Archive for the ‘Taivas’ Category

sydänkäyrä ja kyyneliä korvanlehdillä.

November 16th, 2009

It’s hard to live with a heart
that is scattered around one country
one world

that doesn’t even know how to
keep its beat

*

En ole yli viikkoon juonut kahvia. Lopetin torstaina toissaviikolla, kun sydän oli vuorokauden ajan lyönyt rytmihäiriötä.

Se alkoi keskiviikkona keskipäivällä, kesken kaiken. Tu-tum, tu-tum muuttui sekalaiseksi lattarirytmiksi. Tu-tu-tum, tum-tu, tu-tum-tum. Sydän jätti etulyönnin väliin ja löi takapotkua, tasaisesti muutamien minuuttien välein. Haettuaan rytmiä hetken se osasi palata takaisin sykkeeseen, mutta sekosi taas pian askelissaan, kuin ensikertalainen sambatunnilla.

Torstai-aamuna heräsin samoihin sekaviin rytmeihin. Söin puuroni vauhdilla ja pyöräilin suoraan YTHS:lle. Pienestäkin ponnistuksesta sydän sekosi kahta kovemmin, ja kun istuin odottamassa vuoroa terveydenhoitajalle se ei tuntunut asettuvan kuin lyhyiksi hetkiksi.

Istuin siinä sormi kaulavaltimolla ja kuuntelin. Ei sydämeni ole aikaisemmin lyönyt näin, joskus korkeintaan muutaman lyönnin väärin, mutta se on heti palannut vähän nolona oikeaan tahtiin, ja nakuttanut uskollisesti oikeita iskuja. Mutta että vuorokauden verran…? Kuuntelin sydäntä, ja hetkeksi minuun iski hurja tunne:

sydänhän on vain lihas. Lopulta se on vain yksi lihas. Minussa se vielä löi siinä odotushuoneessa, mutta jos se jostain syystä sekoaisi niin että lakkaisi lyömästä – minäkin lakkaisin. Sydän on vain lihas ja elossa oleminen, jos kovin konkreettisesti ajattelee, riippuu vain siitä, että sydän lyö kerta kerran jälkeen, lyö vaikka löisikin väärin, että se jokaisen iskun jälkeen kerää itsensä ja iskee uuden, sekunnista toiseen, tunneista kuukausiin, vuosiin ja vuosikymmeniin. 120 000 sykäystä päivässä, vuodessa kymmeniä miljoonia. Ja sen on jatkettava työtään väsymättä, että minussa pysyy elämä. Koska sitten kun sydän syystä tai toisesta väsyy, minä väsyn ja lopun. Lakkaan elämästä.

Oli hetken aikaa vilu siinä istuessa. Älä lakkaa vielä, sopotin sydämelle, jaksa vielä vähän, älä vielä luovuta. Elämän rajallisuus tuli vasten mieltä. Että tässä minä vielä elän, mutta se on ohuesta langasta kiinni, se on siitä kiinni että minusta täysin riippumatta ja tahtoani kysymättä yksi lihas minussa lyö, ja lyö, ja lyö.

Myöhemmin labran tutkimuspöydällä silmänurkasta karkasi pisara, kun hoitaja paineli rintakehään kiinni antureita. En voinut pyyhkiä sitä pois koska ranteissani oli jo piuhat, ja annoin pisaran vieriä korvaan. Niin käy aina, kun itkee selällään. Hoitaja ei huomannut, se oli kääntynyt koneen puoleen ja laittoi sen surisemaan. Se sylki sisältään sydänkäyrääni, varpaita ja selkää paleli alaston tutkimushuone, ja minua ravisutti niinkin yksinkertainen ajatus kuin että olen elossa. Ja että vielä ne, joita rakastan, ovat elossa. Kaikki sanoivat minulle, ettei normaali lisälyöntisyys ole vaarallista ja sitä sattuu ja että jos kahvin juontia vähentää niin ei sitä niin paljon pitäisi olla, mutta silti minua liikutti se, liikutti se rinnassa räpistelevä sydän, sen yritys jatkaa elämää vähän epätahtisestikin, periksiantamattomuus. Ja se, että rakastamieni rinnoissa on samanlaiset sinnikkäät sydämet, tikkaavat elämänlankaa kuin ompelukoneet, pitävät meidät tässä kudelmassa kiinni. Kun se on niin haurasta, että hetkessä se voi räsähtää rikki, mistä me tiedämme,

kuka sairastuu tai jää onnettomuuteen, kenen keho pettää, kenet otetaan pois.

Me olemme haurasta tekoa. Vaikka mieleni olisi elävä, vaikka se jaksaisi vielä pitkään, ei mieleni käske kehoani. Tämä keho jossa asun on haurasta tekoa, se ei kysele lupia, ja kun se lakkaa jaksamasta jokin päivä, elämä täällä päättyy.

Ja vaikka kuolema ei ole vihollinen eikä muuri vaan portti, se on silti ravistavaa. On raastavaa elää kun rakastaa elämää ja samalla tietää, ettei tämä ole se mitä rakastan eniten, mutta en voi elää täällä rakastamatta toisia tai sitä mikä tekee elämästä kauniin, ja jos elän täällä rakastamalla, joudun samalla tietämään ja sietämään sen, että tämä elämä on rajoitettu ja sille on määrätty tietty tila, tietyt raamit, ja joskus se ylittää ne ja muuttuu toisenlaiseksi elämiseksi, ja se mitä siinä välissä tapahtuu on kuolema. Se on irtaantumista tästä, joka täällä on rakasta. Ja minä olen välitilassa näiden kahden elämän välissä; en voi elää rakastamatta mutta jos rakastan, joudun kestämään luopumista ja sitä että niin voi käydä että luopuu, joutuu irrotetuksi. Jostakusta, jota rakastaa.

Olen pitkään ajatellut, etten pelkää kuolemaa. En pelkää kuolemista. Se on jotenkin tullut käsitellyksi, oman elämäni loppuminen. Mutta toisen kuolema on minulle vieras maa. En ole käynyt siellä koskaan, siellä miltä tuntuu, kun joku läheltä on lähtenyt. En tiedä, en tunne karttaa, en osaa kulkea. Ei ole vielä täytynyt. Ja sellainen itkettää EKG:ssä enemmän kuin oma rajallisuus; että on todennäköistä että rakkaitaan joutuu hautamaan, harva selviää ilman.

Rytmihäiriö meni torstaina ohi, perjantaina vain muutama hajalyönti kaikui rintalastassa. Lääkäri kirjoitti kyllä Propralia mutta en ole sitä apteekista hakenut, sydän tuntuu nyt osaavan askelkuvionsa. Mutta elämästä tuli jotenkin hauraankallis, minä kun olen kai luullut eläväni aina näin samalla tavalla, ja että muutkin elävät.

Kun tajuaisi ytimiään ja sielunpohjiaan myöten, että päivät eivät ole itsestäänselvyyksiä. Hengittäminen ei ole. Joku pitää sydämeni koko ajan lyömässä. Joku pitää minut koko ajan hengissä. En tee tätä itse. Jos se Joku lakkaisi pitämästä minua yllä, elämän haipuva henkäys karkaisi minusta kuin savu huuliltani, ja minä siirtyisin täältä pois. Niin se vain on. Ei elämiseni minusta riipu, ellen sitä itse väkisin tuhoa – mikä pitää sydämen lyömässä? Mikä pakottaa sen kerta kerran jälkeen lyömään? Mikä ihmisestä lähtee, kun sydän lakkaa lyömästä?

Kuoleman hetkellä ihmisestä lähtee 21 grammaa, niin sanotaan. Niinkö paljon sielu painaa?

Ja sitten, tämän kaiken keskellä teetä juodessani, olen ajatellut sitäkin että missä vaiheessa on se hetki, kun kasvavan sikiön sydän ensimmäisen kerran lyö itse -

kuka koodaa siihen lihakseen loppumattomien lyöntien sarjan, vetää sen kuin pienen soittokoneen, käynnistää sen, kuka asettaa jakautuneiden solujen rykelmään elämän, Elossa Olemisen lain, tekee aineen eläväksi…?

En pystyisi hyväksymään sitä ettei Jumalaa ole vain siksi että tämä elämä on ihme, jota en voi mitenkään muuten selittää.

*

Kun tulin eilen kotiin, V oli nostanut kahvinkeittimen kaappiin. Jospa tämä olisi tällä kertaa lopullista, elämä ilman piristeitä. Nukunkin nykyisin, sikeää unta.

Posted in Elämä, Jumala, Kuolema, Rakkaus, Ruumis, Taivas | Comments (0)

tummia vieraita keittiössäni.

November 15th, 2009

Tästä tuli tunteellista, mutta sille on syynsä.

*

Istun sohvalla olohuoneessa, joka ei ole oma mutta tuntuu kodilta melkein enemmän kuin omani. Heräsin juuri, on vielä hiljaista, kello yhdeksän, ikkunan iso rullaverho on alhaalla koska en saa niitä yleensä nostettua ylös vaan vain repäistyä alas.

Ikkunan takana on Tammisalo, joka on yön aikana sulanut pois pikkupakkasesta. Huoneen seinillä on paperista ja metallista taivuteltuja koukeroisia esineitä, Pauliinan kämppiksen TaiKin-kokeiluita. Portaita vasten on nojallaan sello vihreässä kotelossaan. Sitä vastapäätä iso musta piano, jonka päällä on kenties kaunein vanha karttapallo jonka olen nähnyt. Talossa on uskomattoman komeat kattovalaisimet suoraan 60-luvulta – kun Pauliina muutti tähän, ne löytyivät joidenkin käsittämättömien varjostinhökötysten alta, valkolasiset huurretut tällä hetkellä todella kovassa huudossa olevat lamput.

Pauliina nukkuu vielä. Kun se herää, syödään aamupalaa, leikataan Pauliinan hiuksia, sitten Pauliina soittaa selloa ja minä kenties makaan sohvalla ja kuuntelen lähietäisyydeltä sellon värinää ja ääniä, joilla on synnynnäinen taipumus kaivautua rintalastasta suoraan sisään ja osua johonkin sen alla. Iltapäivällä ehdin kuunnella osan Pauliinan kenraaliharjoituskonsertista, sitten nostan laukkuni ja etsiydyn keskustaan, junaan. Istun junassa ja katson miten maisema hajoaa hämärään, olen varmaankin levoton, yritän lukea tai neuloa, mutta graduun en ehkä pysty koskemaan. Vähän vaille kahdeksan olen kotona Jyväskylässä, taas hetken. Tiistai-aamuna hyppään vähän vaille kuusi lähtevään bussiin ja menen Joensuuhun, vain kahdeksi päiväksi tällä kertaa.

On sietämätöntä, että rakastamisen mukana tulee maailman kokoinen ikävä. En ole tiennyt, että minussa on kapasiteetti tällaiseen ikävöimiseen. Ikävä on melkein rakkauttakin repivämpi tunne – miten kestää toistuvasti tunnetta siitä, että maailmassa jokin on kertakaikkisen väärin eikä paikallaan, kun ei voi saman tien sitä korjata?

Mietin sitä, kun viikko sitten sunnuntaina ajoin takaisin rautatieasemalta vietyäni V:n junalle. Nieleskelin jotakin palavaa ja kirvelevää kurkunpäästä alas ja mietin, onko siinä mitään järkeä, että ihminen elää tällaista elämää, että on kahden paikan välillä ja enimmäkseen siellä missä ei asu, ja poissa niin että joutuu kestämään ikävää. Aiheuttamaankin sitä. Ja ei, ei siinä järkeä ole. Ja vaikka tiesin, että tämä vaihe loppuu muutaman viikon päästä, ikävän universaaliutta se ei silti poistanut. Jossain ohitustiellä teollisuusalueen vieressä tajusin, ettei sitä voikaan poistaa:

jos ikävä poistettaisiin, poistettaisiin rakkaus. Oikeastaan ne ovat synonyymi toisilleen. Jos suostuu rakastamaan mitään tässä maailmassa, suostuu avaamaan oven myös tunteille jotka eivät tunnu hyvältä. Suostuu siihen, että joutuu kantamaan palavia ja kirveleviä asioitakin. Suostuu siihen, ettei itsessä puhu enää pelkkä järki, vaan sydän huutelee omiaan sekaan. Sitä luulisi, että rakastaminen tekee elämästä lempeän ja pehmeän ja tyynen, rauhoittaa vedenpinnan. Minusta tuntuu, että rakastaminen on ylipäänsä vain sekoittanut merta, kuohuttanut sitä ja heitellyt venettä välillä miten sattuu – rakastaminen on rajua, pelottavaa, raastavaa, se on kertakaikkiaan riski, sen jälkeen luovuttaa oman elämänsä kontrollin pois, on kiinnisidottu ihmisiin jotka saattavat kuolla milloin tahansa, joille saattaa tapahtua mitä tahansa ilman että minä voin estää, on kiinnisidottu ihmisiin joiden luona ei voi koko ajan olla, tai siis – ihmiseen.

Siinä ohitustiellä tajusin myös, ettei ikävää saa estää. Ei ole olemassa tapaa rakastaa, jossa minimoidaan ikävä. Jos haluan rakastaa, ja se on: jos haluan antaa toisen tulla osaksi sitä mitä olen, miten näen ja mitä ymmärrän, ja jos haluan tulla osaksi sitä mitä toinen on, näkee ja ymmärtää, ei se ole mahdollista puolittain. Se on kokonaista. Ei itseään voi antaa rakastamiseen kuin kokonaan. Ja se tarkoittaa kaikenlaisista kontrolleista luopumista, kokonaisvaltaista riskin ottamista. On annettava itsensä, avattava ovet ja katsottava miten ikävä tulee matkalaukkuineen, istuu sohvalle, katsoo vakavin silmin eikä sano mitään, ja aina välillä minulla on seuranani enimmäkseen ikävä, olen kai jo oppinut juomaan sen kanssa teetä keittiössä, vaikka ei me puhuta, katsellaan vaan. Jos haluaa elää kokonaista elämää, ei voi itse enää valita, mitä kaikkea kokonaisuuteen kuuluu.

Ikävä on hallitsematonta. Joku on antanut sille omat avaimet, enkä minä voi vaihtaa lukkoja. Enkä kyllä enää haluaisikaan. Vaikka kestämistä tässä kyllä on, kun on kotona vain hetkittäin kaksi iltaa ja lähtee taas.

Ja kun se jäisikin vain siihen, että on ikävä yhtä ihmistä. Mutta jos on ikävä ystäviäkin, sitten saa yhtäkkiä ikävöidä moneen paikkaan yhtä aikaa. Helsinki, Savonlinna, Lahti, Kuopio, Toronto, Boston, viime elokuu, tulevaisuus, ensi kesä. Ja sitten on ikävä myös omaa perhettään, sitä jossa on kasvanut. Ja entä jos on ikävä myös paikkoihin? Luotojen koloihin ulkomerellä, liian myöhäisiin iltoihin kun ei vielä ole satamaa ja on vilu, mutta tuntuu että ollaan elossa kerrankin? Yhtäkkiä ovesta on tulossa kymmenen tummapukuista hahmoa harmaissaan, tunkevat sisään toistensa yli, levittelevät matkalaukkunsa olohuoneeseen, minä etsin kaikille teekuppeja ja osaa joutuu juomaan pikkuisista kahvikupeista kun ei kaikille riitä.

Mutta niin on oltava, että minä tuntisin olevani elävä. Jos en ikävöi, en keskimääräisesti ole erityisen elossa. Saatan olla olemassa, mutta elämisestä ei ehkä voi puhua. Ja kun sellaistakin on ollut, en luopuisi näistä harmaapaitaisista hahmoista keittiössäni. Koska joskus käy niin, että jokin niistä leimahtaa oranssiksi ja punaiseksi ja alkaa jutella, nauraa, hypellä ja pyöriä kuin väkkärä, ikävällä on kyky muuttua iloksi, ja kun niin käy, se on välitöntä ja ehdotonta. Kevyttä se ei ole ehkä koska sitä tapahtuu jokseenkin koko ajan, jokin ikävä muuttuu iloksi ja kumpikin tunne saattaa olla joskus sietämätön, ja tässä kiertokulussa minä istun ja yritän olla tässä päivässä läsnä, etten eläisi tulevaa tai mennyttä vaan tätä ikävää tai iloa joka kulloinkin on läsnä, ja samalla tiedän, että ne tulevat vaihtumaan toisikseen niin kauan kuin täällä vielä ollaan ja hengitetään. Se kai tästä niin äärimmäistä tekeekin, että aina vähän väliä on ikävä Sinne Jonnekin, jolle on annettu nimeksi Taivas vaikkei se sen kokonaisuutta tavoita,

kun kerran on luvattu että kaikki ikävä muuttuu siellä iloksi, eikä se ilo enää taannu takaisin miksikään muuksi.

“Miltäköhän se tuntuu, sitten jonakin päivänä kun tajuaa, että nyt on viimeinen kyynel itketty…?”, kysyi Pauliina eilen illalla.
En tiedä. Mutta aavistelen, että jos rakastaminen ja rakkaus tekee meille tällaista jo täällä, niin mitä sitten kun se on kaikki…?

Ja tänään menen hetkeksi kotiin. Riemu.

Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Meri, Mieli, Rakkaus, Taivas, Tunteet | Comments (0)

death and decay.

October 31st, 2009

Death and decay. Kuolemaa ja maatumista.

Sanakirjan mukaan “decay” tarkoittaa mädäntymistä, rappeutumista, lahoamista, kuihtumista, reikiintymistä, hajoamista. Sitä olen ajatellut näinä päivinä, ja kuolemaakin, mutta ne eivät ole olleet niitä pimeitä ja ankeita ajatuksia, joita kuolemisesta kai yleensä ajatellaan.

Silmät ovat vieläkin arat, punoittavat pienimmästäkin syystä, iltaisin oikeaa silmää on raskasta pitää auki, tuntuu, etten jaksa katsella asioita sillä enää. Nyt istun olohuoneen mustalla sohvalla, huppu päässä kun ikkunasta vetää, tunnen kipua korvakäytävissä ja kurkunpäässä, ja hartioita kiristää monta kireäksi nystyräksi pureutunutta solmua. Polvessa on taas tuntunut silloin tällöin pieni vihlaisu, muistutus: sinun jalkasi kulkevat väärässä asennossa, me pehmeät kudokset saatamme taas ärsyyntyä ja silloin me vaurioidumme. Olen silti juossut lenkkejä, koska lääkäri ei viimeksi osannut sanoa kudosvaurioista muuta kuin että toisinaan niitä tulee. Ihoni on talvea vasten taas kuivaa ja ohutta kuin pergamentti, jalkojen pintaan ilmestyy punaisia kutiavia renkaita, ja levitän niiden päälle edelleen kortisonivoidetta koska lääkäri ei osannut sanoa atooppisesta ihottumasta muuta kuin että toisinaan sitä tulee. Jos laskisin arvet eri puolilta kehoani, niitä olisi monta, suurempia ja pieniä, mutta arpia silti. Tämä keho ei enää ole sellainen kuin se oli sen saadessani;

se on jo kulunut, jotkut osat sitä ovat vaurioituneet, jotkut eivät enää toimi kunnolla ja osaa en edes osaa huoltaa koska keinoja ei ole.

Viime toukokuussa yhden ystävän polttareissa, mökillä ruokapöydän ääressä puhuttiin siitä, pitäisikö se ottaa todesta että tässä iässä pitäisi jo käyttää ryppyvoiteita. Sanoin vastustavani sellaista. Yksi tytöistä totesi että mitäs sä sitte teet kun naama roikkuu jo ja on liian myöhäistä, ja minä sanoin ottavani vähän teippiä ja kiristäväni liian nahan leuan alle. Ehkä en tekisi niin, mutta silti minä vastustan ryppyvoiteita… Vain siksi, että ajattelen, että se mitä apteekin perusvoide ei iholleni tee saa jäädäkin tekemättä,

silmieni ympärille saa tulla juonteita, miksi minä estäisin niitä,

tämä keho on suunniteltu vanhenemaan niin.

Tätä kaikkea olen miettinyt viime viikkoina: silmäni saattavat olla tällaiset aina, ihoni saattaa olla kuiva ja rapiseva ja kutiava, polveni saattavat kulua ja joku päivä en juokse enää näin kivuttomasti, ja mikä tahansa päivä saattaa tuoda mukanaan jonkun sairauden tai vamman, jonka kanssa on elettävä loppuikä. Se, että tähän asti olen elänyt kliiniä elämää jonka suurin suru on ollut lievä nuoruusiän akne ja nyt punaiset silmät, on sekin itsessään ihme.

Ajatus pusertui lopulta viime viikolla tähän: this body is built to die and decay. Elän ruumiissa, joka on tarkoitettu kuolemaan ja maatumaan. Elän maatuvassa ruumiissa. Tämä “minä”, jossa nyt elän, on jotain joka kuolee, maatuu, hajoaa ja jo ennen sitä vanhenee, kuluu, rappeutuu, heikkenee ja saa kolhuja.

Ja se on totta. Se on totta. Se on tosiasia ja fakta. Se on jotain, jota ei voi estää, ja jonka hidastaminenkin on vaivalloinen ja kallis yritys, josta ei anneta takuita. Minä kulun. Minä kolhiinnun, osat minussa eivät tule aina toimimaan ongelmitta, minun pintani rypistyy ja kuivuu, muuttuu ja muokkautuu. Ja minä tahansa päivänä saatan rikkoutua niin, että se muuttaa elämää… Tämä on haavoittuvainen keho, joka saattaa vaurioitua niin pahasti, että elämä muuttuu loppuiäksi.

Voi myös olla, ettei niin käy. Voi olla, että kehoni säilyttää toimintakykynsä, mutta en saa siitä mitään takeita.

Tänään makasimme hetken sängyllä ruoan jälkeen, ja kysyin V:ltä onko se koskaan ajatellut elävänsä kehossa, jonka on tarkoitus maatua. Ihmettelin asiaa hetken ääneen, ja V kysyi, niinkuin V kysyy kun se kysyy jotain joka leikkaa pintojen läpi ja paljastaa arat ytimet: ootko sä aatellu, että sun pitäis olla täydellinen?

Hetki piti olla hiljaa. Oon kai mä aatellu. Mutta ei se oo mahdollista.

En ole aikaisemmin ymmärtänyt tätä. Että olen hajoava olento, että tämä materia ympärilläni ja tämä keho jonka kautta elän, on hajoava ja maatuva rakennelma. Ja koska en ole ymmärtänyt sitä, on jokainen kolhu tuntunut kauhistavalta, jokainen kuivuminen ja risku, jokainen särö ja heikkenemä. Minussa on ollut monta vuotta jokin puolitiedostettu huonontumisen pelko, pelko siitä, että olin joskus jotain jonka nykyisin olen kadottanut – tai jos pidän jostakin minussa, joudun pelkäämään jokaista tulevaa päivää, sillä se saattaa tuhota sen asian minusta pois. Olen kuvitellut, niin ruumiin kuin mielenkin tasolla, että on mahdollista olla täydellinen. Tai täydellisin versio omasta itsestään, edes. Ja olen yrittänyt olla sitä, kun sen on kerran pitänyt olla mahdollista. Ja se on vain lisännyt pelkoa.

Ja se on lisännyt vierautta omaa elämäänsä kohtaan. Omaa kehoaan kohtaan. Omia raajojaan, ihoaan, kasvojaan, hiuksiaan, silmiään kohtaan. Käsiään kohtaan. Ne ovat saattaneet milloin tahansa pettää minut. Olen joutunut vartioimaan niitä, valvomaan ja pitämään ne kurissa. Että nekin yrittäisivät olla täydelliset.

On vapauttavaa,
on irrottavaa
on armollista ymmärtää,

että tämä materia minussa on suunniteltu kuolemaan ja maatumaan. Tämä ei ole ikuista. Tämän ei ole tarkoitus olla täydellistä. Tämän kaiken on tarkoitus olla vain

instrumentti

- jotain, jonka läpi soin. Jotain, joka antaa minulle hetkeksi äänen. Tarvitsen kädet, että voin koskettaa. Tarvitsen silmät, että voin nähdä. Tarvitsen suun ja huulet, että voin puhua. Tarvitsen jalat, että voin kulkea – ja kulkea voi nykyisin jaloittakin. Tarvitsen vatsan ja sisäelimet että kehoni saisi energiaa. Tarvitsen pään ja aivot, että tajuntani voisi hetken asua tässä aineessa. Mutta tämä ei ole pysyvää. Tämä ei ole itsetarkoitus. Tämä on hetkellistä.

Hätkähdin tajutessani, että alan ajatella sillä tavalla jota graduni lähdenainen Rosemary Radford Ruether ei siedä: että kehoni ja mieleni ovat erilliset, kehoni ja sieluni ovat erilliset, tämä keho on vain ainetta, elämä ei ole kokonaisena tässä, ja toisaalta on, tämä on tällä hetkellä kaikki mitä tiedän ja missä elän, mutta osa minusta kurkottaa koko ajan ylöspäin, ja sitten kun tämä ruumis antautuu kuolemaan ja maatumiseen, minussa on osa, joka ei kuole eikä maadu.

Ruether ei kestä tätä, koska se hänen mielestään aiheuttaa elämän väheksymistä ja maailmasta pakenevaa, eskapistista ja vastuutonta etiikkaa. Minä en hyväksy sitä miten Ruether ajattelee, koska hänellä ei ole minkäänlaista toivoa. Jos sielu maatuu siinä missä ruumiskin, ei toivoa ole.

Minut tämä vapauttaa. Vapauttaa ymmärtämään tätä kehoa, sen kolhuja ja vikoja. Vapauttaa suremasta niitä – minä en ole tämä keho. Asun tässä nyt, mutta en ole tämä keho. Tämä keho rappeutuu ja hajoaa, minä en. Minä muutun, saatan huonontuakin, mutta en maadu ja mätäne. Se, että kehoni lopulta maatuu ja mätänee, vain vahvistaa sitä, että on jotakin… enemmän. Että se, mikä on olennaista, on jotakin enemmän.

Ja siksi voin juosta, syödä, katsoa peiliin, koskettaa, rakastaa, antaa anteeksi tälle keholle, hyväksyä sen;

tämä keho ei ole totuus minusta. Annan sen kulkea siihen suuntaan johon se on menossa; en yritä keinotekoisesti estää sitä, en yritä ylläpitää illuusiota ikuisesta nuoruudesta tai siitä että voisin olla aina seitsemäntoistakesäisen näköinen, totta puhuen en silloinkaan osannut olla tyytyväinen, miksi se olisi parempi nytkään, en halua tuhlata rahaa silmävoidepurkkeihin joissa kalleinta on selektiivinen loksahdus kun kansi kierretään auki tai vakuuttava lasinen paino kämmenellä, en halua kuluttaa aikaani kuntosaleilla, pakottaa kehoani muotteihin, en halua pelätä kolhuja tai vammoja,

sairauksia toivoisin ettemme liikaa joudu kantamaan, mutta jos joudumme, se joka sairastuu on keho, en minä.

Jos minä sairastuisin, tämä “minä” minussa, se olisi paljon vakavampi juttu. Mutta siinä olisi kyse jostain muusta.

Uskomatonta, että iankaikkinen elämä on juuri sitä: minä en tule koskaan mätänemään. Se kuulostaa jotenkin niin groteskilta, että se ravisuttaa syvältä.

Nyt lasken koneen käsistäni, annan silmien levätä, että jaksan vielä katsoa jotakin tänä iltana ennen kuin silmät on pakko sulkea.

Posted in Aistit, Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Kauneus, Mieli, Minäkuva, Muutos, Ruumis, Taivas, Tulevaisuus, Usko | Comments (0)

suopursun tuoksusta.

September 17th, 2009

Taivas on jotenkin sinisempi syksyisin. Puut piirtyvät sitä vastaan teräväsärmäisinä ja kohisevina. On entistä parempi juosta metsässä – ilma on kirpeää ja tulee vasten kasvoja, on olo kuin hengittäisi pelkkää happea, viilennettyä ja syvää. Tuntuu hyvältä juosta kylmässä ilmassa. Pidän tästä kylmästä ilmasta muutenkin. Aamuisin avaan parvekkeen oven, se ei tunnu niin hyytävältä koska parvekkeelle paistaa aamuisin aurinko, ja sisään tulee viileää kirpeää ilmaa. Ensin se tulee lattiaa pitkin varpaisiin, sitten kiipeää seinille ja hitaasti huokuu koko huoneeseen niin, että lattian matolle uudestaan nukahtaneen V:n on pakko nousta nopeasti, mutta minä joka juon kahvia keittiössä olen jo niin hereillä että osaan nauttia kylmästä.

Kävin hetki sitten juoksemassa Laajavuoren ympäri. Tuntuu, ettei sillä ole niin paljon väliä, paljonko juoksee. Kunhan juoksee. Puoli tuntia on tosin fysiologinen minimi: sen jälkeen keho alkaa erittää endorfiinia, ja taidan olla siihen koukussa. Luontainen hyvänolonhuume, joka saa erilaiset elämästä johtuvat mielenpaineet hälvenemään taka-alalle. Juoksemisen jälkeen keho on monta tuntia raukea ja kiitollinen, ja mielelle jää aikaa ja tilaa keskittyä siihen mihin piti. Niin kuin vaikka teologisiin raskaan sarjan väitöskirjoihin, jotka hädin tuskin käyttävät suomen kielen sanoja, vaikka ovat suomeksi kirjoitettuja.

Teologeilla on harmistuttava tapa harrastaa eräänlaista jumaluusopillista vastinetta name droppingille. Keskellä suhteellisen selkotajuista tekstiä voi yhtäkkiä komeilla latinankielinen termi tai kokonainen sitaatti, jota ei käännetä eikä selitetä. Oletus kai on, että jokaisen, jolla on otsaa tarttua tietyn tason väitöskirjoihin, yksinkertaisesti kuuluu tietää tietyt termit. On turhauttavaa selata sivuja etu- ja takaperin ja lukea tekstiä uudelleen saadakseen jotenkin selvää siitä, mistä teologisesta hipleestä mahtaa olla kyse. Eilen opin, että on olemassa sekä sub specie temporalis että sub specie aeternatis, ja toinen niistä tarkoittaa ihmisen ymmärtämää aikaa ja toinen aikaa Jumalan perspektiivistä. Niin.

On vieläkin jotenkin outoa olla Jyväskylässä. Tämäkö on se kaupunki, jossa asun? Tämäkö asunto on se koti, joka minulla on? Kun tulin kesän jälkeen takaisin, en ollut löytää keittiöstä kattiloita. Koko kesän olin enimmäkseen toisten keittiöissä ja kattiloissa. Vieläkin oudoksun näitä katuja ja porraskäytäviä. Täälläkö meidän elämämme on…?

Se liittyy varmaankin isoksi osaksi siihen, että tämä vuosi on ehkä toisiakin vuosia enemmän jonkinlainen väliaika, intermezzo, välisoitto jonka pitäisi loppuaan kohti kasautua jo hienoiseksi crescendoksi ja edeltää jonkinlaista suurta teeman muutosta. Tämän lukuvuoden jälkeen väistämättä lopetan opiskeluni – jos en kokonaan, niin toistaiseksi. Tämä sekava ajelehtimisen täyttämä opiskelijaelämäksi kutsuttu kaaos loppuu hetkeksi. Sitä seuraa jokin toisenlainen kaaos, mutta siinä on ehkä jopa joitain tunnistettavia maamerkkejä. Ehkä kaikki ei sitten enää ole taistelun takana.
En vain vielä ole varma, miten suhtaudun siihen. En ehkä suhtaudu, paitsi lievällä ja jokseenkin kasvavalla uteliaisuudella. Miten muuten voisin suhtautua – enhän tiedä hivenenkään vertaa, millainen teema sävellykseen on tulossa. En minä tiedä, missä teen töitä tai miten, tai kuinka kauan, tai minkä nimikkeen alle minut lopulta laitetaan. Elämänvaihe joka tapauksessa loppuu, ja ehkä se saa minut vierastamaan jo nyt tätä elämänvaihetta, josta pitäisi hitaasti juuria itsensä irti. Olen välitilassa, tajuan ääriviivojeni muuttuvan, värien vaihtuvan toisiksi, jollain tavalla kasvan kokoa, tai sitten tiivistyn ja tulen raskaammaksi. En ole varma. Imen itseeni ympäristöstä jo jotain, joka edustaa jonkinlaista asteen verran lähempänä niin kutsuttua aikuisuutta olemista.

Eikä se enää pelota. Ei, otan sen mielelläni vastaan. Olen niin väsynyt tähän kaaokseen, että vaihdan sen mielelläni toiseen.

Tultuani lenkiltä aloin pakata laukkua. Huomisaamuna Joensuussa on tentti, menemme sinne jo tänään. Tuntuu, että elämä on nykyisin lähinnä laukkujen pakkaamista. Sitä se on ollut jo kolme kuukautta, ja seuraavat kolme kuukautta se tulee olemaan sitä viikoittain. Parempi kai tottua siihen, että elämä on levällään pitkin rataverkkoa. On siinä hyviäkin puolia; olen pitkään ollut eniten kotonani paikkojen välillä, matkalla pisteestä toiseen, ikkunan edessä jonka takana maisema muuttuu toiseksi. Niissä hetkissä ei ole kiire, koska ollaan jo matkalla, eikä vielä ole stressiä, sillä ei vielä olla perillä. Olen ehkä tämän syksyn ja lukuvuoden matkalla, en vielä perillä mutta jo irti. Se ei ole paha, sillä Koti voi olla myös välitiloissa jossa pysähdytään ja hetken aikaa tavataan itseäkin, jutellaan vähän aikaa ja koetaan, että ollaan sittenkin ihan tuttuja.

Jos viikonloppuna ei sada, menemme jonnekin metsään. Sellaiseen isompaan metsään, ehkä Patvinsuolle tai Petkeljärvelle. Haluaisin mennä jonnekin, missä tuoksuu hapan suo ja läpitunkeva suopursu, ja että saisi vaatteisiin savun hajua ja voisi juoda kahvia kupista jossa se jäähtyy nopeasti, olisi hiljaista, vain puun räsähtely tulessa ja joku yksinäinen lintu suon päällä. Ehkä siellä olisi jo maaruskaa, sammal vaihtaisi väriä. Haluaisin mennä jonnekin missä on autiota ja hiljaista, ja metsä on läsnä. Metsässä sitä kuitenkin ehkä eniten itseään kohtaa, toisiakin paremmin, ja sitten vielä Häntä jonka käsialaa se kaikki on.

Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Kaukokaipuu, Koti, Luonto, Matkalla, Muutos, Taivas, Tulevaisuus | Comments (0)

kuinka löydetään kesä -

August 12th, 2009

Viime lauantaina illalla kello 11 makasin selälläni Källskärin korkeimmalla kalliolla Kökarin eteläpuolella ja etsin syttyviä tähtiä. V makasi vähän matkan päässä, ja yritimme osoittaa toisillemme löytämiämme tähtiä – tuosta koivusta suoraan ylöspäin, tuosta kirkkaasta tähdestä suoraan kello kymmeneen, näetkö? Kuu oli vielä melkein täysi, sen oikeasta reunasta oli viilattu jo hieman pois, ja se nousi ensin verenkarvaisena ja kierähti sitten kullankeltaiseksi, valutti merelle pitkän sillan kuin loiskisi ympäriinsä liiallista valoa. Katsoimme sitä kiikareilla ja löysimme kraaterit sen pinnasta; kolme pientä alareunasta, oikeasta yläreunasta ison ja kolhon näköisen kuopan.

Sitä mukaa kun taivas tummui ei näkökentässä lentäviä itikoitakaan enää erottanut. Kallio selän alla oli vielä lämmin, takin huppu syvällä päässä, kädet supussa hihojen sisällä. On omituista, miten tähdet syttyvät: ensin taivaalla ei näy mitään, sitten ensimmäinen planeetta ilmestyy itätaivaalle, sitten hitaasti tähtiä alkaa ilmestyä eri puolille taivaankantta. Ne tulevat vaivihkaa, salaa – äsken aivan tyhjässä laikussa taivasta kimaltaa neulankärjen kokoinen piste. Ja kun niitä yrittää vimmatusti etsiä, alkavat silmät pettää: sitä on näkevinään pienen pientä kimallusta joka puolella, saattaa tuijottaa pitkään tyhjää taivasta ja voisi vaikka vannoa että siihen on syttymässä tähti, mutta ei mitenkään voi sanoa varmaksi. Syttyvät tähdet ovat niin heikkoja ettei niitä välttämättä näe kuin katsomalla hieman ohi – vähän kuin Seulasten tähtikuvion näkee vain katsomalla viereen, muuten silmä sokaisee itsensä.

Horisonttiin saaresta kaakkoon ilmestyi sarjassa välkkyvä valo, Utön majakka. Etelästä löysimme Kökarsörenin loiston. Jokin ruotsinlaiva lipui syväväylää pitkin ohi pohjoisessa; sellainen loistaa yöllä kauas isona valosaarena, värikkäänä kuin joulukuusi. Olin onnellinen siitä että olimme kallioisella saarella keskellä itikoita, että meri oli hieman lähempänä kuin ruotsinlaivassa olisi.

Nousimme kalliolta sen jälkeen kun erotimme kolmannen tähdenlennon. Takaisin veneelle kävelimme pitkin kalliota otsalamput otsalla, kun taivas oli pimennyt niin ettei askeliaan enää erottanut. Se oli kummallista, jotenkin kutkuttavaa ja outoa, englanniksi voisi sanoa että odd and eerie. Kaikki värit olivat harmaita ja mustia, vain lampun valokiilassa erotti kanervien punaiset kukat ja varpujen vihreän, tai harmaan kallion. Oli koko ajan katsottava varpaisiinsa, ja kun käännyin katsomaan V:tä oli tämä vain otsan korkeudella loistava kirkas valo, joka kuitenkin puhui tutulla äänellä.

Yöllä en ollut saada kuunvalolta unta. Kuunsilta tuli veneeseen asti.

Olimme vesillä noin kaksi viikkoa, ja nyt olen paahdettu, liotettu, venytetty ja ravisteltu, kaikissa positiivisissa merkityksissä. Kämmenselät ovat tummanruskeat, mutta raja kulkee jo ranteessa; samoin silmät ja otsa ovat valkoiset, mutta poskipäät ja leuka tummuneet. Niska on paahtunut tuntemattoman väriseksi, ja meri ja valo ovat liottaneet hiuksista pois värin. Nälkä tulee yhä niin kuin merellä – mikään ei tee niin nälkäiseksi kuin keinuvassa veneessä istuminen. Housujen taskuista keräsin aamulla pois koko joukon valkoisia kiviä, veden hiertämiä ja patinoimia puunkappaleita, vierassatamien merkkinaruja ja soraa. Yhden repun pohja on täynnä Jurmosta kannettuja pieniä hioutuineita kiviä, toisessa kassissa on pino harmaaksi ajettunutta ajopuuta. Niistä syntyy vielä jotain jonka voi laittaa kotiin esille, että muistaisi meren talvisinkin. V poimi maasta höyhenen – laitetaan tää siihen mukaan. Simpukoita emme ottaneet, niiden olemassaolo on liian haurasta.

Lähdimme kaksi viikkoa sitten Sauvon Karunasta sitkeään vastatuuleen. Höglandiin pääsimme vasta kahden päivän päästä, ja V, joka koko kesän rakensi veneeseen uutta takilaa, jaksoi kryssata koko matkan uusilla purjeillaan vastatuuleen. Perjantaiaamun katselimme ukkossadetta valkoisten kuomujen alla Höglandissa, ja kun se tyyntyi, pääsimme taas vastatuuleen ja lopulta Dalskärin luonnonsatamaan hieman lännemmäs. Emme olleet halunneet matkalta oikeastaan mitään muuta paitsi päästä Kökariin, ja niinpä seuraavat päivät teimme sinnikkäästi matkaa vinossa ja kierossa tuulessa lounaaseen. Viimeinen etappi ennen Kökaria tehtiin maanantaina niin rivakassa luoteistuulessa, että Kihdin suurella selällä oli laskettava purje veneen keikkuessa liikaa. Viimeiset ikuisuuksilta tuntuvat mailit ajettiin koneella, kaikki sadetta pitävä päällä, veneen pudotessa maininkien pohjiin ja kiivetessä niiden harjoille kuin korkki, aaltojen lyödessä veneen laitoihin ja tuulen heittäessä kaiken veden suoraan tuulilasien yli sisään. En ole pitkään aikaan ollut niin onnellinen kuin Sandvikin satamassa maanantai-iltana – ei ihme, Kihdin selkä on avoin Pohjanlahdelle saakka, tuuli ehtii kerätä sillä matkalla paljon voimaa, ja aallot ahmivat sitä itseensä niin paljon kuin ehtivät.

Kaikesta siitä, mitä sen jälkeen seurasi, olisi paljon kerrottavaa. Ja paljon haluan siitä tallettaa ja kirjoittaa. Luulen tekeväni sen palasina, sirpaleina – en halua yrittää kirjoittaa kaikkea auki nyt, etten sorru typistämään ja musertamaan asioita. 

Että muistaisin myöhemmin, kirjoitettakoon nyt muistiin että

on jokseenkin ihmeellistä, että juuri ne päivät kun olimme Kökarissa tuuli oli täysin tyyni ja taivas avoin, ja aurinko paistoi niin että sitä oli paettava
ja että on jokseenkin ihmeellistä miten sileiksi ja pehmeiksi rantakalliot kuluvat ulkoluodoilla
ja miten levän seassa uiminen ei ole inhottavaa jos pysähtyy tunnustelemaan, miltä ahdinparta ja rakkolevä tuntuvat vasten paljaita jalkapohjia
ja että on jokseenkin ihmeellistä, miten kirkasta ja läpikuultavaa on vesi kaukana saarten etelänpuoleisilla rannoilla
ja että pienet asiat tekevät elossa olemisesta nautinnollista, kuten se, että jonkun talon pihassa on isoja tynnyreitä täynnä sadevettä, jossa saa illan päätteeksi peseytyä, ja miten hyvältä tuntuu kääriytyä pyyhkeeseen sen jälkeen niin pitkäksi aikaa, että vilu lakkaa
ja miten kiehtovaa on kulkea sellaisissa saarissa joiden historiasta tietää jotain: miten Jurmo poltettiin 1500 -luvulla niin, että jäljelle jäi vain yksi Mänty, tai miten yksikätinen Janne elätti perheensä Kråkskärin karussa saaressa ja pienessä torpassa
ja sitten miltä tuntuu seistä ilta-auringossa luodolla Kökarin lähellä paikassa, josta länteen näkyy vain 180 astetta horisonttia ja aukeaa merta, ja miten pieneksi itsensä tuntee kuvitellessaan millaisina syysmyrskyt tulevat aavalta, ja miten terveelliseltä sellainen pienuus tuntuu.

Kun eilen illalla tulimme Karunaan ja nousimme laiturille, aurinko meni pilveen.
Tänään on satanut kaatamalla.

Minua melkein naurattaa: tuntuu jokseenkin täysin siltä, että He just decided to pamper two kids of His who had (again) overly exhausted themselves. 

Kaikenkaikkiaan;

sain kesän. Se oli Kökarissa ja veneen pohjalaudoilla, paahtuneissa poskipäissä ja niissä hetkissä, kun myötätuulessa auringonpaisteessa en kyennyt enää pysyttelemään veneessä hereillä vaan oli pakko painautua veneen pohjalle, painaa pää tyynyyn ja nukahtaa hetkeksi. Vene on kuin suuri keinu, joka heijaa ihmistä, ja aaltojen liplatusta vasten puuta on vaikea kestää ilman että alkaa tuntea itsensä uupuneeksi lapseksi.

Jospa nämä kaksi viikkoa olisivat liottaneet pois jotain sellaista, jota ei olisi tarve kantaa enää syksyyn asti.

Posted in Aistit, Elämä, Jumala, Kauneus, Lepo, Luonto, Matkalla, Meri, Onni, Taivas | Comments (0)

rainy night in Georgia.

July 21st, 2009

Hoverin’ by my suitcase, tryin’ to find a warm place to spend the night
Heavy rain fallin’, seems I hear your voice callin’: “It’s all right.”

A rainy night in Georgia, a rainy night in Georgia
It seems like it’s rainin’ all over the world
I feel like it’s rainin’ all over the world

Neon signs a-flashin’, taxi cabs and buses passin’ through the night
A distant moanin’ of a train seems to play a sad refrain to the night

A rainy night in Georgia, such a rainy night in Georgia
Lord, I believe it’s rainin’ all over the world
I feel like it’s rainin’ all over the world

How many times I wondered
It still comes out the same
No matter how you look at it or think of it
It’s life and you just got to play the game

// Brook Brenton, Rainy Night in Georgia

*

Eilen ei satanut, ja silti kun kuuntelin tätä bussissa se oli jollain tavalla eniten se, miltä viime viikkoina on tuntunut. Jostain tulee se ikävä, jota olen yrittänyt piirittää ja sanoittaa. Miksi on ikävä?

Minne on ikävä? En tiedä, on vain
ikävä.

Tunnistan osia siitä. On ollut ikävä Joensuuhun, tuonne rannalle johon melkein aina tuulee, jota sanotaankin Aavarannaksi, nojaamaan sillankaiteisiin ja katsomaan sitä maisemaa jonka melkein parhaiten muistan. On ollut sellainen ikävä, että Heinäveden bussiasemalla tiedostan että jotain minusta on siinä kirkonkylässä, vaikken ole koskaan siellä asunut,

ja Heinäveden hautausmaan ohi mennessä se tuntui vielä isommin. Siellä on kolme hautaa, joihin oma elämäni suuresti liittyy, vaikka olen itse vain seissyt hautakiven vieressä. Kerman koskella katselen veden kuohuja ja mietin millainen oli vesi kolmekymmentä vuotta sitten,

ja sitten kotona äitini näyttää kuvia oman äitinsä kotipaikasta jossa kävi vierailemassa sunnuntaina, kun minä elin läpi leirin viimeistä päivää enkä päässyt sukutapaamiseen. Kuvissa on ihmisiä joilla on tuttuja ilmeitä vaikka kasvot ovat vieraat, ja niiden joukossa on kuva jossa isoäitini istuu perheensä kanssa juhannuksena talon edessä joskus 1930-luvulla, isoäitini on nuori ja kauniissa mekossa, palmikolle kiedotut hiukset ovat paksummat kuin minun hiukseni ikinä, ja kun en ole varma kuka sisaruksista kuvassa on mummini, äitini sanoo vain että

katso heidän kasvojaan, mieti miltä itse näytät, löydätkö?

Ja minä tunnistin. Jotain silmien ympärillä, jota on äidilläni.
Isoäitini oli lämpimän näköinen nainen, täyden näköinen.
Ja hautausmaan kohdalla minun on ikävä,
tiedän että isoäitini olisi nyt jo yli 90
mutta on silti väärin, etten ole koskaan istunut hänen kanssaan kahvilla

olisimmeko me osanneet puhua
olisiko hän pitänyt minusta
mistä me olisimme puhuneet
olisiko hän opettanut minulle miten
tehdään oikein karjalanpiirakat
miltä olisi tuntunut että tietää
mistä on tullut -

ja sittenkään ikävä ei jää siihen, ei siihen että siellä yhdessä rannassa saunan pielessä kasvaa samoja puita kuin vuosikymmeniä sitten, sellaisia joihin isoäitini on nojannut. Ei ikävä jää siihen, että tunnistan hymyn ja olen joskus nähnyt sen peilikuvassani.

Eikä se jää siihen että nojaa sillankaiteeseen Aavarannalla
epäilen, ettei se jää siihenkään, että ensi sunnuntaina nousen junaan ja laskeudun siitä uudelleen Turussa.
Luulen, ettei se jää Höglandin rantaankaan, ei ulkoluotojen kallioille, ei veneen lautoihin.

Ja minua vaivaa siinä jokin. Toisinaan tuntuu, että rakastan liikaa. Miten minä sidon tämän? Mihin minä sidon tämän? Mihin minä kudon tämän kiinni? Minne minä jään? Näenkö, mistä olen tullut? Näen, missä seison nyt. Ja minussa on haparoivia unelmia, ohuita piirtoja, aavistuksia,

mutta en sido itseäni niihin, sillä ne kenties eivät kestä.
Niinpä olen tässä pisteessä elämää, näen hieman taaksepäin, puolikkaan askeleen eteenpäin. Ja jotakin pitäisi silti tehdä sille, että hetkittäin ei tiedä, minne tunteensa laittaisi. Kauanko pitää ikävöidä tietämättä, mitä ikävöi?

Ja sitten on vanhoja ihmisiä, jotka sanovat, että se on Taivaan ikävää. Haluaisin sanoa, ettei se ole totta. Tuntuu liian isolta elää täällä ihmiselämä kaivaten koko ajan jotakin, joka tulee sen jälkeen. Olisi kuitenkin oltava kiinni jossain hetkessä. Elettäväkin.

On turhauttavaa kirjoittaa jostain joka on jotakuinkin yhtä pakenevaa kuin savu. Haistan sen ja tiedän, että jossain palaa, mutta liekki on niin pieni etten näe, missä se on. Jotain kai kytee.

Vähän kuin seisoisi asemalla, hytisisi matkalaukun vieressä, ilman paikkaa jossa viettää yö. Tekisi pesän yöksi jonnekin, ottaisi kitaran tappaakseen aikaa. Have you ever been lonely? Ja miten voi olla yksinäinen keskellä elämää? Tätäkö ne kaikki unet junista olivat? Elämä on asemapaikka, jossa palellaan matkalaukun vieressä?

Ehkä elämässä onkin kyse siitä,
että tarpeeksi monta palelevaa sytyttää roskatynnyriin tulen aseman viereen,
lämmittelee sormiaan sen lämmössä, kynsikkäät kädessä,
se joka ensiksi ehtii
soittaa kitaraa

huomenna on taas uusi päivä tässä talossa joka minulle on eniten koti, yritän nukkua mahdollisimman paljon, mitä vähemmän olen väsynyt, sitä vähemmän asiat tuntuvat pakahduttavilta. Ehkä osa tästä on liioiteltua, mutta ei silti, se että uuvuttaa nostaa pintaan asioita joita ei yleensä tarvitse ajatella.

Tämä on paatoksellista.

On paatoksellista olla elossa.

Tuntuu, että odotan koko ajan jotain. En tiedä, mitä, mutta liikutun kun jotain tapahtuu toisille, sen ei tarvitse olla minä. Odotan, että elämä ottaa askeleitaan. Jokainen askel kohti Taivasta on voitto.

Posted in Elämä, Kaukokaipuu, Matkalla, Mieli, Rakkaus, Taivas, Tunteet | Comments (0)

kevääntekijä.

April 15th, 2009

Silitin juuri verhot olohuoneen ikkunaan ja keittiön ikkunaan. Seisoin eteisessä pitkässä punaisessa mustalaishameessa ja silitin, ja lauloin. Lisäsin höyryä ja lauloin vähän kovempaa. Lauloin Mustarastasta,

Eino Leinon “Rukousta”,

Minä tääll’ olen vieras vieras vaan
olen ollut alusta saakka
ovat outoja minulle laaksot maan
ja outo on elämän taakka

ja saman miehen “Legendaa”:

Kun Herra ynnä Pyhä Pietari
he maata merta muinoin matkasi
niin kerrotaan, he kesäillan tullen
myös saivat Suomenmaalle siunatulle

He istahtivat alle koivupuun
mi kasvoi kaltahalla salmensuun
ja tavan mukaan pikku toraan jälleen
he joutuivat, sen Pietar’ alkoi tälleen:

“Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
Mik’ kansa köykkyselkä, köyhä niin!
Maa karu, kallioinen, pellot pienet
ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet.”

Mut Herra hiljakseen vain hymyili.
“Voi olla maa on karu, kylmäkin
ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,
mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin.”

Näin lausuin Herra hymys hiljakseen
ja katso, kumma hohde peitti veen,
suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes
ja vainiolta roudan valta raukes

Pois kulki Herra kanssa Pietarin
mut kerrotaan, kun illoin kesäisin
sä istut koivun alla, on kuin täällä
viel’ liikkuis Herran hymy vetten päällä.

Verhoista tuli sileät ja nyt on kuin keittiössä paistaisi kevyt aurinko, ohuet kullankeltaiset verhot estävät naapurin kissoja katsomasta suoraan sisään, iltavalo muuttaa väriään tullessaan niiden läpi. Olohuoneessa on ryhdikästä valkoista ja keväänvihreää, vihreä ohuena raitana valkoisen takana. On puettu olo,

keittiöön mennessä ei enää tunnu alastomalta, nyt vain vielä taulut seinille niin on kuin kotona olisi.

En ole tainnut pitkään aikaan laulaa yksin kovaan ääneen. Tuntui hyvältä tehdä niin. Väliäkö sen miltä se kuulostaa, väliäkö sen kuka kuulee; sanat sivelevät minua, silittävät jotain minussa, tasoittavat ja purkavat, pukevat oloa äänteiksi. On tärkeää laulaa, tärkeää muistaa sanat, tapailla äänet, vapauttaa ylä-äänet ja antaa niiden soittaa rintakehää.

Koska on niin että minä soin, minä soin ja kaiun,

soivathan keväällä jäätkin ja puut helisevät odottaessaan aurinkoa. En minä ole sen kummempi.

Kävelin kaupunkiin ja kaupungista kotiin ja ajattelin, että olen paljas puun oksa. I’m just about to blossom… But not yet. Olen paljas ja riisuttu, en vielä mitään. Mutta odottakaa, kunhan tulee kesä… Teen lehdet, teen kukat. Ei mene kauan siihen että tuomet tuoksuvat iltaisin tässä kaupungissa. Odottakaa vain, ei kukaan tiedä, millainen puu minusta paljastuu… Mitä rotua olen, mitä lajia? En tiedä itsekään. Puun tunnistaa sen lehdistä ja kukista… Tunnistan itseni, kunhan ehdin puhkaista lehdet. Ei vielä, mutta kohta.

Mitä muuta olen ollut?

Olen ollut aamulenkkejä pääsiäispäivinä, loskassa ja pilvien alla, kun kolme mustarastasta laulaa eri puolella kaupunkia ja niiden huilut ovat epätodellisen kirkkaita paksussa kosteassa ilmassa. Olen ollut kastuneita sukkia ja sitä huumaavaa tunnetta, kun tulee kotiin lihakset tykyttäen. Olen ollut päiväunia ja väsymistä iltapäivisin, sikeää horrosta peittojen alla. Olen ollut kävelemistä rahisevalla hiekalla, Joensuun matkustajasataman pressujen alla odottavia laivoja, jään alla kumisevaa jokea joka kohta, aivan pian repii itsensä vapaaksi. Minusta on tuntunut samalta kuin maisemasta väkisin tuntuu; mitä on olla hiekan alla ja odottaa, että ensimmäinen ruohonkorsi pääsee pintaan, kun kaikki on vielä harmaata ja rosoista, ei voi kauniiksi tahtomallakaan sanoa, mutta koko maisema on yhtä potentiaalia… Elämä on pinnan alla. Maankuoren alla hyönteiset ja madot alkavat herätä, möyhiä multaa, ja siemenet havahtuvat: kohti pintaa, aurinko on sen takana – ja sitten se huumaava hetki kun multa murtuu, ja katoavan ohuet vaaleanvihreät kärhöt kurkottavat ulos ja ylös. Kevät on käsittämätöntä.

Elämä on aina pinnan alla. Minusta tuntuu, että kaikki on vielä hetken pinnan alla. Mutta se on jo tulossa ulos kaikki. Odotan mielenkiinnolla.

Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi. Tänäkin vuonna. Joka vuosi me muistelemme Hänen kärsimystään, kuolemaansa ja ylösnousemustaan. Joka vuosi. Ja se on oikein; me emme muista, ehdimme vuodessa unohtaa, että elämä on iankaikkista ja kuolema on voitto, että taru ei lopu tähän ja että kuoleman takana vasta aukeaa se, jota voi sanoa Elämäksi isolla E:llä. Me muistamme niin vähän. On muisteltava joka vuosi.

Kreikan tekstikurssin tenttini meni läpi. Olen hämmästynyt. Olen suorittanut sekä kreikan että latinan kaikki opinnot ilman juuri minkäänlaista opetusta, ja hepreastakin puolet on jo virallisesti minun.

Aivan kuin selviäisinkin tästä sittenkin.

*

Eilen näin miehen, joka teki kevättä. Juoksin Tuomiojärven rantaa, ja Viitasaaren uimarannan jälkeen edessäni käveli molempia jalkojaan hitaasti laahaten mies, kädet haalistuneiden violettien samettihousujen taskussa, jalassa tummansiniset Vikingit, vanha verkkatakki ja jokin hatunreuhka päässä. Pysähtyi ja alkoi kantapäällään vetää puroja auki tien toisella puolen olevista lammikoista kohti järveä, teki niin syvät urat että sulamisvesi lätäköistä pääsi juoksemaan rantapenkerettä alas. Että tulisi nopeammin kevät.

Juoksin ohi ja en voinut olla pitämättä siitä miehestä. Ei ollut kiire kuin hoputtaa kevättä.

Ajatella; kello on yli yhdeksän ja taivaanranta kajastaa. Kuultaa läpi. Näen sen tästä ikkunasta, näen taivaan vielä kello yhdeksän.

Nyt menen laittamaan leipätaikinan uuniin, että tuoksuisi hieman.

Minusta tuntuu, ettei toivo ole mikään liioiteltu asia. Ruohonkorret tietävät sen.


Posted in Jumala, Koti, Luonto, Mieli, Muutos, Onni, Taivas, Tunteet | Comments (0)

silkkipaperitaivas ja matkalla kotiin.

April 7th, 2009

Ulkona on sekä auringonpaiste että lumisade. Ja pisaroita vaahteroiden oksankärjissä.

Miten tähän pitäisi suhtautua? Kaksi vuodenaikaa yhtä aikaa? Valo on omituista, kuin silkkipaperin läpi kuultavaa, itse asiassa koko taivas on kuin rypistynyttä silkkipaperia, valo valuu sen läpi lumihiutaleiden mukana. Puut taivasta vasten näyttävät kuultokuvilta, mustat pisaraiset oksat kellanvaaleassa.

Kohta otan matkakassin ja pakkaan sinne välttämättömimmät, sitten otan bussin ja suuntaan keskustaan, yritän opetella Matteuksen evankeliumin pääteemat ulkoa samalla tavalla kuin eilen opettelin ensimmäisen Korinttolaiskirjeen teemat – muistan ne nyt sujuvasti, rakensin niistä mielikuvapolun Joensuusta kotiovelta rautatieasemalle. Uskomattoman toimiva menetelmä. Tosin Matteuksen lisäksi olisi vielä ensimmäinen Johanneksen, ensimmäinen Pietarin ja ainoa Juudaksen kirje sekä yksi psalmi opeteltavana. Ja senkään jälkeen en voi olla varma, mitä tentistä tulee, sillä vaikka tuntisin kirjojen teemat suomeksi en välttämättä osaa silti kääntää niitä oikein kreikasta suomeen… Mutta on yritettävä, jalat edellä kylmään veteen, uskon että palaan vielä pinnalle.

Kohta otan matkakassin ja menen pääsiäiseksi kotiin, V seuraa muutaman päivän päästä perässä. Pääsiäisenä on ollut pitkään jo tärkeää olla kotona. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että äiti ripustaa noitapajun oksaan pieniä puisia pääsiäismunia, isä paistaa sunnuntaiksi paistin, radio on auki ja kuunnellaan kerrankin hartaudella ortodoksista kirkkolaulua, lauantai-iltana äiti ja isä jäävät sohvalle katsomaan pääsiäisyön messua vatikaanista, minä olen syönyt niin hyvin ja juonut muutaman lasin viiniä enkä enää pysy hereillä, nukahdan sohvannurkkaan ja myöhemmin sänkyyn. Sunnutaiaamuna on aina paistanut aurinko, se on jotenkin välttämätöntä, mennään kirkkoon ja aamulla isä tulee keittiössä vastaan: “Kristus nousi kuolleista!” ja minä vastaan: “Totisesti nousi!” ja vaikka me emme ole ortodokseja, kumpaakin meistä sykähdyttää sanoa niin, ja minun päässäni soi pääsiäistrokari: Kristus nousi kuolleista / kuolemalla kuoleman voitti / ja haudassa oleville elämän antoi… / Kristus nousi kuolleista / kuolemalla kuoleman voitti / ja haudoissa oleville elämän antoi… Pääsiäisessä on vähemmän must to do -asioita kuin joulussa, mutta neljän päivän pääsiäispyhät riittävät silti hyvin pysähtymiseen. Ihan kuin pääsiäinen olisi joulua rauhallisempi juhla. Ehkä siksi on tärkeää mennä sohvannurkkaan nukkumaan, syömään mämmiä vaniljakastikkeessa, kuljeskelemaan rannoilla jotka eivät vielä Joensuussa tähän aikaan vuodesta ole sulaneet.

Keskiviikkona tentti, sen jälkeen laskeudun pääsiäiseen… todennäköisesti mahalaskulla. Mutta ei se haittaa, kunhan laskeudun, hellitän hetkeksi. Osasin kreikkaa sitten tai en, muutkin ovat selvinneet.

Nyt matkakassi, välttämättömät, hiukset on pestävä, pitäisi pukeutuakin, ja lähteä. Silkkipaperitaivaan alle, lumisade silmäripsiin ja takinkaulukseen, punainen huivi kaulaan, vielä talvikengät ja pakkanen ei enää pure poskia.

I don’t mind the rain ’cause I’m heading home.

Posted in Elämä, Kauneus, Koti, Lepo, Matkalla, Onni, Taivas, Usko | Comments (1)