Ihmisen elämä on kyllä kummallista. Sitä elää täällä puristuksissa maan ja taivaan välissä; alla kovaa maata, yllä liian avara taivas. Kummankin paino on hetkittäin vaikea kestää – maa pistää vastaan, sitä on raskas kyntää, kiviä nousee pellosta ja otsasi hiessä sinun on leipäsi hankittava. Ja sitten yllä on tämä loputon taivas, tähtien joukot ja äärettömyys, ja yhtä suurena sarjana ihmisen harteilla kaikkien kysymättömien kysymysten määrä. Taivas ja iankaikkinen, se, mitä silmä ei rajan takaa näe.
Olen miettinyt viime aikoina sitä, miten ihmisen oikea paikka on lopulta kaikesta huolimatta näiden kahden puristuksessa. Tässä ja ikuisuudessa, vaikka kumpaakin on vaikea hallita.
C.S.Lewis kirjoitti Paholaisen kirjeopistossa, että Jumala haluaisi ihmisen keskittyvän oikeastaan vain kahteen asiaan: nykyhetkeen ja iankaikkisuuteen. Ja kuitenkin ihminen elää usein juuri päinvastoin – joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Se on helpompi vaihtoehto: menneisyyttä voi puida loputtomiin, tulevaisuutta pelätä tai toivoa loputtomiin. Ongelma on vain se, että menneisyys on pysähtynyt ja muuttumaton, tulevaisuus on epävarma – eikä kumpaakaan ole oikeastaan olemassa. Vain nykyhetki on totta ja vain iankaikkisuus on varma.
Ehkä menneisyyden ja tulevaisuuden houkutus on siinä, että kummastakaan ei juuri tarvitse ottaa vastuuta. Menneisyydelle ei enää voi mitään. Tulevaisuudelle ei vielä voi mitään. Kumpaankin voi paeta, jos nykyhetki (tai iankaikkinen) tuntuu liian raskaalta. Silloin tosin se, joka tuntuu raskaalta, onkin itseasiassa itse elämä – sitä vain kuvittelee, että olisi olemassa jotain muutakin kuin tämä hetki tässä tai se iankaikkisuus, jota omat silmäni eivät näe.
Lewis sanoi (tai puhui Poran suulla), että Jumala toivoisi ihmisen vain yksinkertaisesti tekevän tänään ne ponnistelut, joita huominen päivä vaatii ja tulevaisuus siinä mielessä edellyttää – ja sitten ristivän itsensä ja jättävän itsensä luottavasti korkeampaan käteen.
Se kai se sietämättömintä on; niin rajoitettu kontrolli,
niin rajalliset voimat
niin rajalliset kyvyt
että on pakko vain tehdä oma pieni osansa ja luottaa sen jälkeen Toiseen, jota ei ole rajoitettu eikä tulla rajoittamaan.
Siksi kai maa tuntuu ankaralta ja taivas painaa harteita. Kumpaakaan en kontrolloi itse, kummankin varassa elän, kummankin alla elän. Onneksi on luvattu, että viimeisen sanan sanoo Taivas eikä maa; multa ei saa lopullista voittoa, vaan kuolemankin jälkeen kaikki on samassa korkeammassa kädessä.
Ihminen on omituinen. You don’t have a soul, sanoi Lewis. You ARE a soul. You have a body.
Omituista olla iankaikkisuusolento, joka on sidottu lihaan ja vereen. Vähemmästäkin on saada päänsä sekaisin.
Asioita, joita olen oppinut kuolemasta:
- Puhu siitä. Jos tiedät olevasi kuolemassa, puhu siitä. Jos pelkäät kuolevasi, puhu siitä. Jos haluat kuolla, puhu siitä. Juuri mikään muu ei auta, ja ympärillä olevien täytyy saada tietää.
- Vaikka et ole kuolemassa tai toivo sitä, puhu kuolemasta. Siltä varalta, että se tulee lähelle yllättävän aikaisin, täytyy ympärillä olevien tietää.
- Älä toivo, etteivät jäljellejääneet pitäisi hautajaisia. Se ei ole heille riesa. Sinä et ole heille riesa. Heidän täytyy saada muistella.
- Kerro, mitä toivoisit omilta hautajaisiltasi. Kirjoita muistilappu, vaikka ajattelisit eläväsi vielä vuosikymmeniä. Se auttaa ympärillä olevia valtavasti. (Jos minä kuolisin, hautajaisissani laulettaisiin ja soitettaisiin ja puhuttaisiin siitä, että Kaisalla itse asiassa vasta alkoi oikea Elämä.)
- Siunaustilaisuuden rituaalit ovat käsittämättömän voimallisia, yhden pienen kukkasen lasku iso tapahtuma.
- Itkemisessä ei ole mitään noloa. Julkisessakaan.
- Jos joku läheisesti on kuolemassa, puhu hänen kanssaan. Älä jätä mitään hyvää sanomatta. Puhu harkiten siitä huonosta, josta on pakko puhua.
- Vaikka kukaan läheisesi ei olisi kuolemassa, puhu heidän kanssaan. Elämästä ei koskaan tiedä. Älä jätä mitään hyvää sanomatta. Ellet sano sitä, eivät he tule koskaan tietämään, mitä ajattelet.
- Muista, että kuolet.
- Älä kuitenkaan ajattele kuolemaa liikaa. Muista, että elät.
- Ota selvää siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Eläessä siihen on erinomainen mahdollisuus.
- Mieti, mistä haluat tulla muistetuksi. Mitä toivot ihmisten sanovan arkun ääressä? (“Hän oli niin ahkera työihminen / hän oli korvaamaton isä.”)
- Tarjoa muistotilaisuudessa lämmintä syötävää. Tai muuten riittävän tukevaa ruokaa. Ruoka lohduttaa, ja lämmin ruoka rauhoittaa. Samalla ihmisille jää tilaa ja aikaa puhua keskenään.
- Jos olet vieraana muistotilaisuudessa ja sinulla on vainajasta yksikin hyvä muisto, pyydä puheenvuoroa ja kerro se. Sanat saavat kaikupohjaa kymmenkertaisesti tällaisissa tilanteissa.
- Jos jonkun läheisesi läheinen on kuollut, älä unohda sanoa, että otat osaa. Hirveä fraasihan se on, mutta sen sanomatta jättäminen on perin kolkkoa.
- Mitä suruun tulee, ei sille voi tehdä juuri muuta kuin elää sen läpi. Lähellä olevat eivät juuri voi tehdä muuta kuin kuunnella, mutta se on todennäköisesti parasta.
- “Ainoastaan hän, joka on rakastanut paljon, osaa myös surra paljon.” // Leo Tolstoi
- Kun joku läheinen on kuollut, tarvitaan kolmea pientä tavallista sanaa edelleen: näkemiin, anteeksi, kiitos.
- Suomen kielessä on kaunista se, että meillä voi sanoa näkemiin. Ei ole pakko sanoa hyvästi. Hyvästi tarkoittaa: emme näe enää koskaan. Näkemiin toivoo, että tavattaisiin taas.
- Se, joka nauraa jälleennäkemisen toivolle, on jo olennaisesti menettänyt elämästä jotakin.
- Jos kuolema on voitettu, ei minkäänlaiselle pelolle ole syytä. Se kun on se viimeinen jota ihminen ei pysty itse hallitsemaan. Harry Potterin vanhempien hautakivessä luki “The last enemy to be defeated is Death”, ja se on suoraan Raamatusta. Aikamuodon voi vain vaihtaa perfektiin. On jo voitettu.
- Hautajaiset ovat hyviä hetkiä. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, varsinkin, jos jälkikäteen istutaan saman pöydän ääreen ja muistellaan hetki. Silloin elämä tulee kunnioitetuksi ja voi jäljelle jääneillä jatkua.
- Siis puhu. Jos et puhu, tunteet ja ajatukset koteloituvat, eikä todellista vapautta elämiseen voi juuri olla.