Archive for the ‘Tunteet’ Category
Protected: jos lempeys tulisi. February 27th, 2010
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmissuhteet, Matkalla, Mieli, Muutos, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)
rauhan maantieteestä, tai niin ainakin luulen. February 15th, 2010
Jotakin on tapahtunut pään sisällä. Siellä on hiljaisempaa. Mikään ei enää liiku niin kuin ennen. Jos ennen mieli oli suuri lintuhäkki täynnä syöksähteleviä ja tirskuttavia, huutavia ja mekastavia lintuja, on se nyt yhtä suuri ja avara häkki mutta linnut istuvat kukin orrellaan, monella on pää siiven alla, toinen jalka vedettynä vatsahöyheniin, vain muutama räpistelee silloin tällöin siipiään tai piiskuttaa vähän. Jos ennen oli pakko avata häkin ovea ja päästää jokin linnuista huoneen katonrajaan lentelemään, täytyy lintuja nyt suorastaan houkutella ulos. Kurottelen häkkiin, yritän houkutella lintuja sormelleni istumaan, mutta ne kallistavat väsynyttä päätään kummeksuen ja painavat sen taas höyheniin. Nukkuvat.
En ole varma siitä, onko se hyvä vaiko ei-hyvä asia. Enkä tiedä, miksi niin on. Kuvittelin ennen, että lintuhäkkien kuuluu olla täysiä ja meluisia. Osasin elää sellaisen kanssa, ja totuin vuosien mittaan siihen. Jonkinlaisen räiskähtelyyn, repeilyyn, purskahteluun ja läikkymiseen. Toistuvasti tuntui siltä, että jotain läikkyy kuitenkin yli, joten on aivan sama läikyttää itse. Viimeisen vuoden, puolentoista aikana linnut ovat kuitenkin hitaasti hiljenneet. Ei, ei se ole huono asia, se on vain erilaista. Liikun hitaammin, ja mieleni rattaistot kääntyvät verkkaisemmin. Ne asettelevat ajatuksia kauan sopiviin sommitelmiin, katsovat matkan päästä, kääntävät jotakin sopusuhtaisemmaksi tai värittävät sointuvammaksi. Valmiita ajatuksia syntyy vasta pitkällisen työstämisen jälkeen, ja sittenkin ajatukset tuntuvat pehmoisemmilta, sileämmiltä ja sopivammilta. Eivät enää niin kirpeiltä ja teräviltä, sähköisiltä ja karheilta kuin ennen. Se ei voi olla huono asia;
sehän itse asiassa kuulostaa miellyttävämmältä
mutta se, että se on niin erilaista, on tehnyt siitä niin kummallista. Minun on huomattavasti vaikeampi kirjoittaa, koska sanat ovat niin pehmeitä ja liukkaita, että ne karkaavat pihdeistä. Niitä on haastava saada kiinni, ja kun olen saanut ne kiinni, jään sommittelemaan niistä asetelmaa pitkäksi aikaa, kun ennen vain iskin ajatukset kasaan, asetin päälle kirsikan ja iin pisteen ja päätin, että hyvä on. Nyt on kuin olisin ajatuksilleni vieras, ja minun pitäisi ennen niiden sanomista tai kirjoittamista tutustua niihin pitkään, tarjota teetä ja kysellä, että “mistä Te olittekaan kotoisin, entä mitä harrastatte? Mikä Teille on luonteenomaista?”
Luulin syksyllä, että tämä johtuu gradunkirjoittamisesta. Että kaikki se analyyttinen ja tieteellinen on syrjäyttänyt jonkin virtaavan osan mielessäni, eikä minussa riitä kapasiteettia sillä haavaa muuhun kuin analysointiin. Voi se osaksi olla niinkin. Mutta tällä viikolla jossain hiihtolatujen ja pyöräteiden verkostossa lintuhäkkini rattaistossa hahmottui mahdollinen ajatus: entä jos onkin oikeastaan kyse siitä, että minun on liian hyvä olla?
Muistan kirjoittaneeni eniten aina silloin, kun elämä on eniten lepatellut levällään. Kun siinä on ollut suruja tai niin sanottuja prosesseja, jonkinasteista kärsimystä tai eksyneisyyttä, keskentekoisuutta tai hukassa olemista. Jopa suoranaista kipua. Kivusta on helppo kirjoittaa, se on niin kuin paise josta pääsee eroon vain puhkaisemalla ja antamalla visvan valua sisältä ulos. Kipu tulee paperille itsestään, ja ilmeisen itsestään on paperille tullut myös se eksistentiaalinen kosminen eksyneisyyden tunne, jonka kanssa pitkään elin ja kävin kaupassa ja yliopistolla ja keitin kahvia. Itsestään pulppuaa myös rakastuminen sellaisena huumana, joka se aina alussa korventaessaan on. Sellaisesta on ollut hyvä kirjoittaa, suorastaan pakko, kun toisin ei ole voinut olla.
Ja jos ihan rehellinen olen, nyt elämässä ei tunnu olevan kipua. Jonkinlaisia haamusärkyjä kyllä, mutta kipua ei. Eikä sellaista tuskaa jota ei kestäisi, enkä viitsisi kärsimyksestäkään puhua sillä se kuulostaisi lähinnä tragikoomiselta. Enkä totta tosiaan taida olla niin hukassa enää, vaikka karttalehdet ovatkin vielä tummuuden peitossa ja suuntia ei ole. Mutta jos eksyksissä oleminen on sitä, ettei tiedä missä ITSE on, en minä ole eksyksissä. Tiedän, missä itse olen. Missä kaikki MUU sitten on, on vielä arvoitus, mutta se tarkoittaa vain tutkimusretkiä lähitulevaisuudessa. Sanalla sanoen minulla taitaa mennä liian hyvin siihen, että lintuhäkki olisi täynnä huutavia räpistelijöitä ja elämäntuskaisia lintuja. Niiden on varsin hauska olla, ja ne käyttävät aikaansa levätäkseen. Minusta se tuntuu siltä kuin olisin tullut tyhmemmäksi, yksinkertaisemmaksi ja hitaammaksi, tai ainakin itselleni mielenkiinnottomammaksi, mutta todennäköisesti tälle kaikelle on sittenkin olemassa sellainen sana, jonka perässä pitkään olenkin juossut:
rauha
eikä se enää tarkoita seesteisen rikkumatonta onnentunnetta tai syvää tajua merkityksellisyydestä, paitsi jos se on niin syvä taju, että se painuu jo tiedostamattoman tasalle ja värittää sieltä käsin päiviä hitaana väreilynä, hehkumisena. Sellaista se on, mutta rauha ei olekaan kaiken alleen hukuttava tunne, vaan rauha on tietoisuus siitä, että näin on kaiken oltava enkä halua tästä pois, ja sen myötä elämä verkkaistuu ja asettuu, hiljenee ja tasoittuu. On aikaa vuolla ajatusta niin kuin voiveistä, muovata kuin savea. Hioakin vähän lopuksi. Eivätkä ne enää pakota otsalohkossa kuin ennen, miten outoa se onkaan, mutta ilmeisesti näin on hyvä.
Ja vaikka elämässä on nytkin rakkautta, sellaista niin suuren kaliiberin rakkautta etten olisi sitä joskus enää olettanut enkä odottanut, ei se enää tule pakottavina sanoina ulos. Luulen senkin johtuvan siitä, että rakkaus on painunut sekin niin syvälle tasolle, ettei se enää ole suoraan sanojen tavoitettavissa. Ja jotakin on tapahtunut myös minun rakkaudelleni, koska siitä on tullut hyvin yksityistä. En erityisesti puhu siitä, paitsi sille, jota rakastan. Ja joskus jossain, mutta käsittämättömän vähän siihen nähden, miten tunteista on ennen ollut pakko puhua. Siitä on tullut hyvin tarkkaan varjeltua, hyvin omaa ja yksityistä, se on kai sitä että se on tullut niin kallisarvoiseksi että haluan antaa sen olla ja kasvaa levostaan käsin, rauhastaan käsin, eikä se kertakaikkiaan kuulu kaikille. Mutta se tarkoittaa sitä, että hyvin paljon vähemmän voin enää kirjoittaa tunteesta joka on aina ollut hyvin paljon eniten tärkeä, ja jos kirjoitan, sanat ovat hyvin erilaisia kuin ennen.
Tämä kaikki on jotenkin hämmentävää. Vähän kuin olisi saanut uuden mielen. Tai ohjelmisto olisi kokonaan päivitetty uudestaan. Olen vähän hukassa tiedostopolkujen kanssa, mutta ehkä opin tälläkin rakenteella navigoimaan. Ja voihan olla, että jossain vaiheessa tämä vielä palaa ennalleen ja linnut alkavat räpistellä. Sitä odotellessa olen ajatellut pitää tätä asiantilaa hyvänä, ja olen päättänyt ajatella, että ihminen ei todellakaan ole muuttumaton. Tätä sillä kai on tarkoitettu; se, miltä minä itsestänikään tunnun, ei ole muuttumatonta tai ehdotonta. Olen tavalla tai toisella matkustaja itsessäni, ja tämä ajoneuvo muuttuu aika ajoin. Nyt se tuntuu olevan vakaasti etenevä luotettava vanha purjevene, hitusen kallisteleva, mutta onneksi vielä hetkittäin se muuttuu syvänmerensukellusveneeksi ja pääsen pinnan alle katsomaan syvänteistä nousevia, itsevalaisevia kaloja, näen auringon altapäin ja veden pinnan syvänturkoosin kilon.
*
En kai tiennyt, mitä rauhalla tarkoitettiin. Enkä täysin tiedä vieläkään. Pitkällisen harkinnan jälkeen olen vain tullut siihen tulokseen, että tämä on kenties lähinnä sitä mitä olen luullut.
Tai sitten on vain kyse siitä, että naimisiin menevät ihmiset muuttuvat tylsemmiksi. Etabloituvat ja asettuvat vankasti elämäntilanteeseensa, ja se levoton säntäily jota kaikki ennen oli, loppuu. Jos niin on, niin olkoon, se on hieno asia. Että on mahdollisuus valita, mihin tarmonsa ja tunteensa tahtoo sijoittaa kaiken sen päättömän säntäilyn sijaan. Kyllä minä onnellinen olen, mutta sekin on jotain ihan muuta kuin ennen kuvittelin. Vähän kuin olisi pitänyt hehkulamppua maailman valona ja sitten yksi päivä näkisi auringon. Hetkeksi sokaistuu, mutta valo jää loistamaan silmäluomien allekin.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ilmaisu, Mieli, Muutos, Onni, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)
verta ja lasinsirpaleita unessa. February 5th, 2010
Leikkasin aamulla sormeeni. Siinä ei ole sinänsä mitään erikoista, mutta siinä oli, mitä sen jälkeen tapahtui. Seisoin hellan vieressä keittiössä ja pilkoin omenaa puuron sekaan, viipaloin ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen, puristin toisella kädellä viipaleita kokoon vasten leikkuulautaa ja toisella kädellä leikkasin. Ja suih, leikkasin sormista lipeävän omenan läpi vasempaan nimettömään, niin, sormussormeen.
On jännittävää, miten viiltohaavan kipu tulee viiveellä. Hetkeen en ymmärtänyt, mitä tapahtui, eikä sormeen sattunut; kirkkanpunaista verta vain alkoi pisaroida siitä esiin. Manasin jotakin ja etsin vessapaperia tupoksi sormeen, laastareistakaan ei ollut mitään tietoa, yritin katsoa tarkemmin miten syvälle veitsi oli mennyt mutta veren seasta ei oikein saanut selvää. Jokseenkin avuttomana menin makuuhuoneeseen. “Mie leikkasin sormeen.” Ei reaktiota. “Mie leikkasin SORMEEN.” Havahtuminen. “Mmitäh?” Ja sitten V pääsi ylös, ja yritin kylpyhuoneessa esitellä sormeani. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska minua alkoi pyörryttää ja vatsanpohjaan ilmestyi kuvottava olo, päähän paksu sirisevä humina, vähän kuin se valkoinen häly jota sähkölaitteet pitivät. Yritin katsoa sormea, mutta minun oli pakko istuutua alas. Tuntui rehellisesti vain pahalta, ja V käski minut pitkälleni.
Pääsin olohuoneen lattialle asti, syöksyin jotenkin kyynärpäät edellä matolle ja jäin selälleni makaamaan. Sirinä vaipui hiljalleen, vaikka vatsasta tuntui nousevan kurkkuun jokin puristus kun yritin tarkastella sormeani. Ilmeisesti kehoni ymmärsi katkaista verenjakelun ohuimpiin suoniin ja sormi ei enää vuotanut, ja V tuli toteamaan, ettei veitsi ollut ehtinyt kovin syvälle – onneksi ihmisellä on kynnet, joista veitsikin voi kilpistyä pois. Useamman millin syvyyteen olin veitsen saanut silti survaistua.
Yllätyin erinomaisen paljon. Olen ennenkin saanut varsin vertavuotavia haavoja eri puolille kehoa, päähän tai polviin, enkä ole silloin niitä säikkynyt. Vaikka koomisia tilanteita niistä yleensä on tullut. Ala-asteikäisenä puhuin ystävän kanssa puhelimessa ja keikuin pirtinpöydän penkin päässä kotona, joka ei kestänyt tasapainoeroa ja nakkasi minut pöydänkulmaan. Sain sanottua puhelimeen vain että “miun pittää nyt lopettaa kun mie löin miun pään ja siitä tulee verta” ja suljin luurin, ja sitten viitisen vuotta sitten Joensuussa pääsiäisen kevätjäillä ajoin kaupunginkatua hame yllä viemään toisen ystävän avainta Opiskelijoiden Vuokravälitykseen ja kaksikymmentä metriä ennen oikeaa ovea kaaduin hiekalle pyörällä ja sain polveni komeasti rullalle. Onnuin sisään OVV:lle, ojensin avaimen ja kysyin että “sattuisko teillä olemaan täällä laastaria kun miulle kävi äsken vähän huonosti”, ja onneksi toinen toimiston naisista oli sairaanhoitaja joka poimi kiviä ihon seasta ja käskytti ensiapuun näyttämään jalkaa. Enemmän niissä tilanteissa on ollut sotkua ja verta ja rumaa jälkeä, joskin niissäkin aika vähän,
mutta että tällainen muutaman millin vekki sormessa saa pään humisemaan ja keuhkot puristumaan kasaan ja vatsan kääntymään nurinpäin…? Tätä ei ole ennen sattunut. Kummallista. Johtuisiko se vain veitsestä, siitä, että tuntuu vastenmieliseltä ajatella jonkun metallisen rikkovan ihon ja päästävän sieltä karkuun jotain sellaista jonka ei kuuluisi kehon ulkopuolella olla, vai onko minusta tullut herkempi jossain ulottuvuudessa, ja jos on, niin miksi niin käy -
sitähän ei pitäisi miettiä, mutta välillä mietin, mitä tapahtuisi, jos osuisin onnettomuuspaikalle ensimmäisenä auttamaan.
…sitä ei kyllä kykene miettimään. En siis mieti. Olen vain kuvitellut, että en ole niin herkkä nainen, että pyörryn veripisaroiden näkemisestä. Olen hyvin vakaasti kuvitellut niin. Ja sitten olen pyörtyä kylpyhuoneeseen aamulla kun sormessa on haava. Sormessa. Voisiko vaarattomampaa edes olla?
Kai sitä on jotenkin oman elämänkokonaisuutensa kanssa sitten kuitenkin jotenkin herkkä, tämän kehon ja raajojen ja veren ja lihasten, tai sitten se johtuu siitä että olen viime aikoina ajatellut niitä enemmän, sitä mitä on tämän ihon alla ja sisällä, ja miksi niin on ja miten siihen suhtautuisin. Voi olla liian kauaksi vietyä, mutta ehkä se johtuu siitäkin, että jossain suhteessa alan oivaltaa, ettei tämä ole lopullista. Eikä erityisen kestävää. Ihminen on ihmeellisen sopeutuva ja pitkäikäinen otus, mutta samalla käsittämättömän hauras ja vahingoittuva. Muuttuva, jokainen vuosi vetää syvät viirut pintaan ja patinoi, ja se on alkanut jo syntymässä.
Jokin aika sitten kaupungilla tuli vastaan vanha pariskunta, tyylikäs rouva ja mies hienossa villakangastakissa ja kainalosauvoissa, ja ilman toista jalkaa. He etenivät hitaasti, mutta housut olivat moitteettomassa prässissä, hattu suorassa, ja kulku vakaan tuntuista. Ehkä hänen jalkansa oli mennyt sodassa. Ja Pauliinan taloyhtiössä Helsingissä nurmikot leikkaa yksijalkainen mies, taitaa haravoidakin, tekee kaikkea sitä mitä kaksijalkaiset eivät ehdi tai muka jaksa. Sanoisin, että siinä on jotakin ymmärretty.
Pitäisi arvostaa näitä kehon ulottuvuuksia niin kauan kuin ne ovat, neljää raajaa joilla hiihtää, tanssia, juosta, silittää, leipoa, tehdä voileipä, imuroida, elää. Ei sillä etteikö tuota kaikkea voisi tehdä ilman jotakin raajaa, mutta harvoin sitä tulee ajatelleeksi että ei ole itsestäänselvää olla vielä tämänlainen kokonaisuus kuin nyt on.
*
Yöllä näin taas juna-unta, olin matkalla jonnekin kesäisiä radanvierustoja, ylitin junaratoja ja kuljin niiden viertä matalan lehtimetsän keskellä. Vastaan tuli juna hidasta vauhtia, sellainen jossa oli siellä täällä avoimia oviaukkoja, ja ajattelin: “jos nousen kyytiin ja olen huomaamaton, saatan voittaa aikaa ja matkaa ja päästä nopeammin perille.” Kiipesin junaan, pääsin hyvin vauhdissa kyytiin, ja kuljin vaivihkaa pitkin vaunuja, nekin olivat matalat. Konduktöörit olivat ravintolavaunussa syömässä pitkästä ja koreasta buffetpöydästä, ja menin istumaan yhteen avoimeen oviaukkoon ja katselin, miten ratapölkyt ja kivet vilisivät junan viertä.
Tulimme pian taajamaan, ja ylitimme jonkin veden korkealla kaartuvaa siltaa pitkin. Näin veden toisella puolen korkeat kalliot ja mäet ja niihin katoavat junaradan tunnelit, ja jostain syystä tiesin, että olimme tulossa paikkaan josta kaikki lapsuusajan tarinat ovat peräisin. Kun pääsimme asemalle tajusin, että olimme Hollolassa, ja se oli ainakin jotenkin siihen suuntaan mihin olin ollut matkalla. Juna-asema oli taas betoninen ja sotkuinen ja karu, mutta oli keskipäivä ja ulkona valoisaa, ja minun tuli huono omatunto jäniksenä matkustamisesta. Etsin junassa matkustaneen konduktöörin ja esitin, että haluaisin maksaa matkastani. “Siehän varmaan huomasit, että mie salaa tulin tuossa teiän junassa.” Konduktööri vinkkasi minulle silmää ja kaivoi taskustaan ilmaisjunalippuja, sellaisia pahvisia joita lapsille junissa annetaan, ojensi niitä minulle ja vei minut lipunmyyjänaisen luo ja käski naista auttamaan minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Olin ilahtunut, juuri tällaista liittolaista tarvitsin. Löysin jostain matkatavarani ja lähdin ulos kohti Lahtea, muistan miltä tuntui astua ulos juna-asemalta yhtä sotkuiselle helteiselle asfalttiselle jalkakäytävälle. Muistan jopa hajut ja helteen tunnun. Jalkakäytävälle oli roskiksen viereen rikottu kaljapulloja ja satutin jalkani siruihin, olin paljain jaloin.
Uni loppui siihen että lähdin etsimään itselleni kenkiä sisältä asemalta, tai ehkä se vaihtui toiseen, seuraavassa unessa matkustin pakettiautolla loputtomia matkoja halki Suomen, koska olin unohtanut jäädä Helsingissä pois ja jouduin paluumatkalle Kuopioon, josta minun piti lähteä uudestaan Helsinkiin. Matkan varrella oli metsäautoteitä joille tukit olivat kaatuneet ristiin, amerikkalaisen preerian näköistä loputonta aavaa maisemaa, kylä lammen vierellä jossa asukkaat kilpailivat komeimman peruukin tekemisessä ja hakkuuaukoille kasvaneita peltoja, joissa kaksi kertaa miehen mittaiset keltaiset kukat huojuivat ryppäinä ohuiden varsien päässä.
En päässyt taaskaan perille, kummassakaan unessa. Mutta pääsin koko ajan eteenpäin, en ollut eksynyt tai hukassa, ei tullut yö eikä epätoivo. Mutta sitä, miten paljaat jalat ja kenkien kadottaminen aina liittyvät näihin uniin, en ymmärrä. Jospa joku osaisi sen selittää.
Posted in Alitajunnan oikut, Ruumis, Tunteet, Unet | Comments (0)
kaksisuuntainen tunne / a two-sided feeling January 23rd, 2010
toisaalta on kuin minua revittäisiin loitolle siitä joka olen
toisaalta lähestyn sitä millaiseksi minun piti tulla.
kahden peilin välissä alkaa epäillä
onko kukaan kolmesta kuvasta minä
liikutan kättäni ja ne heiluttavat takaisin
tiedän että molemmat katsovat suoraan silmiin
kun tuntee kahta yhtä aikaa
repeän irti luistani, nahka hajoaa riekaleiksi
mutta entisen alla olikin
elämäänkelpaava
joskin vähän aristava
tuntematon iho.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Minäkuva, Runot, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
Protected: öljyläikkä. January 23rd, 2010
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Luonto, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
Protected: välissä on vain kuolema. November 23rd, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Järjettömyys, Kauneus, Kuolema, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Muutos, Tunteet, Usko | Comments (1)
tummia vieraita keittiössäni. November 15th, 2009
Tästä tuli tunteellista, mutta sille on syynsä.
*
Istun sohvalla olohuoneessa, joka ei ole oma mutta tuntuu kodilta melkein enemmän kuin omani. Heräsin juuri, on vielä hiljaista, kello yhdeksän, ikkunan iso rullaverho on alhaalla koska en saa niitä yleensä nostettua ylös vaan vain repäistyä alas.
Ikkunan takana on Tammisalo, joka on yön aikana sulanut pois pikkupakkasesta. Huoneen seinillä on paperista ja metallista taivuteltuja koukeroisia esineitä, Pauliinan kämppiksen TaiKin-kokeiluita. Portaita vasten on nojallaan sello vihreässä kotelossaan. Sitä vastapäätä iso musta piano, jonka päällä on kenties kaunein vanha karttapallo jonka olen nähnyt. Talossa on uskomattoman komeat kattovalaisimet suoraan 60-luvulta – kun Pauliina muutti tähän, ne löytyivät joidenkin käsittämättömien varjostinhökötysten alta, valkolasiset huurretut tällä hetkellä todella kovassa huudossa olevat lamput.
Pauliina nukkuu vielä. Kun se herää, syödään aamupalaa, leikataan Pauliinan hiuksia, sitten Pauliina soittaa selloa ja minä kenties makaan sohvalla ja kuuntelen lähietäisyydeltä sellon värinää ja ääniä, joilla on synnynnäinen taipumus kaivautua rintalastasta suoraan sisään ja osua johonkin sen alla. Iltapäivällä ehdin kuunnella osan Pauliinan kenraaliharjoituskonsertista, sitten nostan laukkuni ja etsiydyn keskustaan, junaan. Istun junassa ja katson miten maisema hajoaa hämärään, olen varmaankin levoton, yritän lukea tai neuloa, mutta graduun en ehkä pysty koskemaan. Vähän vaille kahdeksan olen kotona Jyväskylässä, taas hetken. Tiistai-aamuna hyppään vähän vaille kuusi lähtevään bussiin ja menen Joensuuhun, vain kahdeksi päiväksi tällä kertaa.
On sietämätöntä, että rakastamisen mukana tulee maailman kokoinen ikävä. En ole tiennyt, että minussa on kapasiteetti tällaiseen ikävöimiseen. Ikävä on melkein rakkauttakin repivämpi tunne – miten kestää toistuvasti tunnetta siitä, että maailmassa jokin on kertakaikkisen väärin eikä paikallaan, kun ei voi saman tien sitä korjata?
Mietin sitä, kun viikko sitten sunnuntaina ajoin takaisin rautatieasemalta vietyäni V:n junalle. Nieleskelin jotakin palavaa ja kirvelevää kurkunpäästä alas ja mietin, onko siinä mitään järkeä, että ihminen elää tällaista elämää, että on kahden paikan välillä ja enimmäkseen siellä missä ei asu, ja poissa niin että joutuu kestämään ikävää. Aiheuttamaankin sitä. Ja ei, ei siinä järkeä ole. Ja vaikka tiesin, että tämä vaihe loppuu muutaman viikon päästä, ikävän universaaliutta se ei silti poistanut. Jossain ohitustiellä teollisuusalueen vieressä tajusin, ettei sitä voikaan poistaa:
jos ikävä poistettaisiin, poistettaisiin rakkaus. Oikeastaan ne ovat synonyymi toisilleen. Jos suostuu rakastamaan mitään tässä maailmassa, suostuu avaamaan oven myös tunteille jotka eivät tunnu hyvältä. Suostuu siihen, että joutuu kantamaan palavia ja kirveleviä asioitakin. Suostuu siihen, ettei itsessä puhu enää pelkkä järki, vaan sydän huutelee omiaan sekaan. Sitä luulisi, että rakastaminen tekee elämästä lempeän ja pehmeän ja tyynen, rauhoittaa vedenpinnan. Minusta tuntuu, että rakastaminen on ylipäänsä vain sekoittanut merta, kuohuttanut sitä ja heitellyt venettä välillä miten sattuu – rakastaminen on rajua, pelottavaa, raastavaa, se on kertakaikkiaan riski, sen jälkeen luovuttaa oman elämänsä kontrollin pois, on kiinnisidottu ihmisiin jotka saattavat kuolla milloin tahansa, joille saattaa tapahtua mitä tahansa ilman että minä voin estää, on kiinnisidottu ihmisiin joiden luona ei voi koko ajan olla, tai siis – ihmiseen.
Siinä ohitustiellä tajusin myös, ettei ikävää saa estää. Ei ole olemassa tapaa rakastaa, jossa minimoidaan ikävä. Jos haluan rakastaa, ja se on: jos haluan antaa toisen tulla osaksi sitä mitä olen, miten näen ja mitä ymmärrän, ja jos haluan tulla osaksi sitä mitä toinen on, näkee ja ymmärtää, ei se ole mahdollista puolittain. Se on kokonaista. Ei itseään voi antaa rakastamiseen kuin kokonaan. Ja se tarkoittaa kaikenlaisista kontrolleista luopumista, kokonaisvaltaista riskin ottamista. On annettava itsensä, avattava ovet ja katsottava miten ikävä tulee matkalaukkuineen, istuu sohvalle, katsoo vakavin silmin eikä sano mitään, ja aina välillä minulla on seuranani enimmäkseen ikävä, olen kai jo oppinut juomaan sen kanssa teetä keittiössä, vaikka ei me puhuta, katsellaan vaan. Jos haluaa elää kokonaista elämää, ei voi itse enää valita, mitä kaikkea kokonaisuuteen kuuluu.
Ikävä on hallitsematonta. Joku on antanut sille omat avaimet, enkä minä voi vaihtaa lukkoja. Enkä kyllä enää haluaisikaan. Vaikka kestämistä tässä kyllä on, kun on kotona vain hetkittäin kaksi iltaa ja lähtee taas.
Ja kun se jäisikin vain siihen, että on ikävä yhtä ihmistä. Mutta jos on ikävä ystäviäkin, sitten saa yhtäkkiä ikävöidä moneen paikkaan yhtä aikaa. Helsinki, Savonlinna, Lahti, Kuopio, Toronto, Boston, viime elokuu, tulevaisuus, ensi kesä. Ja sitten on ikävä myös omaa perhettään, sitä jossa on kasvanut. Ja entä jos on ikävä myös paikkoihin? Luotojen koloihin ulkomerellä, liian myöhäisiin iltoihin kun ei vielä ole satamaa ja on vilu, mutta tuntuu että ollaan elossa kerrankin? Yhtäkkiä ovesta on tulossa kymmenen tummapukuista hahmoa harmaissaan, tunkevat sisään toistensa yli, levittelevät matkalaukkunsa olohuoneeseen, minä etsin kaikille teekuppeja ja osaa joutuu juomaan pikkuisista kahvikupeista kun ei kaikille riitä.
Mutta niin on oltava, että minä tuntisin olevani elävä. Jos en ikävöi, en keskimääräisesti ole erityisen elossa. Saatan olla olemassa, mutta elämisestä ei ehkä voi puhua. Ja kun sellaistakin on ollut, en luopuisi näistä harmaapaitaisista hahmoista keittiössäni. Koska joskus käy niin, että jokin niistä leimahtaa oranssiksi ja punaiseksi ja alkaa jutella, nauraa, hypellä ja pyöriä kuin väkkärä, ikävällä on kyky muuttua iloksi, ja kun niin käy, se on välitöntä ja ehdotonta. Kevyttä se ei ole ehkä koska sitä tapahtuu jokseenkin koko ajan, jokin ikävä muuttuu iloksi ja kumpikin tunne saattaa olla joskus sietämätön, ja tässä kiertokulussa minä istun ja yritän olla tässä päivässä läsnä, etten eläisi tulevaa tai mennyttä vaan tätä ikävää tai iloa joka kulloinkin on läsnä, ja samalla tiedän, että ne tulevat vaihtumaan toisikseen niin kauan kuin täällä vielä ollaan ja hengitetään. Se kai tästä niin äärimmäistä tekeekin, että aina vähän väliä on ikävä Sinne Jonnekin, jolle on annettu nimeksi Taivas vaikkei se sen kokonaisuutta tavoita,
kun kerran on luvattu että kaikki ikävä muuttuu siellä iloksi, eikä se ilo enää taannu takaisin miksikään muuksi.
“Miltäköhän se tuntuu, sitten jonakin päivänä kun tajuaa, että nyt on viimeinen kyynel itketty…?”, kysyi Pauliina eilen illalla.
En tiedä. Mutta aavistelen, että jos rakastaminen ja rakkaus tekee meille tällaista jo täällä, niin mitä sitten kun se on kaikki…?
Ja tänään menen hetkeksi kotiin. Riemu.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Meri, Mieli, Rakkaus, Taivas, Tunteet | Comments (0)
neuloja alaluomien alla. October 20th, 2009
Pyöräilin eilen kymmentä yli neljä keskustaan, olin lähtenyt vähän kiireessä, vasta Yliopistokadulle alas laskiessani tajusin ettei minulla ole kiire, olen etuajassa. Pöllövaarin vieressä tiedostin, että vatsalihaksiin sattui – jännitän nykyisin eniten vatsallani, ja nimenomaan vatsalihaksillani, kirjaimellisesti: kun minua jännittää, jännitän tajuamattani vatsalihaksiani, ja jossain vaiheessa niihin alkaa krampinomaisesti sattua. Se ei sinänsä ollut ihme, minua ei kai pitkään aikaan ole jännittänyt yhtä paljon kuin eilen eikä yhtä syystä.
Puistosairaalan silmälääkäriasema sijaitsee Yliopiston apteekin yläpuolella, ja siinä oli jotakin lohduttavaa: lääkettä on saatavilla ainakin nopeasti. Hississä tajusin, että ovessa paikan aukioloajaksi oli sanottu 8-17. Minulla oli aika lääkärille 16:50. Ajattelin puoliksi hajamielisesti, aikoiko lääkäri kenties ehtiä tutkia minut kymmenessä minuutissa ja jo se sai aikaan pienen kuristuksen kurkunpäähän. Eihän siinä ehdi mitään diagnosoida. Seuraava ajatus oli jo tutuksi tullut ihmettely: miksi maailmassa minua jännittää näin paljon, ei lääkärissä käyminen ennen ole ollut näin fataalia.
Vastaanottovirkailijalla oli sinistä luomiväriä. Katselin muiden odotushuoneessa istuvien kasvoja: kaikkien silmät näyttivät terveiltä, en voinut olla miettimättä miksi he olivat paikalla. Vastaanoton nainen otti silmälasini ja mittasi niiden vahvuudet koneella, minua hävetti vähän miten likaiset linssit laseissa oli, ja on aina – en enää huomaa sitä itse, näkökentässä on muutenkin yleensä lievästi epäselviä alueita, eivätkä ne enää haittaa. Sain mukaani mustan kulmalukkokansion, johon nainen laittoi tietoni vastaprintatuilla papereilla. Tuntui viralliselta. Kello oli vasta puoli ja yritin lukea muutamaa naistelehteä, keskittyä juttuun Heikki Turusesta (se oli hyvä juttu, Annassa muistaakseni, mutta on omituista miten vaikea on pitää katsetta riveillä kun jännittää). Kaksikymmentä vaille lopetin yrittämisen ja istuin penkillä asentoa vaihtaen. Silmät olivat taas olleet vastaanottohuoneen peilissä punaiset, olin varma, että olen menossa tuomiolle. Kuvittelin monta kertaa mielessäni lääkärin ilmeen ja vakavan katseen kun se tulee pois mikroskoopin takaa ja katsoo minua omia silmälasejaan kädessään riiputtaen: se on kuulkaa nyt niin että Teidän silmänne ovat vakavasti vaurioituneet, sarveiskalvosta on tuskin mitään ehjää jäljellä, kuinka Te olette voineet käyttää piilolinssejä niin huolimattomasti?
Kymmentä vaille viisi lääkäri kutsui minut sisään. Katsoin silmiin ja tervehdin, olin ehtinyt nähdä että ovessa oleva lappu sanoi “ettehän pahastu, jos emme kättele!”. Nainen ohjasi minut punaiseen työtuoliin pöydän viereen ja istui vastapäätä. Naisella oli pitkä valkoinen lääkärintakki ja jotain mikä yllätti: kaulassaan iso puinen risti, sellainen joita myydään Lähetysjuhlilla, ei mikään siro kultaristi jollaisia ihmiset pitävät ajattelematta mitä kaulaansa ripustavat. Sellaista ristiä ei laiteta kaulaan, ellei tiedosteta, mikä se on. Sen täytyi olla melkein viisisenttinen korkeudeltaan. Hengähdin – odotushuoneessa olin ehtinyt ajatella päässäni että ole hyvä Jeesus ja tule miun kanssa tuonne huoneeseen ja sitten minut ottaa vastaan lääkäri, jonka kaulassa roikkuu iso risti. Melkein alkoi hymyilyttää. Niinpä tietenkin.
Kerroin naiselle oireeni (miuta on nyt kaks viikkoa sattunut silmiin ja ne ovat aristaneet jatkuvasti, verestävät todella helposti ja väsyvät äkkiä, roskan tunnetta ja kirvelyä on koko ajan ja iltaisin niihin sattuu niin että on vaikea pitää niitä auki, jos syke nousee ne menevät todella punaisiksi ja aristavat, mie tiijän että oon käyttäny ihan liikaa piilolinssejä, sitä mie kai mietin että oonko sillä näitä silmiä vaurioittanu kuinka pahasti), nainen tutki papereitani ja laittoi päähäni sitten sen häkkyrän jolla optikot tutkivat mitä ihminen oikein näkee. Katselin e-kirjaimia ja muita häkkyröitä valotaululta, tunnistin vihreän ja punaisen kuvion erot ja luettelin kirjainsarjoja. Näössä ei ollut mitään sellaista vikaa mitä siinä ei ennenkään olisi ollut, sanoi nainen, ei taittovirheitä eikä heikkenemistä.
“Katsotaanpa sitten mikroskoopilla sinne silmiin”, nainen sanoi. Mikroskooppivehje on iso häkkyrä, joka näyttää paljon väkivaltaisemmalta kuin mitä se on. Nojasin päätä pehmusteisiin ja nainen antoi ohjeita, nyt katso ylös, oikealle, alas, vasemmalle, katso taas ylös, sitten nainen katsoi keltaisella valolla silmän pohjiin, ja sitten se kääntyi apupöydälle ja poimi käteensä ohuen terävän neulan. Piti katsoa ylös ja nainen suti neulalla alaluomien alle väriainetta, se pisteli ilkeästi, ja kun räpyttelin väriainetta silmän pinnalle silmä tuntui oudolta. Lääkäri vaihtoi mikroskooppiin sinisen valon ja tutki, näkyykö väriaineen avulla silmän pinnassa vaurioita. Yritin olla ajattelematta mitään, mutta silti minua meinasi itkettää siihen mikroskooppiin nojatessani.
Sitten se antoi luvan nostaa pää pehmusteilta ja tuli pois mikroskooppinsa takaa. Nieleskelin.
“Ihan ehjä ja siisti on sarveiskalvo, silmänpohjissa ei ole mitään ongelmaa, ei sinun silmissäsi ole mitään piilolinssin aiheuttamaa vaurioita”, nainen sanoi ja istui omaan tuoliinsa. Tuijotin takaisin. Mitä? Ei mitään piilolinssien aiheuttamaa ongelmaa? MITÄ?
“Sinulla on vain kuivasilmäisyyttä. Se on melko yleistä nuorillakin ihmisillä, varsinkin piilolinssien käyttäjillä”, lääkäri selitti ja kaivoi kaapista minulle esitteen ja kokeilupaketin silmätippoja. Istuin vähän typertyneenä tuolissa. Oli pakko kysyä uudelleen, että ymmärsinkö oikein: silmissäni ei siis ole mitään rikkonaista…? Teki mieli huutaa, miten iso rukousvastaus se oli. Ehkä olisi pitänytkin.
Silmät voivat kuivua monista syistä, minulle selitettiin. Ilmaistoidut tilat, kuiva ulkoilma, atooppinen iho, päätetyöskentely, lukeminen, piilolinssien käyttö. Laskeskelin päässäni, että viime kuukausina arkeni on ollut näiden kaikkien yhdistelmä. Kuivuudelle ei sinänsä voi tehdä mitään muuta paitsi käyttää silmätippoja tai silmägeeliä, mutta sen pitäisi poistaa kirvely ja kipu. Kun nyt olen ilman piilolinssejä hyvän tovin saattavat oireet hyvinkin itsestään helpottua.
Hississä matkalla katutasoon teki mieli hihkua samaan kyytiin tulleelle naiselle miten helpottunut olo minulla on. Pyöräilin raamikseen ja ihmettelin sitä, miten nopeasti olo voi muuttua. Perillä Riitan luona kylppärin peilistä katsoivat taas takaisin punaiset silmät, mutta hymyilin takaisin. Ne eivät ole rikki. Ne eivät ole rikki! Ne ovat vain kuivat. Vatsakipu hellitti vasta myöhemmin illalla, mutta ei se ole ihme; en todellakaan ole lainkaan varma siitä, milloin edellisen kerran olen jännittänyt yhtään mitään näin paljon.
Ihmiselle on annettu yksi pari silmiä. Niitä ei saa uusia mistään, mikään ihmisen teknologia ei voi korvata sitä ihmeellistä laitetta joka silmä on. Ne ovat korvaamattomat. Se pelko, joka luihin ja ytimiin iskostui siitä ajatuksesta, että olisin itse ainoat silmäni vaurioittanut, oli hyytävä. Todennäköisesti siihen liittyy paljon muutakin, syvempiä syitä, mutta yhtä kaikki eilen illalla nukkumaan mennessä piti katsella katonrajaa ja ihmetellä ääneen, miten huikealta tuntuu, kun ei yhtäkkiä enää pelota. Viimeiset kaksi viikkoa olen tainnut elää isommassa tai pienemmässä stressissä ja pelossa. Ja se oli turha… Tai ei, ei se ollut turha, se oli kertakaikkisen alleviivaavaa, korostavaa, TOTTA. Sen jos jonkin kautta tajusin jotain. Tai jotain enemmänkin.
Siitä kirjoitan vielä myöhemmin, nyt minun on lämmitettävä keittoa ja syötävä, sen jälkeen suuntaan kohti keskustaa ja juna-asemaa, matkalla Joensuuhun taas, selässä iso rinkka puolillaan painavia kirjoja ja laukussa läppäri, nyt kun uskallan taas jatkaa graduntekoakin kun ei tarvitse pelätä että silmät uupuvat fataalisti enemmän päätetyöskentelystä, laitan tippoja silmiin ja opettelen räpyttelemään tietoisesti,
tuntuu mainiolta mennä taas katselemaan junan ikkunasta sammuvaa nukahtavaa syysmaisemaa, lokakuun horrosta,
ja samalla ei pitkään aikaan ole ollut yhtä vaikea lähteä, jättää V tänne ja olla viikko poissa. Meille on tapahtunut jotakin jota en olisi uskaltanut ennustaa enkä toivoa, mutta nyt kun se on niin ilmiselvää alan päästää sen pinnan alle ja siellä se saa aikaan sietämätöntä poltetta: että tällä tavalla voi hitsautua yhteen, etsiä samaa aarretta, etsiä samaa Tietä, aavistella samoja asioita, oivaltaa ja sitten kun toiselle kertoo, toinen kuuntelee ja katsoo silmiin ja arvostaa, ja minä arvostan,
sellaista sanotaan varmaan rakkaudeksikin mutta kyllä siinä on jotain isompaa totuutta mukana, paitsi että kirjoitan sen mielelläni isolla T:llä.
Rakastan.
*
V leikkasi eilen iltapäivällä hiukseni, nyt niitä on taas vain muutama sentti päässä ja näytän jokseenkin brasilialaiselta katupojalta, leikkasin itse hiukset otsalta viistoiksi ja ne menivät vähän liian lyhyeksi, mutta takaa pörrötän ne pystyyn ja olen tyytyväinen. Kun täytyy pitää silmälaseja päässä ei voi olla otsahiuksia jotka tulevat silmille, enkä enää pärjännyt aamuisin edes viisitoistasenttisen otsatukan kanssa. Ajattelin lopettaa kaikki hiustenkasvatusyritykset. Tästä eteenpäin olen brasilialaisen katulapsen näköinen ja sillä selvä,
naiseus kun ei ole siitä kiinni onko poikatukka vai ei, olen päättänyt oppia sen,
tänä aamuna helpotus oli ääretön kun ei ole kuin yksi tapa laittaa hiukset. Näytän taas erilaiselta kuin puoli vuotta sitten, mutta niin se aina menee. Nyt pidän tästä kiinni, se joka saa minut kiinni yrityksestä vielä kasvattaa hiusten mittaa saa nuhdella minua julkisesti ja heristää sormea.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Mieli, Minäkuva, Ruumis, Tunteet | Comments (3)
Protected: a reverse Eve. October 19th, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Lepo, Mieli, Minäkuva, Muutos, Rakkaus, Ruumis, Tunteet, Usko | Comments (0)
refuge, comfort, rest. October 15th, 2009
Kirjoitin äsken Googleen hakusanaksi “koti”.
Vastaukseksi tuli Wikipedian artikkeli (Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossa perheen jäsenet asuvat) sekä tuhoton määrä linkkejä, joiden kaikkien tarkoitus oli myydä minulle jotain.
Tätäkö se on? Koti?
Paikka jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, ja johon ostetaan lisää tavaroita?
Melkein suututtaa.
Onneksi ne eivät voi viedä minulta mielipidettäni; sitä, että koti on kaikkien niiden ihmissuhteiden summa ja tiheäksi kudottu verkko, joita ihmisten välille mahtuu; koti on muistojen ja toiveiden yhteismitta, tunnelmien ja rakastettujen asioiden kokonaisuus jota ei tarvitse pakata matkalaukkuun vaan joka on siellä, missä ihmiset ovat, missä ihmiset elävät suhtessa toisiinsa, siellä missä on lupa olla se joksi on luotu ja jossa katsotaan silmiin ja kuunnellaan, kodilla ei ole mitään tekemistä tavaroiden kanssa koska se voi olla olemassa ilman tavaroita, seinät tietysti on hyvä olla ja jotain pehmeää jonka päällä nukkua, mutta ihmisillä on ihan aitoja koteja slummeissakin ja nämä Avotakka-ilmiöt joita meille myydään “koteina” saattavat olla paljon kylmempiä ja kliinisempiä kuin ihmisten turvapaikat ghetoissa.
Koti on siellä missä on lupa olla. Missä tullaan näkyväksi ja kannetuksi. Koti on sen ruumiillistumista, mitä kutsutaan rakkaudeksi, koti on arkirakkautta, kahvin kaatamista ja aamu-unisuutta ja iltasatuja ja sitä, että parisänkyyn mahtuu koko konkkaronkka nukkumaan päiväunet. Avoimuutta. Tilaa hengittää.
*
Tänään olen ollut melkein koko päivän kotona, pyörälenkki markettiin katkaisi neljän seinän sisällä olemisen. Minähän koen, että tämä asunto on vain paikka jonka sisällä koti tällä hetkellä on, mutta tämä asunto ei ole koti. Se on outo tunne; ajattelen munaa kuoren sisällä, en kuorta. Jos kuori on tämä asunto, on varsinainen koti se mitä sen sisällä on. Ja niin se sitten tulee olemaan aina; koti ottaa erilaisia puitteita, mutta ei se niihin pelkisty.
Olen taas istunut niska kenossa keittiössä pitkiä tunteja ja värittänyt värikynillä. En muista, milloin edellisen kerran olisin uppoutunut niin täysin jonkun tekemiseen – kun aika unohtuu ja vain väritän, väritän, pyöritän kynää kevyissä kaarissa ja varjostan posken muotoja.
Perjantaina V otti touhusta kuviakin, se on ommellut itselleen valkoista sateenvarjoa (kyllä, irrotti alkuperäisen kankaan ja teki purjekankaasta uuden varjon) salaman pehmentämiseksi valokuvissa. Perjantaina se testasi salamaa, ja otti kuvia minusta joka en tainnut tiedostaa olevani kuvattavana.
Ensimmäinen kuva on ihan kiva, mutta toinen paljasti minulle jonkin totuuden josta minulla ei ollut hajuakaan.
Tämä näyttää vielä ihan normaalilta: mitä nyt asento on epäergonominen ja kynä väärin kädessä. Mutta sitten…
Tämän V otti kun en enää huomannut sen ottavan kuvia. Katsoin kuvaa muutama päivä sitten koneella ennen kuin V oli poistanut turhat räpsyt, ja minun oli pakko kysyä: Näytänkö mie tosiaan tuolta silloin, kun minua ärsyttää?
Joo, totesi V, ei oo kauheen vaikee huomata milloin sulla on jotain pielessä.
Olin perjantaina jostain syystä viulunkielenä, minua kiristi ja ärsytti, vaikken silloin enkä ehkä edelleenkään osaa sanoa, mikä. Mutta sitä en ole tiennyt, että olen näin läpinäkyvä. Koko tuo kuva, asento ja ilme, viestii tasan tarkalleen sitä, miltä minusta tuntui: ei kiinnosta, en halua olla tekemisissä maailman kanssa, ei huvita kommunikoida, minä vedän nämä luukkuni kiinni eikä tartte koputella niihin.
Olen luullut olevani hyvä piilottamaan tunteitani. Ilmeisesti olen hyvä vain nieleskelemään niitä ja kieltämään sen, että niistä pitäisi puhuakin. Piilottaa niitä en toden totta osaa, en jos tähän kuvaan on uskomista…
Tavallaan se on helpottavaa. Jos koti on se paikka, jossa saa olla, on kai hyvä, ettei osaa olla olematta sitä mitä milloinkin sattuu olemaan. Ja jos vihdoin oppisin, että olen avoin kirja ja läpinäkyvä, voisin avata suuni aikaisemmin, puhua, tehdä itseni ymmärrettäväksi, tulla näkyväksi.
Harvoin sitä saa niin suoraa ja niin nopeaa oppituntia. Olisi tervettä nähdä itseään enemmänkin; nähdä itsensä vaikka yhden päivän ajan, millainen olen, miten elehdin, ilmeilen, toimin, mitä ihmettä oikein viestin silloinkin kun luulen etten viesti mitään, koska yleensä silloin kun luulen etten viesti lähetän todennäköisesti kaikkein vahvinta viestiä koko ajan. Olisi tervettä tietää ja tiedostaa, ehkä sen jälkeen osaisi tehdä itsensä avoimemmaksi. Ymmärtäisi entistä paremmin,
ettei kotona ole muita vaihtoehtoja
on pakko tulla avoimeksi, koska ei muuten voi olla rakkaudessa suuntaan tai toiseen, rakastaa itse tai tulla rakastetuksi.
Että olisi sitten avoimesti ärtynyt, kun ei sille mitään voi.
Englanninkielisen Wikipedian “home”-artikkeli alkaa sanoilla jotka sanovat että “a home is a place of residence or refuge and comfort. It is usually a place in which an individual or a family can rest and be able to store personal property.” Pidän tästä,
pidän noista sanoista: refuge, comfort, rest. Ja niin, eihän kotia ole ilman minkäänlaista omaisuutta, mutta että ensin on refuge ja comfort ja rest, silloin asiat ovat enemmän oikein.
Pakopaikka, lohdutus ja lepo. Ei kai siihen ole lisättävää.
Posted in Elämä, Ihmissuhteet, Koti, Kätten työt, Minäkuva, Ruumis, Tunteet | Comments (1)