kaarelle ja sanoo, että siitä tulee hieno varjostin johonkin niistä lampunraadoista, joita meillä on kaapeissa. Kotiin, suihkuun, iho palelee vielä kuuman veden jälkeenkin, kun odotin ulkona daalian vieressä. Lämmitän eilistä spagettia, tomaattikastike on parempaa tänään kuin eilen, ja syötyäni etsin kaapista suklaata, löydän pienen palan. Sytytän kynttilöitä, koska nyt voi. Vaahterat erottuvat ikkunan takana naapurin valoa vasten, nautin siitä ettei verhoja tarvitse vetää ikkunaan, voin kävellä suihkun jälkeen ilman pyyhettä eikä kukaan näe, koska ikkunoiden takana ei ole ketään katsomassa. Kaipaisin sitä, että talossani olisi tulisija, tällaisina iltoina haluaisin seistä tulen edessä ja tuntea sen käsivarsien iholla.
Ja sitten istun sohvalla, Bo Kaspers Orkesterin ennen tuntemattomia kappaleita soi, tunteja kuluu huomaamatta, ajelehdin, eikä nukuta koska aamulla olen noussut vasta puolen päivän jälkeen.
On asioita, jotka tulee muistaa.
Niin kuin se, että
se ei ole mitään, mitä kukaan tekee.
Se on sitä, mitä ihmiset on. Järjelläkö ihmisiä rakastetaan?
Rakkaus ei ole mitään
mitä sä teet
rakastettavana oleminen,
se on sitä että ollaan.
*
Katselen mustavalkovalokuvia ja ajattelen, että haluaisin oppia jotain uutta. Ja silti enimmäkseen tänään ajelehdin, olen tässä, tunnustelen tätä,
olen tässä päivässä, siinä että muutama kynttilä palaa, että ollaan ja,
niin,
että ollaan.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Koti, Mieli, Ruumis, Tunteet | Comments (0)
aion puhua asioista ääneen. September 20th, 2009
“Fantasy is what people want but reality is what they need.
And I’ve just retired from the fantasy part.”
// Lauryn Hill
*
Muistin muutama päivä sitten hienon sanan: hämäränhyssy.
Olin juoksemassa Hevostallinmäellä, siitä vanhan lammashaan vierestä johon katuvalot eivät yllä, ja alkoi tulla pimeää. Sellaista kevyttä. Juoksin hämäränhyssyssä. Sellaisessa valon hiipumisen tilassa, jossa värit muuttuvat sinertäviksi ja läpikuultaviksi ja hahmot etääntyvät kauemmas, tuntuu että maisema muuttuu hiljaisemmaksi ja hengityksen kuulee vahvemmin. Se on pehmeä sana, sellaisessa pimeässä on hyvä olla, se on sitä että kävellään puiden alta varovasti tai etsitään sohvan tyynyjen seasta mukavin mahdollinen asento, annetaan kynttilöiden palaa ja lehtien rapista.
Tänään kuljettiin pitkin poikin isoa pohjoiskarjalaista metsää, Patvinsuota. Kierrettiin Suomunjärvi, lähdettiin matkaan aamulla aikaisin että V ehtisi illaksi vielä junaan. Uimaharjun jälkeen, kun tie nousee korkeammalle, olivat metsänlatvat valkoisen maitomaisen sumun peitossa. Vastaan tuli monta poliisia ja muutama keskiviivan päällä ajava hurjastelija. Patvilla suolta jo tuli vanha pariskunta ämpärit käsissään, ee tiällä oo vielä mittään karpaloita, muutammii vaan, raakileita on ei nää vielä oo hyvvii.
Isä etsi jokaiselta rantahietikolta karhun jälkiä. Emme löytäneet, oli vain koiran tassun painumia. Hiekka oli raitaista veden jäljiltä, monella rannalla vedenrajaan oli kaatunut kelopuita. Niiden rungot ja oksat ovat kiharaisia ja kiertyneitä, aaltokuvioisia, sileitä. Minä etsin jokaisesta mättäiköstä ohi kävellessäni suppilovahveroita. Löysin muutamia vasta kilometri ennen autolle tuloa, muovipussin pohjalle sen verran että niiden löytäminen palkitsi. Sen sijaan löysimme kaksi majavan tekemää patoa mutta emme yhtään majavaa, ja istuimme nuotiolla niin kauan että tuuli ehti kierrättää savua silmiin monta kertaa. Pidän siitä, että haistaan savulta. Pidän siitä, miltä kahvi maistuu termospullon korkista nuotiolla juotuna. Pidän siitä, että savu kirvelee silmissä ja paleltaa, ennen kuin kävely taas lämmittää lihakset kun lähdetään liikkeelle.
Pidän vanhan mäntymetsän keskellä kävelemisestä. Siitä, että metsä on samalla avaraa ja suljettua: samanvärisiä hopean ja punaisen hohtavia männynrunkoja näkyy silmän kantamattomiin polveilevalla sammalikolla, mutta niiden välissä on niin väljää että voi kuvitella näkevänsä kauas, mutta koko ajan kävellessä näkökentän eteen tulee uusia runkoja ja puita ja oikeastaan ei näe minnekään, mutta on sellainen olo että on tilaa hengittää, sivuille ja ylös.
Jossain rannassa seisoin ja katsoin runkojen lomasta järvelle ja ajattelin, että harvoin on näin hiljaista.
Ajattelin, että ihmisen pitäisi olla enemmän metsässä siksi, että luonnossa ihmisen oma rytmi asettuu oikeanlaiseksi. Ihminen on samassa rytmissä kuin luonto. Ihminen ei ole samassa rytmissä kuin kaupunki on. Kaupunki on liian nopea ja kovaääninen. Ihminen on luotu alunperin ulos ja alasti, ja ulkona ja mahdollisimman “alasti” ihminen on eniten oikeassa rytmissä. Hengitys ja ajatukset alkavat kulkea sellaista hidasta rataa, joka niille sopii. Ja ehtii itse mukaan. Ehtii hengittää ja tajuta ajatuksensa, seuratakin vähän. Ja jos ei muuta niin saa kävellä hitaasti, laittaa askelen toisensa perään ja katsella puiden runkoja, muulla ei ole väliä.
*
Äsken saunassa mietin sitä, että on oikeastaan vain yksi vaihtoehto: on puhuttava asioista ääneen. Jos ne ovat vaikeita, niistä on puhuttava ääneen kahta suuremmalla syyllä. Ei ole muita mahdollisuuksia. Tai – mikään muu ei rakenna, eli siis muu hajottaa. Ja jos haluaa että elämä hengittää, on rakennettava eikä hajotettava.
Sitä saattaa elää tavalla joka hajottaa koska ei näe että se on niin, mutta jos käy niin että alkaa nähdä sen mikä hajottaa, ei enää ole vaihtoehtoja. Minä en halua enää vaihtoehtoja. Fantasy is what I wanted but reality is what I need – and I’ve just retired from the fantasy part.
Jos en puhu siitä mikä on isoa ja olennaista – hyvällä tai huonolla tavalla – hajotan itseäni. Ja sen lisäksi hajotan toisia. Todet ihmissuhteet eivät voi perustua muuhun kuin tosiin asioihin. Ja jos mieleni erottaa ne kaksi, toden ja epätoden, ei vaihtoehtoja ole enkä niitä halua.
Sen on vain oltava niin, ilmeisesti se on myös asia joka on päätettävä. Päätän.
*
Se tuntuu hyvältä.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmissuhteet, Lepo, Luonto, Matkalla, Mieli, Ruumis | Comments (0)