Archive for the ‘Teologia’ Category
loukkaantuneita traakkipuita. January 12th, 2010
Tulin eilen aamupäivällä kotiin. Juna-asemalla kiipesin pyörän selkään kuin iso vaappuva koppakuoriainen rinkkani alla ja ripustelin muut kassit ympärilleni; yhden kiedoin tarakalle myttyyn, toisen keikkumaan ohjaustankoon. V lähti suoraan luennolle, minä vaapersin kotiin asti lumisia teitä ja pyöräilin melkein kaikki mäet ylös, vaikka puuskutin kai kuin höyrykone. Junassa olin meinannut keikahtaa selälleni asemaa odotellessa kun reilusti takapainoisena en osannut arvioida junan jarrutuksia; rinkan kanssa on mahdoton seistä suorassa, on kuljettava koko maailman paino harteillaan. En kuitenkaan kaatunut, vaikka se olisi ollut hupaisaa: siinä olisin sätkytellyt jalkojani kuin iso hyönteinen, kykenemättä kääntämään kiiltävää kuortaan oikeinpäin ja vain odotellut, että jokin iso käsi olisi nostanut minut taas oikeaan asentoon.
Kotona kaikkialla oli putoilleita lehtiä, eteisessä Helsingin Sanomia ja olohuoneessa traakkipuun ja sutipuun mielenosoituksellisia lehdyköitä. Yksikään kukka ei silti ollut kuollut, vaikka hylkäsin ne kolmeksi viikoksi ilman vesipisaraakaan. Lepyttelin niitä saman tien viileällä vedellä, nyt ne kenties osoittavat minulle vielä loukkaantuneina mieltään niin kuin yksin olleet lemmikit, traakkipuukin oli kääntynyt ikkunaa kohti kuin tuijottaakseen ylpeästi toiseen suuntaan. Eteisen palmuvehka sen sijaan oli tehnyt kolme uutta vartta (tosin kolme oli kuollutkin). Tähän asti se on tehnyt kaikki uudet vaaleanvihreät versonsa silloin, kun olen unohtanut tai hylännyt sen hetkeksi. Joko se on spartalainen askeetikko tai sitten se yrittää saada huomiotani uusilla oksilla. Käy melkein sääliksi, parka, yritän pitää siitä nyt parempaa huolta.
Maanantaiaamuna heräsimme varttia vaille viisi Sauvossa, seitsemältä olimme jo junassa. En saanut eilen kukkien kastelun lisäksi mitään muuta aikaan paitsi jauhelihakeittoa. Tänä aamuna kello soi seitsemältä ja se oli jo astetta suurempi kuolema; söin puuron ja jäin makaamaan sanomalehden päälle pöydälle, ajatus nousemisesta, tietokoneen avaamisesta gradusta puhumattakaan oli kuin kuumia neuloja aivoissa. Aivan kuin tietokoneen paikalla olohuoneessa olisi ollut valtava magneetti, miinusmerkkinen niin kuin minäkin, joka hylki minua valtavalla voimalla ja työnsi pois oviaukosta. Tai sitten minä hyljin tietokonetta, en tiedä.
Tuntui samalta kuin olisi ollut pakko mennä avantoon pakkasella ilman saunaa. Hivuttauduin naama irvistyksessä kohti olohuonetta, yritin laittaa varpaan veteen, tulin istumaan sivuttain työtuoliin ja yritin vältellä koneen avaamista, oikean tiedoston etsimistä… Ja sitten kun sain tiedoston auki, se oli täynnä sanoja joita en muista kirjoittaneeni, kappalejakoja joiden logiikkaa en muista ja viitteitä jotka ovat jääneet merkitsemättä mutta joita en enää tavoita, lisäksi olen hukannut jonnekin muistiinpanot koko työn loppuosan hiomista varten enkä ole lainkaan varma, minkä langanpätkän poimisin. Vähän kuin pitäisi valita millä veitsellä haluaa pilkkoa sipulin eikä uskalla poimia yhtäkään, koska on varma, että ne iskevät minua sipulin sijaan, ja kävi niin tai näin, niin joka tapauksessa alkaa itkettää.
En tiedä, miten se tapahtui, mutta viisi tuntia melkein olen nyt tässä istunut ja yrittänyt ottaa saippuapalana karkailevasta gradusta otetta. Että onnistuin sittenkin. Istumaan tähän alas ja etsimään tietoa, selailemaan sivuja, yrittämään ymmärtämisen yrittämistä. Työhön tuli mittaa parin nootin verran lisää, mutta sillähän ei ole mitään väliä: jos huomenna taas saisin itseni kartalle ja muistaisin, minkä maan kartta se oikein on ja mikä väri tarkoittaa vettä ja mikä metsää, pystyisin vähän kirjoittamaankin.
Ei silti. Löysin uskomattoman Googlen Books -palvelun, jonka takia lähdekirjoihini tuli jotakuinkin ihastuttavasti lisää. Mainio palvelu, johon on skannattu mitaton määrä kirjoja – tosin useimmista puuttuu pari sivua sieltä täältä juuri raivostuttavista paikoista että ihmiset haluaisivat ostaa oikeankin kirjan, mutta kyllä niistä selvää jokseenkin saa. Kaikkien graduntekijöiden unelma, varsinkin jos tutkii aihetta josta ei ole kirjoitettu paljon mitään suomen kielellä ja ulkomaalaistakin kirjallisuutta on käännetty vain nimellisesti…
Olen ollut kolme viikkoa kuplassa. Loma oli nyt enemmän kupla kuin ehkä koskaan ennen. Nyt minut on tuupattu taas pinnalle ja valo sattuu silmiin, hengittäminenkin polttaa keuhkoissa. Mutta kyllä tämä tästä.
Loma oli lunta, lumihämärää aamuisin ja iltaisin, pitkiä istumisia pitkissä pöydissä, kulkemista metsissä ja metsäteillä ja jäillä, jäätyviä varpaita, niin kuumaa teetä termoksista että hampaisiin sattuu, sen tajuamista että talvella varjot eivät ole mustia vaan sinisiä, aina sinisiä, kuunpimennystä vanhalla kaukoputkella, Straussia, pihan poikki juoksemista keskellä yötä paukkupakkasella kun aitassa ei ole vessaa, sitä ettei kylmä tunnu kylmältä jos on todella väsynyt, lumen narinaa ja puiden paukkumista kylmässä, mustaa pianoa olohuoneessa, vilttiin kääriytymistä, tulen hajua ja rätinää, käpertymistä, ja unta,
loma tuntui olevan unta enemmän kuin pitkään aikaan, päivät olivat täynnä unitaskuja täynnä pöllähtävää hienoa unihiekkaa johon putoilin tahtomattani ja täysin arvaamatta, raukeutta joka valui jäseniin kimaltavana pölynä ja veti koko kehon kohti vaakatasoa, aamuja joina pöly ei hälvene eikä mieli käynnisty edes yrittämällä,
ja ihan viimeksi loma oli sitä taikatalvea joka Sauvoonkin laskeutui paksuna valkoisena sumuna, kai meri oli vielä auki, ja sieltä kuohui valkoinen sumu maiseman ylle niin paksuna, että lenkillä peltojen välissä en nähnyt kuin muutaman sähkötolpan haamun valkoisessa, kaikki muu oli merta tai taivasta tai pumpulia, ja kun jatkoin juoksemista, metsät nousivat sumusta kuin muistot syvästä vedestä. Kaikki se sumu jäätyi kovassa pakkasessa aivan kaiken pinnalle; puut olivat paksun sokerikuorrutteen alla, rautaverkkoiset aidat, tolpat, auton ikkunat, kaikki. Jos olisimme seisseet ulkona tarpeeksi kauan mekin olisimme jäätyneet kuuraan; silmäripset kimpuiksi säikeitä, poskiin terävä kidekerros, hiukset nousseet jäästä pystyyn ja sojottaneet kohti taivasta, kaiken yllä hitaasti kasvava kuuraturkki, helisevä ja hauras.
Sen sijaan me palasimme arkeen. Kuura loppui Oriveden kohdalla, ja täällä on enää lunta. Onneksi se pitää ääntä edelleen, narisee tai sihisee, kuiskii ja humisee. Menen nyt sinne kävelemään, koska tämän päivän työ oli tässä;
huomenna sukellan avantoon uudestaan.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Kauneus, Koti, Lepo, Luonto, Mieli, Teologia | Comments (0)
avomerellä ei ole arkea - October 13th, 2009
Mmm. Ensimmäinen kahvikuppi tänään. Kannattaisi varmaankin ostaa useammin hylamaitoa, se tekee kahvista vähän makeaa.
*
Elämä on omituisia pieniä yksityiskohtia. Kai sitä kutsutaan arjeksi, vaikka oudoksunkin sanaa.
Kun me syömme keittoa, V vie kulhonsa kylmään vesihauteeseen hetkeksi ettei se olisi niin kuumaa. Minä laitan samaan aikaan oman kulhoni mikroon, koska keitto on liian haaleaa. Me olemme kuin Kultakutrin karhut, minä se jonka ruoka on toiselle aina liian kuumaa ja V se, jonka ruoka on liian viileää. Sitä karhua, jonka puuro olisi aina sopivaa, ei ole vielä löytynyt. Laitan nykyisin kahvimaidonkin hetkeksi mikroon ja kaadan kahvin vasta sen jälkeen maidon päälle, ettei kahvi jäähtyisi. Olen kai juonut ja syönyt niin kauan kuumaa että suun hermot ovat tuhoutuneet.
Ja sitten iltaisin pyörin pitkään sängyssä, en saa unta ennen kuin olen noussut ylös kerran tai kahdesti – paitsi jos menen hämärään keittiöön johon valoa tulee enää vastapäisen talon ikkunoista, availen kaappeja ja syön jääkaapin ovesta tulevassa valossa palan leipää, pyyhin murut paidalta ja menen takaisin sänkyyn. Silloin nukahdan samantien. Olen yrittänyt opetella nukkumaan ilman tätä proseduuria, sillä niin mukavaa kun yösyöminen onkin, ei se ole loputtoman terveellistä.
Ja mitä ruokaan tulee, vähän aikaa sitten ilahduin kun luin jostain lehdestä Vivi-Ann Sjögrenin haastattelun – sen Vivi-Annin, joka pitää Hesarin Kuukausiliitteen mainiota ruokapalstaa. Sjögren sanoi, ettei voi maustaa ruokaa muuten kuin värin perusteella. Tietyn väriseen ruokaan kuuluvat tietyn väriset mausteet. Ja ettei hän ylipäänsäkään voi syödä ruokaa, joka ei näytä kauniilta. Riemastuin – ei se sitten ollutkaan vain minun päähänpinttymäni! Minun on vaikea maustaa ruokaa mausteilla, jotka eivät ole oikean värisiä suhteessa ruokaan. Yrttejä on todella vaikea laittaa väärän värisiin ruokiin. Enkä ole koskaan erityisesti pitänyt makaronilaatikon syömisestä; maku on hyvä, mutta lautasella ruoka näyttää hytisevältä ruskealta keolta.
Ja edelleen yksi parhaita asioita joita toiselle voi tehdä on raapia tämän selkää. Jos kynnet ovat vasta leikatut ja särmikkäät, sen parempi. En ymmärrä, miksei kukaan ole vielä kaupallistanut sitä. Jos on hierojia, miksei ole rapsuttajia? Eivätkö toiset sitten nauti siitä? Minä ymmärrän koiria hyvin, sitä miten ne vaivihkaa tulevat kylkeen kiinni, kääntävät päätä niin että korvantaus jää näytille ja yrittävät olla kuin eivät olisikaan – ja jos erehdyt rapsuttamaan niitä, ne eivät jätä sinua enää rauhaan. Tosin korvantaus ei ole paras paikka rapsuttamiselle; lapaluiden väli on erinomainen, mutta kenties euforisinta on kun joku rapsuttaa käsivartta, kämmenpohjaa ja raapii rannetta. Olkapäästä ranteeseen asti vedetyt pitkät raapaisut ovat huumaavia.
*
Tänään on tiistai. Olin jo kaksikymmentä vaille kahdeksan lenkkipolulla. Juoksin maahan jäätyneen ohuen riitteen yli, tuuli puisteli koivuista kultaista sadetta päälleni. Vastaan tuli vain kaksi ristin sielua, metsä oli kohmeinen ja kyyristynyt. Jalat kulkivat taas ja muistin, miten rakastan lihasten väsymistä ja kuumentumista, venymistä ja jaksamista. Juoksin kaikki ylämäet, vain kerran piti pysähtyä kävelemään ja hengittämään.
Päivät menevät kasvot kirjoissa kiinni. Iltapäivällä silmiä punoittaa rivien ja tietokoneen ruudun katsominen, mutta aika kuluu nopeasti. Minulla ei ole kiire, mutta haluan silti kiiruhtaa. Kulkea eteenpäin. Kaikki asiat elämässä ovat edelleen avoimet ja kesken, ja tiedän, etten saa niitä kiiruhtamalla kiinni. Mutta minä kuljen, ja se on tietoinen valinta: menen eteenpäin, koska vaikka on niin totta että Jumala johdattaa, on Hänen perin vaikea tehdä sitä ellen koskaan irrota köysiä satamasta. Minusta tuntuu, että olen irti ja matkalla avomerelle. Minulla ei oikein ole merikorttia ja tutkakin toimii miten sattuu, mutta yritän tähystää ja nähdä, kuulla ja kuunnella. Kuljen, että kerran pääsisin perille, ja siinä matkalla löytäisin oikeat välietapit.
Ne hyväksyivät minut sielunhoidon harjoitteluun keväällä. Kahdeksan viikkoa maaliskuusta toukokuuhun keskussairaalassa, ja meidän on tarkoitus oppia melko itsenäisiksi työntekijöiksi. Toisaalta hirvittää, toisaalta riemastuttaa. Hirvittää ja jännittää ottaa todella se rooli, joka minulle siellä tulee kuulumaan. Olla se sielun hoitaja, joksi haluaisin tulla, nimenomaan erilleen kirjoitettuna. Ottaa se rooli ja sovitella sitä ylleen, hyväksyä se etten täysin sitä osaa kantaa, etten tiedä miten toimia ja tulen hämmentymään ja vaivaantumaan. Ja tunnustella ne hyvät hetket joita aukeaa, avata vähän silmiä näkemään, oppia tarkkailemaan ja tekemään huomioita. Se on kahdeksan viikkoa läsnäolon opettelua ja olen riemuissani siitä mahdollisuudesta – en voisi ohittaa tätä, niin haastavalta kuin se tuntuukin, koska tajuan millainen kasvamisen mahdollisuus tähän liittyy enkä kykene päästämään itseäni tässä asiassa helpolla,
eikä se mitään, ollaan merellä sitten, matkalla ja luodataan. En ole muuta halunnutkaan viime vuosina oppia kuin ihmisten kohtaamista, kaikki muu tämä teologia on siihen suhteessa jotenkin kehällistä, en tee teorialla ja taidokkailla sanoilla mitään ellen osaa kohdata, sanat etsivät joka tilanteessa omalla painollaan muotonsa mutta tärkeintä on katsoa silmiin. En halua olla viisas opettaja, joka on vain valkeaksi kalkittu hauta; haluan olla joku joka pitää ovia auki.
Viisaus… se on ehkä jotain jota elämä vuosien päästä alkaa meihin kerrostaa. Sitä ennen me opettelemme.
Nyt toinen kuppi kahvia, hieman lisää hylamaitoa, ja kasvot kirjaan. Päivän työ edessä.
Posted in Elämä, Jumala, Järjettömyys, Matkalla, Meri, Teologia, Tulevaisuus | Comments (2)
puroja ilman kiviä. September 15th, 2009
Minusta tuntuu, että olen ollut pitkään hiljaa. Olen monta kertaa avannut tämän kirjoitusikkunan kirjoittaakseni jotain siitä, mitä tapahtuu. Ja hyvin usein olen sulkenut sen osaamatta sanoa sanoja, jotka kertoisivat jotain siitä, mitä tapahtuu. Olen ehkä sen sijaan kirjoittanut jotain sinne päin, jotain kehällistä, vähän samansuuntaista mutta ei ihan. Olen tainnut enimmäkseen kirjoittaa puista, taivaasta ja valon vaihtelusta. Tuntuu, etten puoleen vuoteen ole paljon muusta kirjoittanutkaan kuin siitä miten luonto tulee välillä ikkunoista sisään.
Ja jotenkin on ollut sellainen tuntu, että jos sanat yleensä virtaavat jonkinlaisena ryöppyvänä purona, on siihen puroon vierähtänyt jostain kivi tukkeeksi. Sanat ovat pusertuneet kiven taakse pääsemättä yli, ja purosta on laajennut iso lammikko, jossa sanat ovat kärsimättöminä odottaneet vapautumistaan. Lammikoon on tainnut kasvaa jo lumpeita ja muutama sampi niiden ympärille kiertelemään. Olen kuljeskellut lammen rannella ja uitellut varpaita vedessä, mutta olen ollut haluton kampeamaan kiveä pois purosta. Ehkä en ole ollut varma, mitä sanoja puro alkaisi ryöpyttää. Olen yrittänyt kuulostella vettä: mitä se sanoo?
Mutta ei sellaisia sanoja äänenä kuule, jotka tulevat tosiksi vasta kirjoitettaessa. Ja sitten hitaasti kävi niin, että väsyin kiveeni ja siihen, että lammikkoni laajeni niin, että polut alkoivat peittyä sen alle. Minä haluaisin taas kirjoittaa, olla vähemmän hiljaa. Ottaa riskin siitä, etten tiedä, mitä sanoja alkaa tulla.
En tiedä – luulen, etten kammennut kiveä itse pois. Tuntuu vain siltä, että kuivaan puronuomaan on alkanut taas tihkua vettä. Sanoja ilmestyy; joskus yksin, joskus kaksittain, ja joskus tulee pieni tulva. Kastun. Annan itseni kastua. Juon sanoja, maistelen niitä, kerään lammikoksi käteeni ja tunnustelen. Ne ovat taas enemmän eläviä, vesi ei ole seisonutta, se on kiertänyt kehää koko lammessa olonsa ajan.
Haluan kirjoittaa. Haluan päämäärätietoisesti kirjoittaa. Haluan tallettaa tätä elämää, sitä mitä nyt tapahtuu, mitä on tapahtunut ja mitä odotan tapahtuvaksi. On vähän omituinen olo – kirjoitan oikeastaan itselleni, että myöhemmin muistaisin. Mutta saatan kirjoittaa toisillekin. Kirjoitan näitä julkisesti, ja toiset saattavat lukea. On kuin seisoisi näyttämöllä pitämässä monologia, eikä näkisi pimeään katsomoon, keitä siellä istuu ja kuinka monta. Mutta en halua katsomoon valoja, en halua tietää – jos tietäisin, minusta tulisi se journalisti, joka miettii, mitä kohderyhmälle on annettava. Tämä kirjoittaminen näin on ollut se omin paikka, jossa minun ei ole tarvinnut miettiä, mitä toisille ihmisille on tarjottava. Muualla sanat on asetettava toisin, lehtiin, saarnoihin, artikkeleihin. Täällä niille ei ole esteitä, ja jos jonkun mielestä on olemassa sovinnaisuussääntöjä, hän poistukoon takaovesta ja jättäköön pimeän katsomon.
Minusta tuntuu, etten osaa olla olemassaoleva, ellen kirjoita. Kun V myönsi, ettei halua elää kaukana merestä ja veneestä, se sanoi että se on kai vähän sama kuin jos sulta otettaisiin kaikki kynät ja paperit pois ja sanottaisiin, ettet enää koskaan saa kirjoittaa. Kurkkua kuristi hetken, kun sitä ajattelin. En olisi samalla tavalla olemassa, jos sanoja ei olisi. Luulen, etten tunne itseäni, ellen sano sanoina sitä, mitä ajattelen ja olen. Mitä minä olisin? En… jäisi minnekään. Mahdotonta kuvata sitä tunnetta, mutta minusta tuntuu, etten olisi tämä joka olen ellen kirjoittaisi siitä.
Sanat eivät aina tottele. Tuntuu vaikealta löytää sellaisia, jotka kertoisivat siitä, mitä viimeisten muutaman kuukauden aikana on tapahtunut. Tai mitä näen seuraavien kuukausien sisällä. Miten jotain isoa laitetaan johonkin niin pieneen? Mutta minulla on tarve etsiä sanoja, jotka ovat eläviä, joilla on kyky kantaa elämää, jotka ovat näkyvillä ja paljaita. Sellaisia, jotka tuntuisivat kädessä painavilta ja jotka ovat jotenkin tosiolevia, jotka kiertävät kehällään lähellä totuutta. Etsin.
Tai sitten jos olisikin vähän niin kuin Picasso sanoi: En etsi. Löydän.
Kävelen tätä puronvartta jota yleisesti elämäksi kutsutaan ja lyön varpaani mihin sanaan milloinkin. Jos se osoittautuu painavaksi ja todelliseksi, yritän kirjoittaa sen.
Että myöhemmin muistaisin. Että selittäessäni elämää itselleni tulisin jotain ymmärtäneeksi. Ja jos katsomossa joku kuulee jotain josta syntyy ajatus, ja jos ajatuksesta kasvaa jotain tosiolevaa, on voitettu kerralla kaksi voittoa.
*
En halua enää näin pitkiä hiljaisia aikoja. Siispä: kirjoitan. Ehkä jo huomenna on lisää sanoja.
*
Mainittakoon sen verran siitä mitä nyt on tapahtunut, että:
Minä luen kirjoja, valtavalla vauhdilla, ahmin puolipakosta itseeni feministiteologiaa, ekoteologiaa, länsimaista aatehistoriaa, aristotelismin jäänteitä länsimaisessa filosofiassa, kaupunkiteologiaa, naishistoriaa, naisaatetta, historiaa. Yritän tehdä suuria tenttejä että voisin vihdoin syväsukeltaa graduun. Tuskin maltan odottaa, ja se ei ollut vitsi. Haluan tehdä sen, että se olisi tehty. Ja jostain syystä minua on sytyttänyt tajuta, miten vinoutunutta länsimainen aatehistoria on koko ikänsä ajan ollut. Voi järki, miten hukassa sitä on kollektiivisesti oltu…
Sen lisäksi me kuljemme ristiin rastiin tätä maata: Jyväskylästä Turkuun ja Helsinkiin, Joensuuhun ja taas Turkuun, sinne ja tänne, junien ikkunoista näkyy miten vuodenajat vaihtuvat. Koko syksyn tulen kulkemaan sinne ja tänne, graduseminaariin Joensuuhun ja kirjojen perässä Helsinkiin, ja aina välillä tulen tähän asuntoon Jyväskylään jota me kutsumme kodiksi vaikkei tämä ihan sitä vielä ole. Ahdistun kerrostaloasumisesta ja kaipaan multaa ja puita. Rakastan huonekasveja entistä enemmän, koska ne sentään elävät. Ja niin, ikkunan takana vaahterat ovat jo tuleentuneet punapäisiksi liekeiksi.
Ja olen onnellinen. Haluaisin ostaa saksofonin ja opetella soittamaan sitä. Haluaisin maalata akryyliväreilläni jotakin. Oikeastaan on sama, mitä. Juon taas kahvia ja nautin siitä synnillisen paljon. Juoksen paljon, koska pää on niin täynnä länsimaista aatehistoriaa kotiin tullessani etten saa sitä poistettua ilman lihaskipua. Olen onnellinen, enkä tarkalleen tiedä miksi. Sille ei ole yhtä syytä ja kuitenkin on, koska sillä syyllä on tietty nimi, vaikka varsin monilla kutsumanimillä ihmiset Häntä kutsuvat. Ja se on uutta ja hämmentävää, että sitä voi olla Hänestä niin onnellinen, Hänenhän piti olla kaukana ja ankara, tyytyväinen vain kun onnistun suorituksissani, ja nyt Hän tuntuu istuvan tuolla meidän keittiössä ja hymyilevän minulle, vaikken ole tehnyt mitään.
Haluaisin sen saksofonin. Rakastan sitä, että minussa on tällaisia haluja. Halua luoda. Synnyttää. Musiikkia. Ääntä. Värejä. On ollut pitkään niin, etten ole halunnut mitään tällaista. Kai ne halut hukkuivat siihen lampeen, eikä niillä ollut nimiä, sillä sanat nimiä varten eivät virranneet purossa.
On hämärä ilta, meillä on täällä oikeastaan vain lampunkantoja ilman lamppuja, olohuoneen ainoa valo on pieni pöytälamppu, keittiön kattolamppu särisee ja välkkyy, niin etten pidä sitäkään päällä. On hyvä että on hämärä, sielu käpertyy kasaan ja rauhoittuu vihdoin.
Olen onnellinen. Nyt.
Posted in Aistit, Elämä, Ilmaisu, Jumala, Koti, Kätten työt, Musiikki, Muutos, Onni, Teologia | Comments (0)
latauksessa. (!) July 8th, 2009
Aaaaaahhhhhhh.
(syvä hengitys)
Olen istunut tänään tunnin rautatieasemalla ihmisiä katsellen, ja sen jälkeen olen istunut kolme ja puoli tuntia junassa ikkunasta ulos katsellen ja hetken Pieksämäen rautatieasemalla katsellen sitä miten ratapalkkien välistä jokin elämä ihmeellisesti aina puskee esiin.
Ennen kaikkea olen ollut monta tuntia hiljaa.
Ihan hiljaa.
Kukaan ei ole puhunut minulle. Kukaan ei ole kysynyt mitään. Minun ei ole tarvinnut kommentoida mitään. Eikä selittää eikä ohjeistaa eikä komentaa, eikä ole tarvinnut kertoa yhtään vitsiä tai olla yhtään hauska. Olen istunut korvanapit korvissa ja kuunnellut mitä tahansa mitä mp3-soittimesta on tullut, olen katsellut junan ikkunasta aloillaan olevaa suomalaista kesää, metsää ja loputonta järvenselkää, loppumattomiin vilisevää männikköä ja koivuja, taivastakin olen nähnyt, maisemia jotka muuttuvat ja muotoaan vaihtavia pilviä joissa valo vaihtui illan myötä,
olen nähnyt jotain MUUTA kuin leirikeskuksen,
ja se jokin muu sai minut melkein liikuttuneeksi:
tämä on minun maani, nämä mittaamattomat metsät ja kylät etäisyyksien päässä,
tämä loputon Itä-Suomi joka jossain loppuu tasaisen aukeaksi hakattuun rajalinjaan,
tämä teittömien taipaleiden maa jossa metsät ovat pitkiä kuin nälkävuodet.
Ja olen ollut hiljaa. Oi että olen ollut hiljaa. Junassa tuntui kuin olisin latautunut samalla tavalla kuin kännykkä leirin jälkeen.
………………67 % ready
Kerään itseeni hiljaisuutta ja sanoja että ensi viikon maanantaina minulla olisi taas viikon ja yhden leirin verran annettavaa.
Ja voi miten voi nauttia päämäärättömästä puuhaamisesta sen jälkeen, kun on viikon elänyt niin tarkassa rytmissä että keho alkaa kommentoida, kun kahvia ei tule elimistöön tiettyyn kellonaikaan. En kurillanikaan juonut tänään kahvia kello kaksi. Vaihdoin pyykit toiseen kassiin kotiin päästyäni ja lähdin juna-asemalle tunnin liian aikaisin, koska kotona oli aavemaista olla yksin, verhot oli vedetty ikkunoihin, posti pinona oven alla ja pöly kaikkialla.
Juna-asemalla ostin sudokulehden ja istuin nenä paperissa yli tunnin. Piirtelin numeroita ruudukoihin ja nautin, kun aivot hitaasti valuivat sille vaihteelle jossa pyörät pyörivät vapaalla. En ajatellut mitään.
Kun junassa kuulokkeista sitten tuli Robbie Williamsin Feel ja luin Bill Brysonin A Short History Of Nearly Everythingiä saavutin hetkeksi populaarin mutta ajatuksiaherättävän viihteen huipun, ymmärsin hetkeksi viihteen täyden merkityksen, koin vähän aikaa jotain täyttä ja tyyntä tyytyväisyyttä,
hetken ajan tiedostin olevani syvästi onnellinen
ja olin sitä kahdesta syystä: leiri oli hyvä, ja minun on hyvä tehdä tätä työtä
ja olin matkalla kotiin muutamaksi päiväksi sellaiseen lepoon jossa saan vain olla,
vaikkapa hiljaakin
miettiä alkuräjähdyksiä ja itäsuomalaista metsää
kerätä ajatukset vähän kuin sadeveden poimulehteen, katsella millaisena taivas siitä heijastuu,
kuunnella omat sanani ja sen mitä sisin alkaa hitaasti sopottaa,
on aikaa asettua taas sellaiseksi kuin olen,
sellaiseksi kun minut taas on muokattu.
Nyt pesen hampaani ja kävelen paljain jaloin pihan perälle, vedän perässäni aitan oven kiinni,
menen kirjojen tuoksuun peiton alle kerälle, luen vielä vähän,
aamulla herään ajatukseen siitä
että voisi vaikka tehdä mansikkakakun.
*
They call this Life and I call it a Miracle.
Posted in Elämä, Ihmiset, Koti, Lepo, Matkalla, Mieli, Onni, Teologia, Tunteet | Comments (0)
loputon etulinja. July 1st, 2009
the funny thing is that
I cannot help this
I didn’t chose this
we are
chosen instead
*
Toinen päivä riparia. Pidin juuri aamun oppitunnit Raamatusta ja luomisesta. Tunnin jälkeen kannoin läppärin huoneeseeni ja mietin, miten loputtomiin sitä joutuu silmäkkäin sen asian kanssa, että maailman silmissä teitä pidetään hulluina. Olen virkani puolesta hullu.
“Kuka nää sadut on keksiny?” “Onks tää kaikki ees tottakaa?”, mutisivat tytöt takapenkissä. Olin tahallani tarkkakorvainen ja vastasin jokaiseen mutistuun kysymykseen. Puhuin siitä, mikä merkitys on luomisella, ja tajusin, että en voi enkä koskaan tule voimaan vaikuttaa itse siihen, kuka kuulee ja kuuntelee ja kuka ei. Hetkeksi tuli voimaton olo – minä seison tässä, edessänne, puhun siitä minkä ymmärrän Totuudeksi, ja kun olen sanani sanonut loppuu valtani vaikuttaa. Ja voi järki se on vaikeaa. Voin puhua, mutta miten voisin siirtää se tunteen… Miten voisin vapauttaa luokan ilmatilaan tunnun siitä, että on luotu ihminen, tarkalleen suunniteltu, käsin huolella muovattu, miltä tuntuu olla niin rakastettu että joku on suunnitellut joka ikisen ihon uurteenkin paikalleen… En saa sitä sanoihini. En minä.
Niinpä olen hullu. Tai sellainen, jota voidaan hulluna pitää. Puhun hulluutta, ja sanon sitä Totuudeksi. Enkä voi itse sille mitään, ettei se näytä totuudelta ennen kuin sitä tullaan sisäpuolelta kurkistamaan.
Joskus on sellainen olo että et Sinä helpointa mahdollista tietä kyllä antanut - ja sitten hetken päästä ymmärtää, että en minä sitä ole pyytänytkään… Olen pyytänyt sirpaletta todellisuudesta, olen pyytänyt sitä ettei elämä olisi samea seisova vesi, olen pyytänyt että näkisin tämän joen pohjaan saakka, erottaisin sen pohjasta sileät pyöreät kivet ja osaisin ne nimetä. Olen pyytänyt sitä, että oppisin näkemään. Oppisin elämään, ja uskaltaisin tuntea.
Ja tässä sitä ollaan, tunnetaan niin että itkettää kun riparin aamuhartaudessa luetaan Zinkin Nurja luomiskertomus, tunnetaan niin ettei tiedetä mihin sen laittaisi. Eikä minulle tähän mennessä ole opetettu toista tapaa olla elossa. Minkä teen? Olen hullu ja jätän vastuun jollekulle muulle.
Niinpä teen tätä kesästä toiseen, teen itsestäni kummajaista, vedän esiin rajaa maailman ja Jumalan välillä, puhun niin suoraan kuin osaan ja yritän pitää mustan mustana ja valkoisen valkoisena, yritän seistä selkäni suorana sen takana, mitä tunnustan.
Enkä enää voisi muuta valitakaan.
Hauskinta on se, että tämä ei tule loppumaan… Niin kauan kuin elän, tämän olisi parempi olla näin. Raja maailman ja Jumalan välillä tuskin tulee häviämään, tai sitten kun se häviää, ollaan perillä. Sitä ennen on pakko seistä rajaviivalla ja nimetä maat.
Kai se on niin että
christians usually assume that with God their life is filled with harmony and all their sorrows and problems are magically whisked away. They haven’t understood that this is a world at War, that being a christian means that they enter a war. They do not understand that they are taken to the frontiers and therefore they are suprisingly shocked for being shot at.
(John Eldredge)
*
Sidon siis sandaalini tiukempaan ja yritän seistä tässä. Kunpa muistaisin, että my job is to be available. God is the one who is responsible.
Posted in Aistit, Elämä, Ihmiset, Jumala, Teologia, Tunteet, Usko | Comments (0)
not a human doing. June 12th, 2009
Vähän on ollut pinnan alta esiin tulvivia sanoja viime aikoina. Ehkä siksikin, että päivät ovat olleet kylläisiä sellaisista asioista, jotka eivät ole antaneet minulle rauhaa istua koneen ääreen olemaan niin kauan hiljaa ja aloillani, että sanat alkaisivat tulla.
Nyt sellainen hetki on. Istun tässä ja kuulostelen: tuleeko sanoja? Ja yksi toisensa jälkeen, pieninä ja kimaltavina kuin hämilliset vesipisarat, sanoja tiivistyy pintaan ja alkaa vieriä kohti ajatusten reunoja.
Ensimmäinen ripari meni. Paremmin kuin etukäteen ajattelin. En ole kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen vielä tottunut rippileireihin, en ole rutinoitunut tai harjaantunut, joudun lähtemään jokaiselle leirille puhtaalta pöydältä ja mieli mahdollisimman apposen ammollaan, joudun hyppäämään sekaan ja toivomaan, että laskeudun tukevasti molemmille jaloilleni. Siinä on jotain raastavaa ja toisaalta se on sitä, että saan lähteä jokaiselle leirille puhtaalta pöydältä. Jos kuvittelisin tulleeni rutinoituneeksi riparityöntekijäksi, kuvittelisin olevani rutinoitunut kohtaamaan nuoria ja kuvittelisin olevani niin hyvä, ettei minun tarvitse panostaa hitustakaan ollakseni hyvä ihminen leirillä. Ja totta puhuen, minä olisin hyvä työntekijä vaikka en evääni ennen leiriä heilauttaisi: osaisin kyllä pitää oppitunnit, tuottaisin kätevästi 45 minuuttia aiheesta kuin aiheesta tekstiä ja “where’s the Power and what’s the Point” -esityksiä, pitäisin jöötä oppituntien välillä ja olisin pätevän tuntuinen kahvipöytäkeskusteluissa, pomottaisin vähän illalla ennen nukkumaanmenoa niin että kämpät hiljenisivät ja jäisin väijyyn ovien taakse vahtimaan pienintäkin inahdusta.
Jollain mittareilla sitä olisi olla “hyvä työntekijä”. Ja sillä asenteella voisin mennä läpi leirin kuin leirin, saada hyväksyvät arvosanat palkkakuitin muodossa. Ongelma on vain siinä, että kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen en pysty siihen. Ja samalla se ei ole ongelma, se on se isoin riemu kaikessa. Niin on oltava.
Ja silti, se minua leireissä ja tässä kaikessa työssä eniten raastaa: minun on oltava läsnä. En anna itseni tehdä tätä työtä, ellen yritä olla läsnä. Ellen etsi itsestäni läsnäoloa. Voisin pitää leirit olematta läsnä, voisin pitää jumalanpalvelukset olematta läsnä, voisin istua virastossa niin kuin tänään ja jos joku haluaisi tulla puhumaan jostain joka on vaikeaa, voisin keskustella miellyttävästi olematta läsnä. Mutta se on sama kuin eläisi hengittämättä, tai oikeastaan: hengittäisi elämättä. Se olisi turhaa ja tarpeetonta, tekisin tätä vain palkkakuitin takia, se olisi sitä ettei elä.
Ja niinpä olen kesä toisensa jälkeen tässä omituisessa vaiheessa, jossa tuntuu siltä että on kuorittava yltään joku talven aikana kasvanut nahka, tultava sen alta esiin ja oltava tarpeeksi paljas kohdatakseen ihmiset. Leirille lähteminen on ponnistus, koska avaan itseni samalla. Asetan itseni alttiiksi. Jumalanpalveluksen valmistaminen on ponnistus, koska raivaan itseeni tilaa jolla yrittää olla paikalla, läsnä. Ihmisten tapaamiset ovat isoja asioita, koska niissä ollaan aina jonkin äärellä, olipa se sitten vaikeaa tai ei, eikä sellaista saa ohittaa.
Se se on. Sen takia olen väistellyt tätä työtä. Sen takia olen jäänyt koukkuun tähän työhön. Läsnäolo. Toisaalta vuosi toisensa jälkeen olen yrittänyt selittää, että ei minua varmaankaan kannata asettaa sellaiselle paikalle, enhän minä jaksa olla niin avoin ja niin läsnä, en varmaankaan ole niin ihmis-ihminen vaikka Sinä ajattelisit niin - ja toisaalta samalla olen tullut tusinan kertaa jumalanpalveluksesta kotiin piripinnassa jotain Substanssia ja Olemista, jota en ole muualla kokenut,
on tuntunut siltä että tässä repivää läsnäolemista vaativassa työssä
olen tullut toisinaan hiponeeksi jotain sellaisia merkityksiä
joita ilman minun ei kannata olla olemassaoleva,
jotain niin isoa etten ole ajatellut että sellaista loppuviimein todella olisi olemassa, arjessa, että olisi. Se on kai niin kuin löysin Kirkkokäsikirjani takasivulta, pieneltä keltaiselta post-it -lapulta, kun vähän aikaa sitten etsin kirjan taas käsiini:
Junassa 020808:
Ei tunne hyvästä saarnasta
synny siitä että minun
saarnani ovat hyviä.
Se syntyy siitä, että
saan olla hetken aikaa
Sanan astiana.
Luulen, että olen pääsemättömissä tästä. Kun ihmiset kysyvät, olen jo alkanut vastata, että minusta tulee pappi. En enää joka kerta selitä muita mahdollisia vaihtoehtoja alkaen toimittajan työstä ja järjestötyöstä tai edes tiedottajan työstä. En minä halua olla tiedottaja. Minä haluan olla Sanan astia.
Minua raivostuttaa se, että tajuan olevani pääsemättömissä tästä. Muutama päivä sitten mietin, miksen tehnyt elämälläni jotain niistä erikoisista erityisistä valinnoista, joista joskus haaveilin: miksei minusta tullut valokuvaajaa, miksei kriisireportteria?
Siksi, että niissä asioissa en ole koskaan hiponut merkityksiä. Se on kuin olisi raastavan nälkäinen ja raottaisi sattumalta arkkua, jonka sisällä on tuoksuvaa tuoretta leipää. Voihan sitä mennä syömään hiekkaa ja juomaan tomua sen jälkeen, mutta leivän tuoksu ei ikinä enää katoa hermostosta.
Raastavaa tässä on sekin, että tähän asti pääsen itse. Pääsen tasan ja tarkalleen siihen asti, että no hyvä on – minä kyllä lähden, jos Sinä lähetät. Sen jälkeen seisonkin taivasta taivastellen ja odotan. Koko kuvioon kun kuuluu se, että minä en erityisesti tee itsestäni sen jälkeen enää mitään. Minusta tehdään, jos niikseen on. Ainut, millä voin valmistautua, on raivata itsestäni tilaa jolla olla läsnä. Valmistautua hyppäämään sekaan, olemaan paljas. Sen jälkeen asiat eivät ole minun lapasessani. Odotan, ja kun hetkiä tulee, menen sekaan ja yritän olla joka ihohuokosellani läsnä.
Tänään aamulla virastolle pyöräillessäni mietin sitä mahdollisuutta, että nyt kun istun päivän päivystävänä pappina, kaipaisikin joku vakavaa sielunhoidollista apua. Tiedän, etten ole vielä mikään ekspertti. Enkä ehkä tule olemaan. Hetken ajatus kuristi mieltä – vaivauttavaa, vaikeaa… Ja sitten se kirkastui: Kaisa, olet vaan läsnä. Olet vaan LÄSNÄ. Be a freaking PERSON. That should pretty much cover it all, the rest’ll follow. Ja että että läsnäolo on lujaa varmuutta, olemassaoloa, se on eksistenssiä, se on sitä että ON ja se tulee yleensä luonnostaan.
Ei ollut vaikeaa sielunhoidollista keskustelua, mutta yksi keskustelu pian siunattavan vainajan omaisten kanssa, rutiiniin kuuluva. Ja siinäkin hetkessä tajusin olevani vielä jollain tavalla falski, hakevani tiettyä tapaa sanoa sanat, asettaa äänenpainoni… Ja sitten, keskustelun lopuksi, minua vastapäätä istunut pieni nainen otti halaukseen ja kiitti ja toivotti siunausta, kääntyi vielä ovella ja hymyili, ja minusta tuntui, että ehkä antajan ja saajan roolit joskus näissä tilanteissa menevät väärinpäin…
Roolithan annetaan niiden kantajille. Jos minusta tehdään pappi, minulle annetaan rooli. Rooli hyvässä merkityksessä. Ja minä kannan sen, ja kasvan sen mittaiseksi, omalla tavallani. Minusta on silloin tultava erilainen pappi. Minä en halua piiloutua symboleiden taakse, en arvojen taakse, en ottaa kahvia ensimmäisenä, en tulla puhutelluksi sukunimellä. Ehkä roolitkin kasvavat niiden kantajien mukaan.
*
V sanoi eilen kun tiskasimme illalla isoa kasaa astioita syntymäpäiväsyömisten jäljiltä että
mua helpotti paljon se kun tajusin että
ei se ole niinkään paljon kiinni siitä, mitä mä teen
kuin siitä, mitä mä olen.
Niin.
We are called human beings, not human doings, for the One who did this all is called the Great I Am.
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Matkalla, Minäkuva, Teologia, Tunteet | Comments (2)
haluaisin nousta Siioniin. May 13th, 2009
Pöydällä on kuitti ruokakaupasta isän jäljiltä.
SISÄPAISTISUOLALIHA
KALKK. OHUT TAMMISAVUFILE
RYPÄLE SIEMTÖ
KADETT
Ovatko nuo ruokaa? Varmaankin. Siitä tietää, että on kotona käymässä, että jääkaapissa on jotain jota kuvaillaan sanoilla “tammisavifile”. Minä kun en osta edes juustoa meille. Saati sitten jotain Kadettia.
Minulla on sen sijaan omia pieniä omituisuuksiani. Kuten etten voi istua missä tahansa kohtaa pöytää jos istun yksin vastapäätä muita ihmisiä – minun on istuttava keskellä heitä niin, että muodostamme säännöllisen kolmion pöydän ympärille.
Tai etten myöskään voi syödä, jos ruoka on väärissä kohdissa lautasta sen jälkeen, kun olen sen siihen ladannut. Minun on käänneltävä lautasta kunnes ruoat ovat oikeassa suhteessa lautasella.
Tai ettei ruoan valitseminenkaan ei ole helppoa. Etsin vuodesta vuoteen Täydellistä Omenaa; omenalaarilla kaupassa pyörittelen, tunnustelen, punnitsen ja tutkiskelen omenia löytääkseni suurimman, punaisimman ja pyöreimmän omenan ikinä. Ostan vain esteettisiä omenoita, joskin minulla ei ole mitään ongelmaa kaupan halvimpien ostamisessa. Etsin niistä esteettisimmän.
Tai että istuessani lueskelemassa kirjaa naputtelen hampaillani alitajuisesti rytmejä, jotka huvittavat minua. Havahdun siihen usein vasta naputeltuani aikani. Paukutan siis alahampaita ylähampaisiin ja teeskentelen osaavani sambarytmin.
Onhan näitä.
Outoa on kai sekin, että suoritettuaan menestyksekkäästi muinaisheprean kurssin itseopiskelemalla ei malttaisi luopua koko hepreasta. Voi myös olla, ettei se ole outoa, vaan väistämätöntä. Joka tapauksessa minulle on käynyt niin. Olin eilen heprean lopputentissä, maanantain luin siihen vimmaisesti, ja jo iltapäivään mennessä opettaja oli tarkistanut tentit, ja kyllä, läpäisin. Sen jälkeen alefit ja ajinit ja muut harakanvarvaskirjaimet ovat pyörineet päässäni jatkuvasti, ja tänä aamuna etsin Herran siunauksen hepreaksi siitä Biblia Hebraicasta, jonka isä antoi minulle selvitettyäni tentin. Ja ihan oikeasti koin tyytyväisyyttä ymmärrettyäni, että “Herra siunatkoon sinua” ilmaistiin yhdellä jussiivimuotoisella verbin käskymuodolla, johon oli liitetty yksikön toista persoonaa maskuliinissa ilmaiseva objektisuffiksi.
Ja lisäksi olen vakavasti harkinnut, että opiskelisin modernia hepreaa, jos se olisi mahdollista.
Ja lisäksi olen vakavissani alkanut unelmoida, että voisimme mennä viettämään välivuotta Israeliin. Koska, mehän voisimme.
Ja sitten hetkittäin tulee sellainen älytön olo että
MINÄ SELVISIN NIISTÄ KLASSISISTA KIELISTÄ!!! KAIKKI ITSE SUORITIN!!! JA NYT MINULLA ON KAIKKI KANDIIN TARVITTAVA SUORITETTUNA! KUNHAN PAPERIT TEKEVÄT, MINÄ OLEN VIHDOINKIN KANDIDAATTI!
Näin kuuden vuoden jälkeen siitä sietääkin vähän iloita.
*
Tänään olen lisäksi ostanut Marimekosta koon 1 pienet vihreät sukat ja vienyt ne lahjaksi kolme ja puoli -kuukautiselle pienelle tytölle, jonka äiti on se ihminen jonka sukuni ja perheeni lisäksi olen tuntenut kauimmin. Ystävät saavat lapsia, muuttuvat äideiksi, tulevat tasapainoisemmiksi ja alkavat elää jotain syvempää kierrosta elämässä, jota itse toistaiseksi vain ihmettelen. On hyvä nähdä sellaista läheltä.
Ja lisäksi olen tavannut professoriani ja kuullut, että voisin periaatteessa hyvin jatkaa graduun samasta aiheesta kuin tein kandintyöni. Se tarkoittaisi sitä, että minulla on 38 sivua käyttökelpoista materiaalia gradua varten.
Miksi ihmeessä tuntuu, että pitkästä aikaa kaikki alkaa luistaa?
Amanuenssi yritti saada minua ensi tiistaiksi publiikkiin – valmistunhan minä – mutta sanoin etten pääse, olen Helsingissä miettimässä naisena olemisen syviä merkityksiä, ja että ehkä maisterin publiikkiin sitten.
Joku raja ja joku tärkeysjärjestys silti.
*
Ja toissapäivänä kuulin aamulla käen. On kesä.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Mieli, Teologia | Comments (1)
haluan puhua hepreaa. February 25th, 2009
En olisi uskonut tätä.
Vitsailin tästä eilen illalla, että kun mun pitää tehdä se lukemiskoekin hepreaan… Osoittaa että osaan lukea ja ääntää hepreaa, mutta mistäs minä yksin lukiessani sen tiedän? Kehittelen tässä itsekseni mahdollisia äänneasuja… Ja sitten joku totesi, että “katso YouTubesta, siellä on varmasti jotakin”.
Ja niin on:
Originan Hebrew Alphabet Pronaunciation by omedyashar.
Nyt joku vihdoin selittää, miten alef tai ayin äännetään. Paras selitys oli kuvaus siitä, että kurkku-h chet päästää samanlaisen äänen kuin ihminen, joka henkäisee ilmaa silmälaseihinsa puhdistaakseen ne paidanhelmalla.
Ja sitten katsoin videon, jossa Natalie Portman puhuu hepreaa haastattelussa ja totesin,
että se on kaunis kieli. Kiehtovahan se on ollut jo pitkään.
Voisikohan
tästä jopa
innostua…?
Koska jotain väistämättömän kiehtovaa on siinä, että kieli on peräisin viidentuhannen vuoden takaa, ja että ensimmäiset löydetyt Raamatun tekstikatkelmat ovat hepreaksi. Että Vanhan Testamentin kieli on hepreaa, heprean kielen ilmaisu ja logiikka on Vanhan Testamentin ilmaisua… Heprean sävy on se sävy, jolla Vanha Testamentti asioista puhuu.
Se on erilainen sävy kuin muissa kielissä. Heprea on – tekee mieli sanoa – yksinkertaisempaa ja suorempaa rakenteeltaan kuin monet muut kielet, se on kulmikasta ja suurta, jyhkeää ja särmikästä. Sijamuodot ja omistussuhteet ilmaistaan melkein karkeasti, viittauksenomaisesti, ja silti niihin sisältyy paljon tietoa. Tällä kielellä kirjattiin ylös kymmenen käskyä, tällä kielellä Herran siunaus lausuttiin ensin. Tällä kielellä Israel palvoi Jumalaa pyhäkköteltassa autiomaassa, tällä kielellä Israel kiitti Herraa siitä, että taivaasta satoi mannaa. Tätä kieltä puhui Daavid, tätä kieltä puhui Salomo, tällä kielellä Kirjoituksia luettiin temppelissä kun Jeesus yksitoistavuotiaana jäi istumaan opettajien keskelle.
…!
Siinä on jotain niin kaukaa tulevaa potkua, ettei se voi olla kiehtomatta.
Ja miksi ei? Ei se ole mahdotonta. Ei se ole sen vaikeampaa kuin muutkaan kielet, erilaista vain. Miksi en innostuisi? Miksi en antaisi itseni tulla kiedotuksi?
Haluaisin kokea sen, mistä Pauliina kertoi, kun Jerusalemissa museossa Pauliina oli seissyt ystävänsä kanssa katsomassa palasta alkuperäisistä Kuolleen meren kääröjen rullista ja toinen oli yhtäkkiä huudahtanut hei, minähän ymmärrän tätä…!
Ja haluaisin osata puhua hepreaa. Saada chetin ääntymään syvällä kurkussa, ayinin pyöristämään vokaaleja juuri oikealla tavalla.
On otettava selvää, miten kaukana nykyhepreasta tämä Raamatun heprea on. Ja sen jälkeen on otettava selvää, onko mitään mahdollisuutta jatkaa opiskelua sen jälkeen, kun tämä kurssi on kasassa.
Mitä tapahtuu?! Minunhan piti pelätä tämän suorittamista yli kaiken, runnoa itseni verissäpäin läpi ja unohtaa sitten koko juttu.
Kaksi videota YouTubesta, ja olen myyty.
Kerrassaan
upeaa.
(!)
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kieli, Minäkuva, Teologia, Usko | Comments (0)
Daavidilla on L-kirjain. February 24th, 2009
Kello on 9:50, ja olen jo käynyt läpi yhden uuden heprean kappaleen.
Nytkö se tapahtuu? Kuuden vuoden jälkeen minusta vihdoin tulee ahkera opiskelija.
*
Heprea on siitä haastavaa, että se ylikuumentaa aivot tunnissa. Luettuani kappaleen käänsin yhden lauseen siitä, miten Abraham vaelsi Kaananin maahan, ja minun täytyi luovuttaa. Tunne on ehkä suunnilleen sama kuin V:llä kun se istuu sohvalla ja yrittää ratkaista Rubikin kuutiota, jonka Joonas antoi syntymäpäivälahjaksi. Sillä erotuksella, ettei V malta laskea kuutiota kädestään. Minun on pakko välillä laskea kirja.
Kehittelen mielikuvituksellisia muistisääntöjä muistaakseni heprean verbejä, prepositioita ja substantiiveja. Koska sanojen visuaalinen muoto on minulle vielä lähinnä kryptinen – silmä ei poimi tuttua sanan hahmoa vasta kuin muutamasta koukeroyhdistelmästä – minun on pakko turvautua sanojen äänneasuun. Niinpä “hän oli / on ollut” -perfektimuoto, äännetään haja’, on helppo muistaa hajalla olemisesta. Tai verbi “hän vaelsi / on vaeltanut”, joka äännetään haalakh, on helppo muistaa, kun kuvittelee miestä vaeltamaan pitkin autiomaata päästäkseen halaamaan naistaan. Verbi “hän tuli / on tullut”, joka äännetään yksinkertaisesti ba’, on päässäni sen sijaan iso b-kirjain, joka loikkii minua kohti – tulee kohti – määkien baa baata kuin lammas.
Outoa, mutta toimii.
Saa nähdä, toimiiko monimutkaisempien verbirimpsujen kanssa. Prepositiot opettelin tällä metodilla silti toimivasti. Niinpä le- preposition eri käytöt muistaa, kun muistaa että Daavidilla on kädessään iso L-kirjain kun hän menee aamuksi Jerusalemiin ja muuttuu siellä toiseksi mieheksi. (Datiivinen, transitiivinen, aikaa tai menemisen kohdetta ilmaiseva käyttö.)
Loogista, eh…?
*
Olen oikeastaan aika väsynyt. En ehkä stressaantunut. Ja toisaalta olen. Tuntuu, että stressistä on tullut tasainen olotila, värähtämätön. Olen niin latautunut tekemään nämä kielet, ettei päähäni mahdu muuta. Tiedän koko ajan, että minulla olisi lakkaamatta tekemistä, voisin joka hetki oppia lisää, sukeltaa syvemmälle, tajuta jonkin asian hepreasta. Samanlaista se oli latinan kanssa; loputon intensiteetti, jatkuva mielijännitys. Jatkuva lataus. Sitä sanotaan ehkä myös “hyväksi stressiksi”, ja sellaisena se saa minut tulemaan kahdeksalta kirjastoon kääntämään heprean lauseita. Mutta se on myös koko ajan mielessä kireämmälle virittyvä kieli, joka ei anna minun keskittyä elämässä oikein mihinkään muuhunkaan. Ei ennen kuin heprea on tentitty. Ja sen jälkeen ei ennen kuin kreikan tekstikurssi on tehty.
Olen jonkinlaisessa… off-tilassa kaiken muun suhteen. Iso osa ohjelmista on ajettu alas että levytila riittäisi tämän yhden prosessin pyörittämiseen. Tuntuu, että osa minusta istuu kärsivällisesti sivussa ja odottaa, että tilaa ja aikaa taas olisi.
Puserran päivät, runnon ja revin, iltaisin istun huohottamaan hetkeksi että saan hengityksen tasaantumaan.
V kysyi minulta viime viikolla, onko minun vaikeaa suostua lepäämään. Se oli joskus keskiviikkona, kun olin aamulla hiihtänyt itseni uuvuksiin, mutta en olisi malttanut pysyä loppupäivää mökissä ja levätä vaikka niin suunnittelin. Kyselin V:ltä parasta reittiä kiivetä Rukan yli rinteitä pitkin “että voisin käydä kaupassa”. V soitti vähän myöhemmin mäestä varmistaakseen, etten ollut lähtenyt minnekään.
Sama tapahtui perjantaiaamuna, kun olin rikki jo torstain hiihtämisestä. Muut katosivat ulos ja V rinteeseen, enkä kyennyt ajattelemaan, että olisin viettänyt päivää yksin mökissä. Sinkosin taas ladulle, ja onneksi oli myötätuuli… En ehkä olisi selvinnyt sieltä pois.
Ja niin se on, että olen huono lepäämään. Teen sitä mitä teen niin intensiteetillä, että saan itseni uupumaan. Sen takia yleensä olen kipeänä kesän alussa, jouluna sekä kesän kolmannen riparin viimeisinä iltoina – olen antanut itsestäni kaiken mikä irtoaa, ja keho on suostunut tulemaan mukana tasan niin kauan kuin on pakko. Kun ei enää ole pakko, se hajoaa.
Hyvä puoli tässä on se, että tämän vimman avulla minun on mahdollista selvitä tästä hepreasta.
Joku muu saattaisi nyt nauraa, että ei se nyt niin iso juttu ole, mutta tervetuloa vaan vierailulle minun päähäni näkemään, että kyllä se on.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ruumis, Teologia | Comments (0)
adamah! adamah! February 12th, 2009
Outo tunne, kun istuu ja tuijottaa täysin vierasta kieltä, täysin käsittämättömiä kirjainmerkkejä, viivoja ja pisteitä ja häkkyröitä,
ja yhtäkkiä alkaa ymmärtää, mitä sivulla sanotaan.
Adamah! Siinä lukee adamah! Se tarkoittaa ihmistä! Ja tuossa… Ne-v-uu-kaad-nee-ss-aa-r… Nevukadnessar! Siis Nebukadnessar! Entä tuossa? No-a-h… Nooa! Nooa!
En osaa edes kuvailla sitä helpotuksen määrää kun minä saan selvää edes hepreankielisistä kirjaimista. Että ymmärrän, minkä konsonantin alla mikäkin vokaali ääntyy. Ja alan ymmärtää, mikä on sewa-merkki tai hataf qamäs.
Istun sormi kirjan sivulla ja liu’utan sitä hitaasti merkiltä merkille. On suoraan sanottuna ihmeellistä, että niistä vinkuroista kaivautuu esiin tuttuja Raamatun hahmoja.
Odotan kauhulla verbin taivutusta.
Posted in Elämä, Minäkuva, Teologia | Comments (0)