Archive for the ‘Tarinat’ Category
onneksi kipu puristuu onneksi. February 26th, 2009
Lähikaupan kassatytöt ovat alkaneet teititellä minua.
Minkä ikäiseltä minä oikein näytän?
*
Täytän kesällä 25. Se on puolet viidestäkymmenestä, mutta olen ainoastaan helpottunut. Tuntuu vapauttavalta tulla vähän vanhemmaksi. Jokainen eletty vuosi on kasvua, ja jokainen kasvu tekee minusta ihmisemmän. 25 kolkuttaa jo aikuisuuden kynnystä, ja hitaasti alan ajatella sitä, että minun on astuttava jonain päivänä vastuuseen ja otettava kannettavakseni jokin ies. Ja hitaasti, vaivihkaa, ei enää tunnu houkuttelevalta jatkaa opiskelijan tuuliajolla olevaa elämää.
Odotan sitä hetkeä, kun joku lähipiirin pariskunta kertoo olevansa raskaana. Silloin yksi vaihe on jätetty taakse, meistä alkaa tulla aikuiset.
*
Olen nähnyt viime päivinä asioita, jotka ovat kiehtoneet tai miellyttäneet minua. Ne kaikki ovat tulleet vastaan kadulla kun pyöräilen ohi, niistä on tullut väläykseltä nähtyjä sirpaleita, kimpaleita elämänväreistä, palasia jostain todellisemmasta.
Eilen näin merirosvon. Mäkeä ylös kiipesi vanha kumara mies kun pyöräilin ohi, mies, jonka vasemman käden paikalla oli metallinen koukku. Teräväkärkinen, kaareva koukku. En nähnyt miehen kasvoja, mutta ne jäivät mietityttämään.
Eilinen oli kuulaankirkas päivä, ja kuulin, miten talitiaiset huusivat. Tänään oli pilvistä ja ne ovat olleet hiljaa, mutta eilen ne huusivat. Ja elämä kaivautui taas lokeroisista kerrostaloistaan ulos ja aurinkoon, tuulipukuisia virtasi Tuomiojärvelle sukset kainalossaan, ja matkalla kotiin katsoin miten Kortepohjan lumihangessa kaksi koiraa nautti sydämensä kyllyydestä; kahlasi, kynsi, kaivoi ja pöllytti lunta, paksua upottavaa lumivaippaa. Koirat säntäilivät, pyörähtelivät, vehtasivat, kaksi häntää villinä heiluen. Omistaja seisoi vieressä ja antoi koirien juosta. Toinen oli iso noutaja ja toinen pienempi ja kärkkäämpi musta koira.
Vähän matkan päässä kaksi terrieriä omistajineen kohtasi. Toinen painui maahan matalaksi omistajan saappaan viereen, toinen laukkasi vastaan kunnes stoppasi kahden metrin päässä. “Taitaa olla kaks yhtä arkaa”, totesi toisen omistaja.
Mietin, millainen koira minä olisin, jos olisin. En olisi pitkäkarvainen ja lempeänuljas noutaja. Mutta en olisi maahan painuva terrierikään. En sellainen luihu ja ohut afganianvinttikoira, enkä mikään virtaviivaisen juoksijan näköinen otus. En olisi myöskään mikään vanttera ja lyhytkarvainen ja lihaksikas, voimakas. Olisin ehkä kirkkaanpunainen ja levoton irlanninsetteri, vähän liian innostunut ja nopea. Tai sitten olisin sellainen lapinkoira joka ulvoi kodan pihassa Rukalla, sellainen joka vetää valjakkoa puhtaasta ilosta, pinkoo minkä pääsee, painautuu hankeen kerälle pysyäkseen lämpimänä ja näykkäisee joskus ruokkivaa kättä, koska ei ole koskaan oikeastaan kesyyntynyt.
Jos olisin koira, murisisin enemmän kuin nyt. Ihmisillä on kaikenlaisia sovinnaisia käyttäytymissääntöjä. Olisi oikeastaan rentouttavaa olla vähän aikaa laumaeläin; jos toinen tulee reviirille, voisin paljastaa hampaani ja murista, ja toinen perääntyisi, ja se olisi kaikki asiaankuuluvaa. Ja jos olisin heikompi, voisin heittäytyä selälleni ja paljastaa kurkkuni, ja sekin olisi asiaankuuluvaa eikä siihen sisältyisi minkäänlaista nolostumista tai häpeää.
Mutta en ole koira, olen ihminen, kirkkaanpunainen ja vähän liian nopea, painun kerälle hankeen ja puren joskus ruokkivaa kättä.
*
Luen The Penguin Book of Short Jewish Storiesia ja olen viehättynyt viimeisten vuosisatojen juutalaisesta mentaliteetista. Tuntuu karulta sanoa, että on viehättynyt jostain joka on joutunut kärsimään niin järjettömästi, mutta ehkä se minua kiehtookin. Esiinpesty karkeus, kipuinen rouheus, elämän ja kuoleman ikuinen jaakobinpaini keskenään, elämän ohuus ja kuolemisen välttämättömyys, ja se, miten perhe, ystävyys ja elämän yksinkertaiset nautinnot ovat kaiken sen keskellä pitäneet kansaa pystyssä.
Ja nöyrä luottamus Herraan.
Minua ei ole vielä kivipesty tarpeeksi, en ole vielä nöyrä enkä luota riittävästi.
Karua ymmärtää, että ainoa tapa tulla nöyremmäksi ja oppia luottamaan on tulla pyöritellyksi vielä enemmän särmäisten kivien keskellä. Elämä on loputon oppikoulu, problem based learning. I wish I got the priviledge to learn.
Se on kumma juttu. Elämä voi olla kipeä ja kirjava,
mutta samalla koko ajan voi syvimpänä olla tietoisuus siitä, että sen perusta on vakaa ja vahva. Onni voi olla jatkuvasti läsnä kaiken kirjavan kivun ja kaaoksen keskellä, sillä perusta on koko ajan olemassa. Onni keskellä kipua.
Alan uskoa että uskon siihen. Kivun ja onnen koeksistenssiin, rinnakkaiseen olemassaoloon. Sekoittumiseen. Ne ovat niin likellä toisiaan, ettei niitä aina voi erottaa. Liika onni muuttuu kivuksi, paljo kipu muuttuu onneksi. Riittävästä paineesta maankuoren alla puristuu timantteja.
Se on paradoksi, ja me elämme paradokseista,
on armollista elää paradokseista sillä ne kumoavat järjen, ja minun järkeni ei ole saanut minussa aikaan kuin lisää ongelmia.
Ehkä siksi luen juutalaisia novelleja. Niissä elävät paradoksit, ja nöyrä usko.
Niinpä voin sanoa tänäänkin,
että olen onnellinen.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Onni, Tarinat, Tunteet, Usko | Comments (0)