huikea uni

He said: “Do you want to risk your life like this? Dreams will hurt. Your life will be ruined. You will never be satisfied again until you see the dreams becoming alive.”

Olen alkanut unelmoida.
Olen myös alkanut ymmärtää sitä, että unelmat sattuvat aina. Joka tapauksessa.

Jos yksi unelmoi ja lähtee etsimään unelmaansa, on väistämättä toisia, jotka eivät halua lähteä ja joihin kasvaa suru siitä, että yksi lähtee. Ylittää totutun ja tutun rajat ja menee sinne mitä sanotaan korkeintaan tuntemattomaksi, eikä kenelläkään ole tietoa, milloin hän tulee takaisin. Tai ylipäänsä, tuleeko hän takaisin. Sillä yhdellä on itselläänkin ainoastaan tieto siitä, että jossain siellä tuntemattomassa sijaitsee unelma, mutta hän ei voi kuvata matkansa määrää tai reittiä kenellekään etukäteen. Niinpä ne, jotka eivät halua lähteä, jäävät sataman laiturille heiluttamaan ja se yksi heiluttaa veneestään takaisin ja yrittää samalla reivata purjetta, pitää karttalehteä auki, ottaa suuntimaa ja tarkkailla kompassia,

ja kumpiinkin sattuu: niihin, jotka eivät laiturilla tiedä, minne yksi on menossa ja milloin hän palaa, ja siihen, joka joutuu lähtemään vaikka samalla onkin se, joka saa lähteä, sillä hän joutuu kantamaan satamaan jääneidenkin surun. Sillä, joka lähtee, on siis tavallaan kaksi surua: hänkin luopuu ja hänestä luovutaan, ja ne surut ovat väistämättä rintalastan alla niin kauan kuin hän etsii unelmaansa. Mutta hänellä on myös unelma. Niistä tulee yhdessä syvä ja elävä väri, surusta ja unelmista. Ja onnellista on, jos sillä yhdellä on veneessä vierellään toinen, joka on saanut tartunnan samasta unelmasta. Se tekee heistä sisukkaampia.

Ja sitten se unelma itsessään tekee kipeää. Kun sen on kerran päästänyt ajatustensa sisäpinnalle ja kun se on patinoitunut mielen kuparipintaan kiinni, ei se enää lähde. Ja tietyllä tavalla elämä on sen jälkeen pilalla. Elämä sellaisena, kuin se siihen asti oli. Tuttu ja totuttu ei enää riitä. Mukavuusalue ei enää tunnu mukavalta. Mieli tulee levottomaksi ja kiertää kehää häkissään niin kauan, kunnes jalat pääsevät liikkeelle, reppu heitetään selkään ja unelmoija painuu metsään poluille, joita ei vielä tunne. Unelman jälkeen mikään muu ei enää riitä. Ja se tekee kipeää. Jokainen osoitus siitä, ettei unelma ole maailmassa vielä totta, tekee kipeää. Ne ihmiset, jotka eivät näe unelmaa, tekevät kipeää. Ne ihmiset, jotka on väkivaltaisesti riistetty unelmalta, tekevät kipeää – tai eivät he itse, vaan se, joka ryösti heidät unelmalta. Ja kaikki se ihmisestä riippumaton, joka halveksii unelmaa ja pitää sitä vankinaan, tekee kipeää. Ja sitä kaikkea on paljon. Kipeää tekee jokainen hetki, joka vie unelmaa kauemmas tai turhentaa sitä.

Ja kipeää tekee se, ettei sellaista voi kestää täysijärkisenä kauan. Ei voi kovin kauan vain kiertää häkissään. Tulee hetki, jolloin on lähdettävä liikkeelle, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Jos ei lähde, joutuu käymään läpi repivän ja kuolettavan hiipumisprosessin, joutuu taivuttamaan mielensä uudelleen siihen jonka jo kerran ymmärsi turhaksi, elämään jonka sisällön itse hukkasi, joutuu kuolemaan hitaasti itselleen ja toisille. On kaksi tapaa olla olemassa: toinen on sitä, että ymmärtää kuolevaisuutensa ja tulee siksi hitaasti elävämmäksi, toinen on sitä että pelkää elämää niin että päätyy vain hitaasti kuolemaan, päivä päivältä. Ja jos on erehtynyt unelmoimaan, käy niin, että alkaa tulla elävämmäksi, koska unelmat on luotu elämää varten, ei kuolemaa varten,

ja voi olla niin, ettei mikään muu enää riitä. Se tietysti riippuu unelmasta, onko se hyvä vai ei. Siksi unelmat ovat vaarallisia, ja niiden kanssa on oltava varuillaan: haluaako tulla riippuvaiseksi päihteestä vai lääkkeestä, onko unelma jotain joka hajottaa vai jotain, joka hoitaa.

Minulla on vakava aavistus siitä, että nämä unelmat ovat jotain, jotka ovat alkaneet hoitaa. Ja siksi ne tekevät niin kipeää. Tiedän lähteväni, ja tiedän, että joudun kantamaan kahta surua. Mutta tiedän sitä syvemmin sen, että ellen lähde, alan hitaasti kuolla. Ja siihen ei minulla ole varaa, enkä halua tehdä sitä myöskään niille, jotka jäävät satamaan. Mitä iloa heille olisi siitä, että he saisivat luokseen takaisin elävän kuolleen?

Ja niinpä me pakkaamme, heitämme pois ja jaamme pois kaikkea mahdollista joka on ylimääräistä, niin kuin laivaa ennen matkaanlähtöä varustetaan: mukaan on otettava vain tarpeellinen ja vähän viiniä että illat olisivat iloisempia, mutta kaikki turha painolasti on jätettävä rannalle. Kuukauden päästä me pakkaamme maallisen omaisuuden autoon ja lähdemme matkaan. Ensimmäinen etappi on Turku. Missä siellä, en tiedä vielä, ja mitä siellä, sitä en tiedä laisinkaan. Mutta unelmoin.

Ja se, että kuinka pitkälle tietä vielä riittää, on suunnaton arvoitus. Ehkä se loppuu lounaissuomalaiseen merenrantaan. Se on sentään sama maa, sama manner. Mutta toiset ovat kertoneet, että tie jatkuu meren takana. Riippuu vain siitä, miten levottomaksi unelma vuosien mittaan tulee. Jos joskus on ylitettävä meriä sen vuoksi, epäilen, että meillä ei välttämättä ole muuta mahdollisuutta. Mutta sitä en tiedä minä, sen tietää vain unelma,

ja itse asiassa sen kaiken tietää vain se, Joka antoi unelman.

Kirjoittaminen on mennyt erilaiseksi. Olen ymmärtänyt sen kenties tämän kevään ajan, ja viimeisten päivien aikana kenties jo myöntänyt sen. Syy vain oli pitkään hukassa. Olen katsellut menneiden vuosien päiväkirjamerkintöjä ja ihmettelen, mistä sanat ovat sinne tulleet. Mistä ne ovat virranneet? En muista tai tunnista niitä, mutta niitä on paljon ja ne ovat yleensä sekalaisen värikkäässä, onnellisensotkuisessa sekamelskassa. Nyt on toisin. Sanat ovat nykyisin enimmäkseen riveissä, melko suorissa muodostelmissa, ja ne edustavat yleensä vain yhtä väriä sen eri valööreissä, joskus korkeintaan kahta. Niistä on tullut kurinalaisempia ja hallitumpia, ja toisaalta ne ovat jollain lailla… vähemmän. Tai siltä se on tuntunut. Monta kertaa olen harkinnut sitäkin, että lopettaisin tämän kirjoittamisen. Minulla kun ei tunnu myöskään enää olevan sitä samaa tarvetta kirjoittamiseen kuin vuosia aikaisemmin, kun kirjoittamisen pakko oli melkein fyysinen pakotus, ja päivä raukesi illaksi vasta kun se oli auki kirjoitettu.

Jossain vaiheessa olin huolissani. Olenko tullut sanoille vieraaksi? Olenko menettänyt solidaarisuussuhteeni niiden kanssa? Ovatko ne loukkaantuneet ja muuttaneet pois? Vai onko mieleni vain tullut yksipuolisemmaksi, turremmaksi, välinpitämättömämmäksi tai sokeammaksi?

Sitten ymmärsin, oikeastaan eilen, ettei kyse ole mistään sellaisesta vaan yksinomaan siitä, että aika on vaihtunut. Se oli jollain lailla erityislaatuisen helpottavaa.

Ne vuosien takaiset päiväkirjamerkinnät, ne virtaavan sekamelskaiset, on kyllästetty jollakin, jota kuvaisi hyvin sana angsti ellei se olisi latautunut niin vahvasti negatiivisesti. Niiissä on paljon ja kenties enimmäkseen jonkinlaista latautunutta eksistentiaalista eksymistä, hukassa olemista ja hapuilua. Usein myös ihan onnellista sellaista, mutta yhtä kaikki, ne vuodet ovat olleet eksyksissä monissa metsissä ja polkuja etsiskellessään ehtineet ihastella montaa kukkaa matkan varrella. Vaikka se on omalla tavallaan ollut suurta ja ihastuttavaa aikaa, on se yhtä kaikki ollut suunnatonta hapuilua, hukkumista sellaiseen kosmiseen yksinäisyyteen, etten enää kaipaa sitä takaisin. Olin jatkuvasti erossa itsestäni, matkalla jossakin muualla ja poissa, ja jatkuvasti etsin itseäni ja sitä, millaisista langoista elämää pitäisi kutoa ja millä tekniikalla, ja siinäpä se elämä oikeastaan olikin. Sinne lomaan kutoutui identiteettejä ja elämänvalintoja, muuttoja ja opiskelemista, ihmissuhteita ja pelkoja, toivoja ja hapuilevia unelmiakin. Ja koska sitä kaikkea oli niin paljon oli myös sanoja paljon, ja jos en olisi kirjoittanut, olisi se paljous saanut minut fyysisesti särkemään. Siksi ne vuodet ovat tallentuneet sellaiseksi kirjavaksi hullunmyllyksi, jatkuvien sanojen venyviksi rimpsuiksi, tuhatväriseksi verkoksi jonka silmien läpi yritin tiirata maailmaa ja löytää tietä.

Ja nyt on toisin. Niin vain on. En tiedä, missä vaiheessa tämä toisin on tullut olevaksi, mutta vastaansanomattomasti se on olemassa. Olen väistämättä yllättynyt siitä, että niin on. Mutta kertakaikkisesti en vain enää ole hukassa, eksyksissä tai palasina, en ole se joka suuntaan rimpuileva minäkuvien, vaikuttimien ja motiivien kimppu, joka ei osannut mitään ja kaiken ja jonka valinnat perustuivat yleensä lähinnä nopeisiin impulsseihin ja keskeisesti tunteisiin, ja joka leiskui pitkin elämänsä seiniä niin sietämättömällä energiatasolla että säännöllisin väliajoin joutui nilkuttamaan seinänvierelle istumaan antaakseen nyrjähdysten hitaasti korjaantua. Kaikkiaan se oli kuluttavaa aikaa; ehkä sellainen maailmannälkä on palkitsevaakin, mutta ennen kaikkea se oli kuluttavaa. Se jatkuva epätietoisuus, poissaolon tunne, vieraus.

Eikä nytkään ole niin, että se kaikki olisi lakannut. Suuri osa siitä vain on muuttunut, ja siksi sananikin ovat muuttuneet. Siksi kirjoittaminen on muuttunut. Tarvitaan todennäköisesti yksi monen vuoden sykli ennenkuin minulla on minkäänlaista substanssia sanoa tästä elämänvaiheesta mitään tyhjentävää niin kuin nyt voin tunnustella lukioiän jälkeisiä vuosia, mutta nytkin jo tuntuu, että keskeisesti on tapahtunut jonkinlainen

asettuminen
ehkä jopa rauhoittuminen
jotain selkeyttä on
unelmista on tullut tarkkarajaisempia
ei tarvitse enää repiä niin kovin
ja tunnen rajani niin hyvin, että voin rakentaa niiden sisälle.

Olen todennäköisesti enemmän turvassa, elämään on tullut niin pysyviä rakenteita että haluan rakentaa niistä ja niille, tiedän riittävästi siitä mistä olen tullut, millaiseksi olen tullut ja mitä tavoittelen ja siksi uskallan lähteä liikkeelle. Sen sekavan, ryöpsähtelevän ja villin metsän keskelle on auennut leveä kärrytie, ja tunnistan sen urista painaumat: tästä on kuljettu, ja tästä on minunkin hyvä mennä.

Ja siinä on kaksi ravistelevaa asiaa: ensinnäkin joku on tehnyt tämän tien, ja tien tekijä tietää, minne tie päätyy. Minun tehtäväni on kulkea, koska tie on myös minua varten. Ja toiseksi: tätä tietä ovat kulkeneet jo toiset minun edelläni, tämä tie vie minut tuntemattomaan mutta jotkut ovat sen jo kulkeneet, tämä tie on hyvä kulkea siksi että siinä on jalanjälkiä, jotka tunnistan.

Joku sanoisi, että on vain kyse aikuistumisesta mutta minun mielestäni se on jotakin enemmän, se on sitä että sieltä metsän aluskasvillisuuden keskeltä löysi itsensä ja se lähti kulkemaan samaan suuntaan, yhdessä on parempi mennä ja tulla samaksi, ja sitten jossain vaiheessa kun juoksee oksien ja kivien yli huomaa, että vieressä juokseekin joku muu, ja tarkemmin katsoessaan näkee että tätä ihmistähän tässä on jo pitkään etsitty, ja sen jälkeen on maailman luonnollisin asia mennä naimisiin ja sitten kun se toinenkin tunnistaa metsän keskeltä löytyneen tien, on vain verrattain paljon rauhaa jonka kanssa sitten tarpoa eteenpäin,

ja sitä rauhaa tästä kaikesta voi kai syyttää, jotain levollisuutta, että sanatkin ovat asettuneet riveihin ja seestyneet yksivärisiksi, sillä se ei ole välttämättä huono asia.

viekää minut sinne missä hän on /
virta ole halki edessä airon

Tuntuu, että viime päivinä minua on vedetty voimakkaasti kohti maan pintaa, sellaisella tavalla joka on hyvä. Se ei tarkoita minulle lannistumista tai edes järkiinsä tulemista, vaan sitä hyvää joka tarkoittaa perustan ja pohjan tavoittamista, olennaisen tunnustamista, sitä, että paljaiden varpaiden alla tuntee taas soran ja hiekan ja sammaleisen maan ja tietää, missä on ja kuka. Hautaan varpaitani syvemmälle hiekkaan ja ajattelen, että juurrun tähän ymmärrykseen, tajuntaan ja olotilaan. Laitan tähän juuret ja tässä pysyn.

Se on jotenkin sitä, että tiedän selviäväni tästä tutkinnosta. Tiedän, että tentit menevät hyvin ja että torstaina lähetän gradun esitarkistukseen ja seuraavalla viikolla painoon. Se on sitä, että haluan poistaa asunnosta kaiken joka on siellä ylimääräistä, vuosien mittaan painolastina raahatut ilmeettömiksi tulleet tavarat, ne huojuvien papereiden pinot joiden sisältöjä en tunnista, sen laatikoihin ja hyllyille ajan virtauksissa segmentoituvan epämääräisen aineiston, johon minulla ei koskaan ole ollut tunnesidettä. Se on sitä, että kaipaan vaaleutta ja ilmaa, tilaa ja sitä että saisi avata ikkunat kevääseen, tuulettaa asunnon.

Se on sitä, että tiedän, että meidän on hyvä muuttaa. Kaikkien loputtomien kysymysten jälkeen tuli vastaus, ensin haaleana ja vaaleana ja vähän varovasti vaivihkaa varpaillaan, nurkan takaa kohteliaasti anteeksipyydellen, tuli, avasi vienosti ääntään ja sanoi: mutta saisinko silti huomauttaa, että… Kuuntelin, mitä sillä oli sanottavana, ja hämmästyin. Että mistä se tiesi? En ollut kertonut kenellekään, mutta se tiesi. Ei se tietysti voinut luvata minulle mitään, mutta kuvasi sitä mikä on mahdollista, ja poistuessaan jätti minut mietteliäänä sohvalle. Tulin pian johtopäätökseen. On hyvä lähteä, vaikka ei tiedä tarkalleen miksi ja minne, mutta on hyvä. Siksi, että jos jotakin puuttuu, on sitä etsittävä.

Rukan tykkylumisten puiden alla ymmärsin, etten ole pitkään aikaan unelmoinut. Luulin, että sellainen on naiivia eikä enää kuulu tähän elämänvaiheeseen, kun on tultava vastuulliseksi ja tehtävä työnsä. Ajattelin, että valmistun, etsin jonkun työpaikan ja sitten vain pärjään. Ne unelmat, joita oli ollut, ehtivät hautautua hitaasti sen joka paikkaan kasautuvan huojuvien papereiden ja jokapäiväistavaran alle, enkä enää nähnyt niitä. Sitten minulle sanottiin, että jokaiselle on joka tapauksessa annettu Unelma. Hiihtelin pitkin vaarojen lakia ja puolihädissäni kyselin, minne olin hukannut omani. Se on vähän sama tunne kuin etsisi kiireessä passia tai verokorttia ja on varma siitä, että täällä jossain se on, joidenkin näiden papereiden alla, mutta ei hädissään saa aikaan muuta kuin pinojen siirtelemistä paikasta toiseen. Mutta muistin jonkin aavistuksen, sen edes, että jokin Unelma oli ollut.

Muutamia viikkoja meni siihen, että sain paikallistettua, missä se edes viimeksi sijaitsi. Sitten jäin istumaan unelmani paikalle ja ihmettelin, mitä minun seuraavaksi pitäisi tehdä. Oli hiljaista, ja puissa hengitti tuuli. Oikeastaan sillä paikalla oli rauhallista, nojasin pään puunrunkoon ja laitoin silmät kiinni. Ja sitten, hitaasti, niitä alkoi nousta esiin, kaikkialta maasta. Sellaisia pieniä ja epäselviä, niin haaleita ettei väreistä ollut aavistustakaan. Ojensin käteni ja ne laskeutuivat siihen. Istuimme pitkään hiljaa ja katselimme toisiamme. En tiedostanut ajan kulumista, mutta lopulta jotain tapahtui: ne alkoivat kasvaa, kiertyä, saivat selkeät rajat ja kyllä, niihin kasvoi värejä. Ehkä vain vaaleita ja kepeitä vielä, mutta yhtäkaikki, värejä.

Ja jos joku nyt kysyy miksi minä lähden Turkuun josta en mitään tiedä ja tuskin ketään tunnen, sanon: lähden siksi, että kaikella ymmärrykselläni olen päässyt siihen asti, että jos Unelma nyt on jossain, niin siellä, tai siellä sille ainakin on nyt hedelmällistä maata johon kylvää ajatus jostakin.

Unelmalle ei vielä ole sanoja. Tai on, mutta vasta muutama, ja niihin pätee saippuakuplaefekti: kupla kestää ehyenä niin kauan kuin sitä ei yritä tavoittaa, kun siihen päin ei edes katso. Vielä se laskeutuu olalle, kun odottaa.

Sitä odotellessa kärsin ikävää, en vieläkään osaa olla siellä missä V ei ole, tai siis; osaanhan minä, mutta en halua enkä halua tulla haluamaankaan. Nukun yöni entisen huoneeni sohvalla ja vedän tyynyä syliin, kolmen peiton alla ettei huone tuntuisi niin tyhjältä, aamuisin herään hiljaisuuteen jossa kukaan ei hengitä ja mietin, miten eriskummallista on tulla sielunsa sopukoita myöten niin sidotuksi ja kiedotuksi, ettei kaipaa juurikaan mitään muuta kuin sitä. Tämä vaimona oleminen on koko ajan ja joka tapauksessa paljon enemmän kuin koskaan kuvittelin. Aavistan niitä muutoksia, joita on tapahtunut, ja riemastuttaa, että se kaikki todennäköisesti tekee minulle suunnattoman hyvää, muuttua vaimoksi, tulla sidotuksi.

Vaikka se tarkoittaa vaikeita iltoja ja sitä, että uni karttelee minua, ja sitä, että muistan ikäväni painon ja summan taas.

lunta ja kesykyyhkysiä.

molemmat ikkunan takana
ja mietin, eikö niille koskaan tule kylmä.
hautaavat varpaansa kuusen pisteleviin oksiin
kun eivät ymmärtäneet lentää kauemmas

osaisivatko edes
sen kai siitä saa, että kesyyntyy.
kesyyntyy tällaisiin lähiökaupunginosiin,
satunnaisiin leivänmuruihin, tuuletusritilöiden lämpöön
kyyhöttämiseen
talven läpi.

minä en halua kesyyntyä sellaiseen,
en halua enää kyyhöttää
en halua kesyyntyä tähän kaupunkiin,
en tulla niin tottuneeksi etten enää
muista kuin nämä yhdet ristisuoniset kadut,
tämän yhden kaupungin mutkallisen elimistön
joka pitää minua niinkuin
pidetään vierasta lemmikkiä

me olemme varmaankin vältelleet toisiamme jo jonkin aikaa.

on olemassa kesykyyhkysiä
ja on olemassa muuttokyyhkysiä
vaikka joku väittää niiden kuolleen sukupuuttoon.
uskon sen vääräksi koska

jos ei ole kesy,
sitten on muutettava

ja minusta tuntuu, että tämä kaupunki ravistelee minua jo harteiltaan,
niinkuin vanha ja ärtyisä eläin, ei anna levätä hartiallaan,

mutta tuulta varten varmaankin
linnut alun perin luotiin

Nukuin viime yön katkonaisesti ja repeillen. Heräsin kahdelta siihen tuskaan ettei kello ollut jo viisi, neljältä heräsin ajattelemaan että kellon pitäisi olla jo kuusi, ja viiden jälkeen harkitsin jo ylös nousemista kuudelta, ellei unta jostain sikiäisi.

Heräämisten ja tyynynmylläämisten välissä näin rikkonaisia unia. Raskaimmassa niistä olin sodassa, juoksin ja ryömin pimeässä mäntyisessä sekametsässä aivan vihollisen etulinjassa. Jouduin jostain syystä notkelmaan eroon omasta joukkueestani, joka oli turvallisesti asemissa metsän suojissa, ja tiesin, että notkelman takana vihollinen on kaivautunut syvälle turpeeseen ja katselee minua pimeänkin läpi. Juoksin metsätietä takaisin omiani kohti, raskaat pakkaukset hidastivat juoksua, ja tiesin koko ajan, mitä selän takana pimeässä on. Minulla oli taskulamppu jonka heiluva valokeila piirsi läikkiä mättäisiin ja tiehen, ja omani huusivat raivokkaasti minua sammuttamaan valon, joka teki minusta huutomerkin pimeän keskellä. Sain valon pois päältä ja juoksin. Ja seuraavassa hetkessä ne, joiden piti olla omalla puolellani, käskivät minut ohjaamaan vanhaa autoa, jota ne työnsivät kohti vihollisen rintamaa, tajusin että auton oli tarkoitus räjähtää aivan etulinjassa, ja että minun oli ehdittävä ratista ennen sitä. Löin jarrut pohjaan ja syöksyin autosta ulos, joka jäi kieppumaan notkelmaan metsäautotielle, ja syöksyin tien vieren aluskasvillisuuteen. Autoa työntäneet miehet jäivät tielle, aivan tähtäyspisteeseen, enkä ehtinyt huutaa heille.

Metsänpohja kasvoi korkeita saniaisia, isoja tuuheita lehtiä ja paksua kasvustoa, juoksin kyyryssä niiden alla, juurien yli ja runkojen ohi. En tiennyt unessa, miten miehille tiellä kävi. Sen jälkeen unessa on aukko, jota en muista. Juuri ennen heräämistä olin kuitenkin lähitaistelussa, muistan kohottaneeni kiväärini pistimineen ja survaisseeni sen maassa makaavan vihollismiehen pään läpi. Heräsin ymmärtämättä missä olin, makasin silmät auki sängyssä ja yritin ajatella unen jäänteet mielestäni pois. Kun se ei onnistunut, nousin ylös ja menin juomaan vettä, ja vaatehuoneen mustana ammottava oviaukko kammotti minua. On omituista, miten erilaiselta pimeät huoneet voivat näyttää; pimeä voi olla pehmeää ja salaperäistä, ystävällisesti hymisevää hämärää. Tai sitten se on hämärää metsän aluskasvillisuuden alla, kun on juostava luoteja ja kasvotonta vihollista karkuun.

Muissa unissa puhuin teologiaa joidenkin viisaiden miesten kanssa jonkin kolkon ja ankean yläasteen loputtomassa ruokasalissa, vanhalla tarjottimella epämääräistä ruokaa. Tai yritin pelastaa jonkun suuren heimon päämiestä sairaudesta, jota hoidettiin väärin: mies makasi suuressa pylvässängyssä kuumassa ja tukalassa huoneessa, ja minä yritin avata ovet ja ikkunat niin että huoneeseen tulisi pakkasesta läpiveto, ja kun kukaan ei uskonut minua, selitin asiani heimon päämiehelle kielellä jota en osaa puhua,

sen sanat olivat lyhyitä pehmeitä tavuja ja soinnittomia sanoja. Muistan myös uineeni aamu-uinteja kylmässä ja tummassa vedessä, kun laituri katosi altani yrittäessäni nousta vedestä, ja jostain syystä olen jälleen uneksinut siitä rivitalonpätkästä jossa asuimme ensimmäiset kymmenen vuotta Noljakassa. Kierrän unissani usein taloyhtiötä ulkopuolelta, menen tietyistä rautaporteista sisään pihaan, korkea kuusi on vielä paikallaan mutta kaikki on jotenkin pienempää, minä olen kenties kasvanut suuremmaksi, ja yleensä valo on iltaa tai aamua mutta ei koskaan päivä, enkä koskaan voi mennä siihen kotiin jossa silloin asuimme mutta en voi lähteä pihastakaan.

*

Levotonta. Illalla en ollut puhetulvaltani saada nukahdettua, puhuin teologiasta ja kirjoittamisesta ja siitä, pitäisikö ihmisellä olla unelmia, ja mistä ne erottaa. Ja syksystä puhuin, siitä etten vieläkään tiedä mitään. Taisin puhua taas sitä isoa kysymystä, joka kaikkeen vielä liittyy: tämä on ehdottomasti lähtöalusta, mutta kukaan ei ole kertonut minulle vielä alukseen ohjelmoitua suuntimaa. Mutta en olisi arvannut, että se tekee unista sotaa tai epätoivoista sairaanparannusta.

Nyt yritän saada viimeisen gradun aineiston kirjan luettua, sitten kirjoitan johtopäätökset, luen koko tekstin vielä kerran läpi ja jätän sen kuplimaan ja hautumaan itsekseen muutamaksi viikoksi. Sitten päästän sen käsistäni, ellei mitään yllättävää tapahdu.

Aion tänään hiihtää ajatukseni tyhjiksi ja selkeiksi ja valuttaa itsestäni kaiken särkeväksipakkautuneen latujenvarsille, tulla kotiin tyhjentyneenä ja raukeana ja ottaa pastelliliidut piirtääkseni jotakin, mitä tahansa.

SONG OF THE BARREN ORANGE TREE

Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.

Why was I born among mirrors?
The day walks in circles around me,
and the night copies me
in all its stars.

I want to live without seeing myself.
And I will dream that ants
and thistleburrs are my
leaves and my birds.

Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.

// Federico García Lorca (trans. by W.S. Merwin)

*

Mietteliäs päivä.

Luin graduni aamulla vielä kerran läpi, siirtelin lauseita paikoiltaan, pudottelin liiallisia kirjaimia pois ja kääntelin ilmaisuja päälaelleen, yltympäri. Jätin sen käymistilaan, jossa se kuplii ja sihisee. Huomenna avaan kannen ja katson, onko keitos selkiytynyt ollenkaan, ja jos on, teen siihen vielä viimeiset vedot, harkitut pisteet i-kirjainten päälle, lasken muutaman sofistikoituneen aksentin oikeisiin kohtiin ja muutamien päivien ajan tuskaisena mietin, pitäisikö jotain vielä lisätä, metsästän muutaman puuttuvan viitteen ja lopulta sidon rusetin koko jutun päälle, jätän sen odottamaan loppuyhteenvetoaan jonka metallinen klangi saa kunnian olla koko sinfonian viimeinen ääni. Tähän kaikkeen voi mennä viikko, tai kaksi. Mutta kuukautta pidempään siihen ei mene.

Viime viikon puserruksen jälkeen olen tänään ollut irrallinen ja tyhjä. Puoliltapäivin tietokoneen ruutu alkoi näyttää mielipuolisen tasapaksulta, ja laitoin sen nukkumaan. Kai kirjoitin ajatukseni niin voimalla viime viikolla ulos, ettei virta ole vielä ehtinyt kasata uutta vesimassaa padon taakse odottamaan. Menin sen sijaan lenkille, ja jossain tuolla rannan tienoilla ymmärsin, että paremmankin päivän olisi voinut valita: tuuli tuli pistävinä viimaisina puuskina suoraan vaakatasossa silmiin, puut nakkelivat oksiltaan lumipaakkuja ja huojuivat riemuissaan aina osuttuaan kasvoihin. Harva lenkkireittini pyörätie oli aurattu, ja juoksin kolmasosan matkasta nilkanvahvuisessa lumessa. Jalka lipsui taaksepäin joka polkaisulla, mutta ajattelin, että ei tässä maassa ole ennenkään valitettu ja jos kerran lunta on, siinä pitäisi juosta aivan siitä ilosta. Ja nousipahan syke tavallista herkemmin. Viitaniemen rannassa juoksin silmät melkein sikkurassa kiinni niissä kinoksissa, kun pistävä lumi yritti tunkeutua silmistä läpi, raotin vasenta silmää aina hetkeksi nähdäkseni, missä polun kaarteet menivät. Talvi tuntui ottaneen tänään taas ohjat omiin käsiinsä: oli leudompaa, pakkanen hengitti hellemmin, mutta talvi tuntui viuhtovan ja riehuvan kaupungin kaduilla ja kujilla kuin raivostunut itsevaltias, jonka vallan alla piskuiset ihmiset loputtomiin kolasivat ja lapioivat lunta, takin kaulukset korvissa asti, huomatakseen vain hetken kuluttua, että edellisen paikalle oli kasvanut uusi kinos.

Silti, pidän tästä talvesta. Kylmyydestä ja viimasta huolimatta. Käytän nykyisin kotona lähinnä V:n vanhoja villapaitoja, koska niissä on viihtyisää ja lämmintä, ja mahdun niiden sisään kokonaan, minä ja levottomaksi käynyt maailmani. Villapaidoissa voin rauhassa olla käymistilassa, kiehua ja kuplia, antaa asioiden paisua niin isoiksi, että lopulta ne täyttävät niille rajatun tilan. Siihen voi mennä aikaa, mutta se tulee tapahtumaan. Vääjäämättä. Tunnen, miten saumat venyvät jo. Lopulta ne ratkeavat, sillä muita vaihtoehtoja ei ole, koteloista kuoriutuu aina jotakin, jos ei perhosia niin sitten jotain muuta lentävää.

Olen tehnyt päätöksiä. Niin kuin sen, etten tee keväällä sitä sielunhoidon harjoittelua, jonka repivän palavasti olisin halunnut tehdä. Laskin yhtälön kaikki osat yhteen ja totesin, että tulos oli vahvasti miinusmerkkinen. Epäilen, että siitä ei tulisi kovin kaunista jälkeä: lukisin ehkä laajimpaan tenttiini samalla kun tekisin vaativaa harjoittelua päivisin, kulkisin viikonlopuiksi Jyväskylään pakkaamaan, pitäisin normaalia sosiaalista elämääni yllä vain viikonloppuisin sen mitä pakkaamiselta ehtii, ja kenties parisuhdekin putoaisi elämään joissain häivähdyksenomaisissa välitiloissa, joita tämän kaiken sekaan mahtuisi. Ja sitten muuttaisin toiseen kaupunkiin kesken harjoittelun ja yrittäisin siinä sivussa varmistaa tutkinnon kasaan ja valmistua. Niin, ja pystyisin olemaan vastuullinen ja jotakuinkin toimiva sielunhoitaja samalla. Se tuntuu tällä hetkellä maksimaalisen mahdottomalta, ja laskin, että on vastuullisempaa luottaa matematiikan lakeihin kuin lähteä kyseenalaistamaan niitä ja venyttää todellisuuksia äärirajoilleen. Päätin, että astun sittenkin sivuun koko harjoittelusta, vaikka hampaiden kirskunnan varmaan kuuli kauas, kun soitin asiasta: kiristi aika lailla.

Yritin miettiä rehellisesti, mikä siinä kiristi. Mahtavan mahdollisuuden menettäminen eniten. Ja toisaalta rehellinen kysymys siitä, olisiko tässä ollut niin sanotusti jotakin, joka olisi antanut jonkun suuntaviitan tulevaisuudelle. Olisiko tämä antanut jotain tuntumaa tiehen tai polkuun? Varmasti olisi, tavalla tai toisella. Olisin halunnut tehdä tämän syväsukelluksen, mutta nyt sukelluksesta oli vain tulossa liian syvä ja liian hyiseen veteen.

Sitten olin ihan rehellinen, ja väistämättä tiedän, että osa minusta halusi mennä sinne olemaan merkityksellinen. En ole vielä varma siitä, onko se täysin huono asia vai ei. Siitä tuskin pääsee eroon, halusta olla merkityksellinen. Kuka ei halua olla merkityksellinen? Minulle voi ilmoittautua, tarjoan kahvit. Luulen vain, että sellaisia on vähän. Ihmiseen taitaa olla koodattu tarve merkityksellisyyteen. Kysymys on kai siitä, mihin raja vedetään. Mistä merkitys etsitään, ja mitä varten. Minulle se on ollut halua auttaa. Olisin halunnut tehdä harjoittelun saadakseni selville jotain siitä, osaisinko auttaa sillä tavalla, olisiko minulla korvia ja joskus sopivia sanoja. Ja halu auttaa on hyvä, vaikka Hesarissa onkin pitkään puhuttu siitä, että “sehän on itse asiassa todella itsekästä, siinähän haetaan itselle vain jotain hyvää ja palkitsevaa fiilistä”. Jotenkin tuo on niin elämävihamielinen ajatus, että vastustan sitä ihan periaatteesta. Kyllä kai auttamisesta hyvä olo tulee; pakkohan siinä on joku palkinto olla että ihmiset niin tekisivät, ja ihmekös se on muutenkaan: kai se nyt hyvältä tuntuu, kun hetkeksi pääsee sisälle ja kiinni elämän ytimeen ja johonkin todelliseen. Minä ajattelen, että auttaminen on samaa alkujuurta kuin rakkauskin on, ja silloin ollaan lähellä Olennaisimpia. Ja voihan olla, että joku jää koukkuun siihen tunteeseen ja hakee sitä auttaessaan. Sille on nimikin, “auttajasyndrooma”, ja sellainen ihminen ei tahdo toisten toipuvan tai selviytyvän, koska samalla itse menettäisi oman merkityksellisyytensä. Mutta kaikki syytökset sen ulkopuolella itsekkyydestä voi minun puolestani heittää manalan pimeimpään kuiluun, se on pahimman tason sammuttamista ja latistamista, jos jossakin alkaa palaa pieni liekki niin hyvä ihme, silloin pitää puhaltaa kekäleeseen ja syöttää sille lisää tuohta.

Niin, minäkin siis haluan olla merkityksellinen. Olen jotakuinkin varma, että se on hyvä asia. Mutta tiedän, että minulla ei ole merkityksellisyydestä aavistustakaan. Sen verran vähän olen tätä elämää vielä tarponut, että olisi paksua väittää jotain niin suureellista. Minulla on kuvitelmia siitä, millainen aikuinen ja kypsä ihminen minusta tulee. Että jonain päivänä olen rauhallinen ja tyyni, sellainen jonka ympärillä on tilaa, jolla on aikaa kuunnella ja taito katsoa silmiin. Ja ajattelen, että sen jälkeen kaikki menee suurinpiirtein itsestään. Ja se sellainen ajatus on kupla;

on oikein, että se puhkaistaan, että kuoren sisältä kuoriutuu jotain, perhosia tai sudenkorentoja. Ne ainakin ovat aitoja, eivät koteloita. Koska jos elämässä joskus oppisi auttamaan, enimmäkseen se todennäköisesti olisi joko tuskallisen vaikeaa, käsittämättömän satuttavaa, turhauttavaa tai raskasta, ja hetkellisesti vain kirkasta ja kevyttä, palkitsevaa ja eksistentiaalisesti humalluttavaa. Enimmäkseen se on jotakin, joka tulee vaatimaan sitoutumista. Ja sitoutuminen on sitoutumista juuri siksi, että ihminen joka sitoo itsensä suostuu vapaaehtoisesti olemaan kiinni jossakin, joka on hyvin usein vaikeaa tai työlästä. Ei siihen muuten mitään sitomista tarvittaisi, pelkkä viehätys riittäisi. Mutta sitoutuminen nostaa asioihin jonkin uuden tason, uskon. Sellaisen, josta naimisissaolevat sanoivat aina ennen että “siinä on jotakin, siinä avioliitossa…. Sitä on mahdoton selittää, mutta jotakin siinä on.” Ja uskoisin, että kaikessa sitoutumisessa on se sama; jokin erilainen olemisen taso tai ulottuvuus, ei-sanallinen ja pienenä väreilynä koettu, ja minä sanoisin juuri sitä “merkityksellisyydeksi”, koska sitoutuminen on sitä että sitoutuu antamaan jollekin asialle arvon, jota ei voi kiistää. Siis antamaan merkityksen. Mutta se ei ole vaivatonta tai helppoa, enkä haluaisi kovin pitkään enää kuvitella niin. Jos minusta ei tulekaan sairaalasielunhoitajaa, jospa jokin kanava sitoutua ja auttaa löytyisi muualta,

jokin sellainen jossa saa kätensä multaan ja selkänsä kipeäksi, jokin elämään liitoksissa oleva. Haluaisin pelkistä sanoista eroon, tai niiden rinnalle teot.

Olen ajatellut äiti Teresaa viime aikoina enemmänkin. Lenkillä Tuomiojärven uimarannalla totesin, että äiti Teresaa kuvaa ehkä eniten sana transformed. En osaa selittää ajatustani auki, muuten kuin juuri sitoutumisen kautta; äiti Teresa on ollut rajattoman sitoutunut, hän on viettänyt Kristuksen kanssa niin pitkään niin henkilökohtaista aikaa että sitä tuli vääjäämätön sitoumus, henkilökohtainen. Ja siitä sitoutumisesta tuli merkitys, ja ajattelin siinä rannalla juostessani että tällaisista ihmisistä tulee tuntu kuin jokin Tärkeä olisi painunut heissä syvempään, syvempään ja syvempään. Ja lopulta se jokin olisi tullut niin syvälle, että se olisi saavuttanut ihmisen keskuksen, sitä kai sanotaan sydämeksi. Ja sinne saapuessaan se on alkanut muuttaa ihmistä. And they are transformed.

Se ei kuitenkaan lähde mistään muusta kuin suhteesta, henkilökohtaisesta kohtaamisesta, ja viipyvästä keskustelusta. Äiti Teresa varmaankin kävi Jeesuksen kanssa pitkiä keskusteluja. Ja niiden seurauksena hän kantoi nunniensa kanssa Kalkutan kaduilta kuolevat ihmiset sisään omaan keskukseensa, ja ihmiset jotka olivat eläneet kuin koirat saivat edes kuolla kuin enkelit.

Siinä on jotakin, ja olen melko varma, ettei äiti Teresa enää vain halunnut itse olla merkityksellinen. Kun jokin painuu riittävän syvään, kääntyy mielenkiinto väistämättä poispäin itsestä. Sen on pakko olla niin. Sen jälkeen on melko sama, mitä itselle tapahtuu. Se, mitä muille tapahtuu, tulee merkitykseksi myös itselle.

Mutta löisin vetoa sen puolesta, että äiti Teresalla oli… harvinaislaatuisen kivinen tie.

Tuntuu, että ajatuksissani seison vähän väliä tienhaaroissa. Ja jotenkin siinä on kyse koko ajan samasta: valitsenko helpon vai hankalan, yritänkö ulos itsestäni vai käperrynkö tiukemmin minuun. Ajattelin, että sielunhoidon harjoittelu olisi ollut osa matkaa ulos itsestäni. Todennäköisesti olisikin. Mutta ehkä niitä teitä tulee toisia, sellaisia, joille minäkin pääsen.

Lorcan runo osui puolivahingossa silmiin tänään ja se sujahti osaksi näitä ajatuksia, tosin se on raskaampi ja toivottomampi kuin minun ajatukseni, mutta tulin ajatelleeksi sitä, mitä varten täällä oikeastaan ollaan, appelsiinipuut ja me. Ei kukaan ole itseään varten. Appelsiinipuun tehtävä on tehdä appelsiineja että toiset saisivat syödä (ja samalla puu voisi itsekkäästi hankkia itselleen jälkeläisiä, mutta nekään eivät ole sitä itseään varten), ja ihmisen tehtävä on jakaa siitä mitä on saanut niin että toisillakin olisi vähän enemmän, niillä joilta puuttuu (ja samalla ihminen voi, itsekkäästi tai ei, kokea että se tuntuu hyvältä mutta en edelleenkään ihmettele sitä pätkän vertaa).

En minä ole olemassa itseäni varten. Antakaa minulle puutarha, alan kuokkia. Alan totisesti kuokkia…. Kunhan vain löydän sen puutarhan tämän kaiken muun alta.