huikea uni

Ihmisen elämä on kyllä kummallista. Sitä elää täällä puristuksissa maan ja taivaan välissä; alla kovaa maata, yllä liian avara taivas. Kummankin paino on hetkittäin vaikea kestää – maa pistää vastaan, sitä on raskas kyntää, kiviä nousee pellosta ja otsasi hiessä sinun on leipäsi hankittava. Ja sitten yllä on tämä loputon taivas, tähtien joukot ja äärettömyys, ja yhtä suurena sarjana ihmisen harteilla kaikkien kysymättömien kysymysten määrä. Taivas ja iankaikkinen, se, mitä silmä ei rajan takaa näe.

Olen miettinyt viime aikoina sitä, miten ihmisen oikea paikka on lopulta kaikesta huolimatta näiden kahden puristuksessa. Tässä ja ikuisuudessa, vaikka kumpaakin on vaikea hallita.

C.S.Lewis kirjoitti Paholaisen kirjeopistossa, että Jumala haluaisi ihmisen keskittyvän oikeastaan vain kahteen asiaan: nykyhetkeen ja iankaikkisuuteen. Ja kuitenkin ihminen elää usein juuri päinvastoin – joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Se on helpompi vaihtoehto: menneisyyttä voi puida loputtomiin, tulevaisuutta pelätä tai toivoa loputtomiin. Ongelma on vain se, että menneisyys on pysähtynyt ja muuttumaton, tulevaisuus on epävarma – eikä kumpaakaan ole oikeastaan olemassa. Vain nykyhetki on totta ja vain iankaikkisuus on varma.

Ehkä menneisyyden ja tulevaisuuden houkutus on siinä, että kummastakaan ei juuri tarvitse ottaa vastuuta. Menneisyydelle ei enää voi mitään. Tulevaisuudelle ei vielä voi mitään. Kumpaankin voi paeta, jos nykyhetki (tai iankaikkinen) tuntuu liian raskaalta. Silloin tosin se, joka tuntuu raskaalta, onkin itseasiassa itse elämä – sitä vain kuvittelee, että olisi olemassa jotain muutakin kuin tämä hetki tässä tai se iankaikkisuus, jota omat silmäni eivät näe.

Lewis sanoi (tai puhui Poran suulla), että Jumala toivoisi ihmisen vain yksinkertaisesti tekevän tänään ne ponnistelut, joita huominen päivä vaatii ja tulevaisuus siinä mielessä edellyttää – ja sitten ristivän itsensä ja jättävän itsensä luottavasti korkeampaan käteen.

Se kai se sietämättömintä on; niin rajoitettu kontrolli,
niin rajalliset voimat
niin rajalliset kyvyt

että on pakko vain tehdä oma pieni osansa ja luottaa sen jälkeen Toiseen, jota ei ole rajoitettu eikä tulla rajoittamaan.

Siksi kai maa tuntuu ankaralta ja taivas painaa harteita. Kumpaakaan en kontrolloi itse, kummankin varassa elän, kummankin alla elän. Onneksi on luvattu, että viimeisen sanan sanoo Taivas eikä maa; multa ei saa lopullista voittoa, vaan kuolemankin jälkeen kaikki on samassa korkeammassa kädessä.

Ihminen on omituinen. You don’t have a soul, sanoi Lewis. You ARE a soul. You have a body.

Omituista olla iankaikkisuusolento, joka on sidottu lihaan ja vereen. Vähemmästäkin on saada päänsä sekaisin.

Kahdeksan kynttilää. Sytytin ne juuri eri puolille asuntoa. Vaikka talvi hämää tehneensä täyskäännöksen ja harpanneensa suoraan huhtikuuhun, paljastaa tämä tunti päivästä, miten huono huijari se on. Hämärä tunkee sormensa ikkunanraoista jo puoli viideltä – ja niin, onhan se jo enemmän kun kuukausi sitten, mutta vielä ei ole kevät. Ei, vaikka pikkulinnut ruotsinpihlajissa lauloivat eilen, kun avasin oven – nekin raukat ovat erehtyneet. Voi vain kuvitella, millainen pettymys pakkanen on pikkulinnuille; sitä on juuri ajatellut uutta pesää, untuvia tilkkeiksi ja kymmenkuntaa kaunista munaa, ja sitten tulee tulipalopakkanen.

En silti sano, etteikö tämä sää tuntuisi hyvältä. Loiskuttelin tänään onnellisena läpi loskan ja läpi kaupungin, vesi tunki sisään ikivanhojen nahkasaappaiden saumoista ja ajattelin, että ikivanhat talvikengät ovat mainio asia – ei haittaa yhtään, vaikka ne alkavat vedessä irvistää taas hieman pahemmin. Kävelin harmaan ja rapaisen kaupungin läpi teollisuusalueelle Iso-Heikkilään, ja silti kaikki tuntui jotenkin hilpeältä. Loskainen teollisuusalue. Vettä sukissa. Ja silti… Ihmeellistä, mitä kepeänkuulas taivas ja maidonvalkeat ohuet pilvet auringon välissä saavat aikaan. Ihan oli kevyt olla, olisi voinut hypähdellä muutaman askelen, eikä kirpputorin yleensä niin tunkkainen ilma tuoksunut juurikaan niin raskaalta tänään.

Vuosien kiertymisvauhti on viimeisen viiden vuoden aikana huomattavasti lisääntynyt. Todennäköisesti kyseessä on vain henkilökohtainen havainto, mutta yhtä tosi se minulle silti on. Joulut tulevat ja menevät, ja maaliskuu yllättää aina, ja seuraavaksi onkin saanut tikkuja jalkoihinsa paljain jalon laiturilla kävelystä. Ja sitten tulevat tuleentuneet vaahterat, ja ensilumi, ja nämä hetket, kun kynttilät on sytytettävä jo iltapäivällä. Pian olemme neljäkymmentä, viisikymmentä, eläkkeellä, vuodet kiertyvät tiiviiksi keräksi ja niiden sisällä muistoista pusertuu kirkkaita kiviä, ja kyllä, en vaihtaisi niitä edes timantteihin. Ajan muutoksen on huomannut jo nyt: en enää tiedosta omaa ikääni tai sitä, että monessa seurassa alan olla jo korkeammasta päästä, iltaisin valvominen tai varsinkin öisin valvominen aiheuttaa raskaita vaikeuksia ja läheisimmistä ystävistäni kolme saa tässä puolen vuoden sisään lapsen (yksi heistä jo toisen). Jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Aika on saanut meidät kiinni, ja kantaa meitä mukanaan.

Ei sillä, että harmittelisin sitä. Eräs asia jota en ole koskaan pelännyt ovat vuodet, niiden nopeudesta riippumatta. Voi olla, että havahdun siihen kauhuun juuri kolmenkymmenen kynnyksellä, mutta vielä en voi kuvitella sitä. En pelkää vanhenemista. En ahdistu ajatuksesta, että kasvoihini tulee juonteita. En pelkää ajan menettämistä. En pelkää sitä, jääkö jotain suorittamatta. En kaipaa taaksepäin. Mainosmiehet sanovat, että nykyisin kaikkea kannattaa mainostaa seitsemäntoistavuotiaille suunnattuna, sillä kaikki haluaisivat olla seitsemäntoistavuotiaita – niin nuoremmat kuin vanhemmatkin. En ymmärrä sitä lainkaan. Kun minä olin seitsemäntoista, olin hämmentynyt, epävarma, useampienkin asioiden kanssa lievästi neuroottinen ja häilyväinen tyttö, jolla oli vaikeuksia mitata omaa arvoaan sisäisillä mittareilla. Toisaalta se samainen tyttö oli täynnä ajatuksia siitä, miten on mentävä niin kauas kuin tietä riittää ja valloitettava kaikki, mitä valloitettavissa on. Näiden kahden välillä häälyminen oli kova työ – varsinkin kun samalla piti päättää, mitä elämällään tekee, ja yrittää rakentaa täyspäisiä suhteita ympäröivään maailmaan ja muihin ihmisiin. On raskasta olla täynnä mykkää kauhua ja pakahtuvaa suuruudenhulluutta samaan aikaan. En ymmärrä, miksi sitä pitäisi kaivata.

Lopulta todennäköistä on kuitenkin se, että vuosien mittaan karttuu jokin muukin kuin elettyjen tuntien määrä. Minulla on tavoite, ja se on tulla elämän hiomaksi ja silottamaksi ihmiseksi, ajatusten ja kokemusten uurtamaksi, eletystä oppineeksi, tasaantuneeksi ihmiseksi. En tiedä, miten viisaaksi tullaan; viisaus on jotain joka karttuu, mutta jota ei hankita. Tietoa hankitaan. Viisaus on enemmän sydämensisäistä, jonkinlaista näkemisen kykyä, tuntemisen tasoa, rauhaa itsensä ja toisten kanssa. En siis osaa hankkia sitä tai tavoitella, mutta äärimmäisen intohimoisesti tarvon näitä päiviä läpi siinä toivossa, että loppupäässä minuun olisi sitä tarttunut jonkin verran. Tosin viisauden eräs ominaisuus on se, ettei ihminen itse tiedosta sitä koreillakseen tai päteäkseen sillä, joten en ehkä koskaan tule tietämään. Mutta melko varma olen siitä, ettei sellaista sielunrauhaa saa lopulta kuin elämällä – ainakin useimmat tapaamistani viisaammista ihmisistä ovat eläneet enemmän kuin kaksikymmentäkuusi vuotta, joten on olemassa hyvä mahdollisuus, että jotain tapahtuu tulevaisuudessa.

Kysyin Valtterilta eilen autossa matkalla takaisin Ruissalosta, mitä hyvä elämä on. Se kurtisti kulmiaan ja sanoi, että hyvä elämä on sitä, että on sovussa itsensä ja toisten kanssa. Ennen kaikkea itsensä kanssa, koska silloin voi hyväksyä ja ymmärtää toistakin. (Jätimme keskustelusta eettismoraaliset tasot ulkopuolelle, koska niistä olimme jo valmiiksi samaa mieltä. Onhan hyvä elämä muutakin kuin tasapainoa, toki.) Puhuttiin vielä pitkään siitä, miten parasta mitä ihminen voi antaa toiselle on oma itsellinen itsensä, ja miten perin vaikeaa se on; ja miten usein tuntuu, etteivät ihmiset todella halua tai uskalla olla onnellisia, koska se on niin suuri muutos elämässä. Miten syitä tai apukeinoja ongelmiin voi loputtomiin etsiä itsensä ulkopuolelta, ja miten jokaisen epäonnistumisen jälkeen voi todeta, etteivät neuvot vain olleet tarpeeksi hyviä. Tai miten voi elää uskaltamatta olla se joka on, toisten turvin, ja miten silloin kulkee paljosta ohi ja kieltäytyy antamasta itseään kokonaisena toisille. Ja miten nämäkin ovat vain yksinkertaistuksia, mutta niitä me mietimme.

Minusta tuntuu hyvältä vanheta. Kolmekymppisenä tiedän neljä vuotta enemmän kuin nyt. Se ei voi mennä hukkaan. Ainakin ymmärrys karttuu. Toivottavasti. Jos sen hintana on juonteita kasvoissa, tulkoot ne silmien ympärille ja suun ympärille näyttämään, missä naurut ovat olleet.

Siksi en kavahda tätä loskaakaan, vuoden kiertoa. Tulkoon uusi vuosi, kulukoon, kuljettakoon. Joku voisi sanoa, että vielä sinäkin ymmärrät ja havahdut ja ostat sen silmänympärysvoiteen ja kaipaat nuoruuttasi, mutta niin paljon kuin minä voin siihen vaikuttaa, aion vastustaa sitä. Mitä muuta vanhenemisen pelko on kuin luovuttamisen pelkoa? Mutta on luovutettava siitä mikä on ollut että voisi ottaa vastaan sen, jonka on tarkoitus tulla. Minun päätavoitteeni on tulla hupaisaksi isoäidiksi, ellei Herramme tulo tapahdu ennen sitä. Mitäpä siinä pelkäämään. Sillä kaikista asioista turhin on pelkäämisen pelko, ja luopumisahdistus taitaa osua sen kategorian alle. Niinpä luovun seitsemäntoistavuotiaasta itsestäni ilolla kolmekymppisen itseni hyväksi. Vain toinen niistä on enää kuitenkin todellinen.

Ja niinpä odotan taas sitä aikaa, kun saa tikkuja varpaisiinsa paljain jaloin kävelystä. Se on tulossa, enää muutama kuukausi, ja sen myötä taas uusi kierros auringon ympäri.

Leikkasin aamulla sormeeni. Siinä ei ole sinänsä mitään erikoista, mutta siinä oli, mitä sen jälkeen tapahtui. Seisoin hellan vieressä keittiössä ja pilkoin omenaa puuron sekaan, viipaloin ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen, puristin toisella kädellä viipaleita kokoon vasten leikkuulautaa ja toisella kädellä leikkasin. Ja suih, leikkasin sormista lipeävän omenan läpi vasempaan nimettömään, niin, sormussormeen.

On jännittävää, miten viiltohaavan kipu tulee viiveellä. Hetkeen en ymmärtänyt, mitä tapahtui, eikä sormeen sattunut; kirkkanpunaista verta vain alkoi pisaroida siitä esiin. Manasin jotakin ja etsin vessapaperia tupoksi sormeen, laastareistakaan ei ollut mitään tietoa, yritin katsoa tarkemmin miten syvälle veitsi oli mennyt mutta veren seasta ei oikein saanut selvää. Jokseenkin avuttomana menin makuuhuoneeseen. “Mie leikkasin sormeen.” Ei reaktiota. “Mie leikkasin SORMEEN.” Havahtuminen. “Mmitäh?” Ja sitten V pääsi ylös, ja yritin kylpyhuoneessa esitellä sormeani. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska minua alkoi pyörryttää ja vatsanpohjaan ilmestyi kuvottava olo, päähän paksu sirisevä humina, vähän kuin se valkoinen häly jota sähkölaitteet pitivät. Yritin katsoa sormea, mutta minun oli pakko istuutua alas. Tuntui rehellisesti vain pahalta, ja V käski minut pitkälleni.

Pääsin olohuoneen lattialle asti, syöksyin jotenkin kyynärpäät edellä matolle ja jäin selälleni makaamaan. Sirinä vaipui hiljalleen, vaikka vatsasta tuntui nousevan kurkkuun jokin puristus kun yritin tarkastella sormeani. Ilmeisesti kehoni ymmärsi katkaista verenjakelun ohuimpiin suoniin ja sormi ei enää vuotanut, ja V tuli toteamaan, ettei veitsi ollut ehtinyt kovin syvälle – onneksi ihmisellä on kynnet, joista veitsikin voi kilpistyä pois. Useamman millin syvyyteen olin veitsen saanut silti survaistua.

Yllätyin erinomaisen paljon. Olen ennenkin saanut varsin vertavuotavia haavoja eri puolille kehoa, päähän tai polviin, enkä ole silloin niitä säikkynyt. Vaikka koomisia tilanteita niistä yleensä on tullut. Ala-asteikäisenä puhuin ystävän kanssa puhelimessa ja keikuin pirtinpöydän penkin päässä kotona, joka ei kestänyt tasapainoeroa ja nakkasi minut pöydänkulmaan. Sain sanottua puhelimeen vain että “miun pittää nyt lopettaa kun mie löin miun pään ja siitä tulee verta” ja suljin luurin, ja sitten viitisen vuotta sitten Joensuussa pääsiäisen kevätjäillä ajoin kaupunginkatua hame yllä viemään toisen ystävän avainta Opiskelijoiden Vuokravälitykseen ja kaksikymmentä metriä ennen oikeaa ovea kaaduin hiekalle pyörällä ja sain polveni komeasti rullalle. Onnuin sisään OVV:lle, ojensin avaimen ja kysyin että “sattuisko teillä olemaan täällä laastaria kun miulle kävi äsken vähän huonosti”, ja onneksi toinen toimiston naisista oli sairaanhoitaja joka poimi kiviä ihon seasta ja käskytti ensiapuun näyttämään jalkaa. Enemmän niissä tilanteissa on ollut sotkua ja verta ja rumaa jälkeä, joskin niissäkin aika vähän,

mutta että tällainen muutaman millin vekki sormessa saa pään humisemaan ja keuhkot puristumaan kasaan ja vatsan kääntymään nurinpäin…? Tätä ei ole ennen sattunut. Kummallista. Johtuisiko se vain veitsestä, siitä, että tuntuu vastenmieliseltä ajatella jonkun metallisen rikkovan ihon ja päästävän sieltä karkuun jotain sellaista jonka ei kuuluisi kehon ulkopuolella olla, vai onko minusta tullut herkempi jossain ulottuvuudessa, ja jos on, niin miksi niin käy -

sitähän ei pitäisi miettiä, mutta välillä mietin, mitä tapahtuisi, jos osuisin onnettomuuspaikalle ensimmäisenä auttamaan.

…sitä ei kyllä kykene miettimään. En siis mieti. Olen vain kuvitellut, että en ole niin herkkä nainen, että pyörryn veripisaroiden näkemisestä. Olen hyvin vakaasti kuvitellut niin. Ja sitten olen pyörtyä kylpyhuoneeseen aamulla kun sormessa on haava. Sormessa. Voisiko vaarattomampaa edes olla?

Kai sitä on jotenkin oman elämänkokonaisuutensa kanssa sitten kuitenkin jotenkin herkkä, tämän kehon ja raajojen ja veren ja lihasten, tai sitten se johtuu siitä että olen viime aikoina ajatellut niitä enemmän, sitä mitä on tämän ihon alla ja sisällä, ja miksi niin on ja miten siihen suhtautuisin. Voi olla liian kauaksi vietyä, mutta ehkä se johtuu siitäkin, että jossain suhteessa alan oivaltaa, ettei tämä ole lopullista. Eikä erityisen kestävää. Ihminen on ihmeellisen sopeutuva ja pitkäikäinen otus, mutta samalla käsittämättömän hauras ja vahingoittuva. Muuttuva, jokainen vuosi vetää syvät viirut pintaan ja patinoi, ja se on alkanut jo syntymässä.

Jokin aika sitten kaupungilla tuli vastaan vanha pariskunta, tyylikäs rouva ja mies hienossa villakangastakissa ja kainalosauvoissa, ja ilman toista jalkaa. He etenivät hitaasti, mutta housut olivat moitteettomassa prässissä, hattu suorassa, ja kulku vakaan tuntuista. Ehkä hänen jalkansa oli mennyt sodassa. Ja Pauliinan taloyhtiössä Helsingissä nurmikot leikkaa yksijalkainen mies, taitaa haravoidakin, tekee kaikkea sitä mitä kaksijalkaiset eivät ehdi tai muka jaksa. Sanoisin, että siinä on jotakin ymmärretty.

Pitäisi arvostaa näitä kehon ulottuvuuksia niin kauan kuin ne ovat, neljää raajaa joilla hiihtää, tanssia, juosta, silittää, leipoa, tehdä voileipä, imuroida, elää. Ei sillä etteikö tuota kaikkea voisi tehdä ilman jotakin raajaa, mutta harvoin sitä tulee ajatelleeksi että ei ole itsestäänselvää olla vielä tämänlainen kokonaisuus kuin nyt on.

*

Yöllä näin taas juna-unta, olin matkalla jonnekin kesäisiä radanvierustoja, ylitin junaratoja ja kuljin niiden viertä matalan lehtimetsän keskellä. Vastaan tuli juna hidasta vauhtia, sellainen jossa oli siellä täällä avoimia oviaukkoja, ja ajattelin: “jos nousen kyytiin ja olen huomaamaton, saatan voittaa aikaa ja matkaa ja päästä nopeammin perille.” Kiipesin junaan, pääsin hyvin vauhdissa kyytiin, ja kuljin vaivihkaa pitkin vaunuja, nekin olivat matalat. Konduktöörit olivat ravintolavaunussa syömässä pitkästä ja koreasta buffetpöydästä, ja menin istumaan yhteen avoimeen oviaukkoon ja katselin, miten ratapölkyt ja kivet vilisivät junan viertä.

Tulimme pian taajamaan, ja ylitimme jonkin veden korkealla kaartuvaa siltaa pitkin. Näin veden toisella puolen korkeat kalliot ja mäet ja niihin katoavat junaradan tunnelit, ja jostain syystä tiesin, että olimme tulossa paikkaan josta kaikki lapsuusajan tarinat ovat peräisin. Kun pääsimme asemalle tajusin, että olimme Hollolassa, ja se oli ainakin jotenkin siihen suuntaan mihin olin ollut matkalla. Juna-asema oli taas betoninen ja sotkuinen ja karu, mutta oli keskipäivä ja ulkona valoisaa, ja minun tuli huono omatunto jäniksenä matkustamisesta. Etsin junassa matkustaneen konduktöörin ja esitin, että haluaisin maksaa matkastani. “Siehän varmaan huomasit, että mie salaa tulin tuossa teiän junassa.” Konduktööri vinkkasi minulle silmää ja kaivoi taskustaan ilmaisjunalippuja, sellaisia pahvisia joita lapsille junissa annetaan, ojensi niitä minulle ja vei minut lipunmyyjänaisen luo ja käski naista auttamaan minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Olin ilahtunut, juuri tällaista liittolaista tarvitsin. Löysin jostain matkatavarani ja lähdin ulos kohti Lahtea, muistan miltä tuntui astua ulos juna-asemalta yhtä sotkuiselle helteiselle asfalttiselle jalkakäytävälle. Muistan jopa hajut ja helteen tunnun. Jalkakäytävälle oli roskiksen viereen rikottu kaljapulloja ja satutin jalkani siruihin, olin paljain jaloin.

Uni loppui siihen että lähdin etsimään itselleni kenkiä sisältä asemalta, tai ehkä se vaihtui toiseen, seuraavassa unessa matkustin pakettiautolla loputtomia matkoja halki Suomen, koska olin unohtanut jäädä Helsingissä pois ja jouduin paluumatkalle Kuopioon, josta minun piti lähteä uudestaan Helsinkiin. Matkan varrella oli metsäautoteitä joille tukit olivat kaatuneet ristiin, amerikkalaisen preerian näköistä loputonta aavaa maisemaa, kylä lammen vierellä jossa asukkaat kilpailivat komeimman peruukin tekemisessä ja hakkuuaukoille kasvaneita peltoja, joissa kaksi kertaa miehen mittaiset keltaiset kukat huojuivat ryppäinä ohuiden varsien päässä.

En päässyt taaskaan perille, kummassakaan unessa. Mutta pääsin koko ajan eteenpäin, en ollut eksynyt tai hukassa, ei tullut yö eikä epätoivo. Mutta sitä, miten paljaat jalat ja kenkien kadottaminen aina liittyvät näihin uniin, en ymmärrä. Jospa joku osaisi sen selittää.