Archive for the ‘Tunteet’ Category
teistä, risteyksistä ja lähtemisestä. April 28th, 2010
Kävelin tänään kenties viimeistä kertaa Jyväskylän kävelykatua virallisena asukkaana. Katselin liikkeitä, joiden olemassaoloa en koskaan aiemmin ole huomannut. Kävin veljen kanssa syömässä paikassa, joka oli minulle aivan uusi. Puissa on silmuja, melkein puhkeavia, jotenkin äärimmillään. Sitä uskoisi viidessä vuodessa oppivansa tuntemaan paikan, mutta jo keskustakorttelien alueella on hurjan paljon sellaista, joka jääkin minulle vieraaksi.
Eikä se ole oikeastaan haikeaa. Eivät rakennukset ole, kaupat, kadut tai tietkään. Kysyin V:ltä, voiko nykyistä asuntoamme tulla ikävä ja totesin itse, että ehkä tulee se aika kymmenen vuoden päästä, kun näitä vaahteroita ja lohkeilleita laattoja on ikävä. Kun voi jo eritellä erilleen osiot “nuoruus” ja “aikuisuus” ja aika niiden välillä sijoittuu tähän kaupunkiin; sitten kun on menty hieman kauemmas ja takaisin päin katsoessa erotetaan jo sävyt, värit ja ääriviivat ja voidaan antaa näille vuosille jokin yhteinen nimittäjä. Ehkä sitten. Ehkä sitten näissä vaahteroissa on jotain nostalgiaa, Seminaarinmäen keväällä villisti kukkaan puhkeavissa tuomissa, ja siinä miten kevätjäältä tuulee juuri näiden järvien rannoilla.
Mutta en minä vaahteroita haluaisikaan kaivata. Tai katukiviä. On hieman ihmettelevä olo – tiedän havahtuvani joku aamu ensi viikolla siihen, että me emme enää ole täällä. Ja sen jälkeen useamman kerran siihen, etten voi soittaa niille jotka täällä ovat ja sanoa, että kahvi maistuisi. Monta ihmissuhdetta muuttuu – ei katkea, katoa tai heikkene mutta muuttuu, koska ne on jatkossa aseteltava huolella kalenteriin ja niille on osoitettava erityistä huomiota. Tosin olen sitä mieltä, että se saattaa tehdä ihmisuhteille jopa hyvää. Minulle on ehkä aina ollut vaikeinta se näennäinen helppous, joka lähekkäin asumiseen liittyy: kun jokin on niin helppoa että sen voi tehdä milloin vain, jää se usein tekemättä. Kun se on erikseen suunniteltava ja sovittava muuttuu yhdessä vietetty aika kalliimmaksi, ja sekunteihin, minuutteihin ja tunteihin tulee jokin syvempi taso jossa liikutaan kenties voimakkaammin. Se ei ole paha, vaikka sitä tapahtuukin harvemmin.
Ehkä on niin, että usein mutta pintakerroksissa on lopulta yhtä kuin harvoin mutta syvemmällä.
Uskoisin. Toivon.
Mutta kyllä minun tulee heitä ikävä. Lounaita ja kävelemistä Wilhelm Schildtin kadulle, jossa asuvat kaikki. Ja sitä, että ainoa sisarukseni on ollut tässä niin lähellä. Sitä en kenties vielä ymmärrä, koska sellaista ei ymmärrä etukäteen; sitten kun ymmärrän, päätän, että se on vain kimmoke pitää yllä sitä harvoin mutta syvemmällä -kaavaa.
Perjantaina saamme muuttoauton. Vappuaatto ei ehkä ole älykkäin muuttopäivä, mutta totesimme, että kannamme tavarat hyvin kaksinkin. Ne täytyy kuitenkin kantaa vain yhteen suuntaan autoon, ja toisessa päässä käsipareja on kenties useampi. On luvattu sadetta, ja jotenkin se sopii; vaikka muuttaminen on aina kahtia jaettua ja sen toinen puoli on (tai sen tulisi ainakin olla, joskaan kenties ei aina kaikilla niin ole) into ja uusi ja kurkistaminen johonkin peilimaailmaan joka on toistaiseksi ollut vieras, on sen toinen puoli luopumista ja irrottautumista. Minä irrotan itseni näistä rannoista, Laajavuoren poluista, tutuista reiteistä keskustaan, rakennusten kiviseinistä joiden muodot tunnen tarkalleen, tästä ajasta. Mutta en irrota itseäni ihmisistä, en muistoista, en merkityksistä, en kaikesta tässä ajassa.
Ja silti on vahvasti sellainen olo, että juuri nyt ja tässä ollaan tienristeyksessä. Perjantaina, kun V nostaa kytkintä ja ajaa meidät valtatielle, on lähdetty risteyksestä jo uuteen suuntaan. Ja niin raskasta kuin ennen on ollutkin olla tienristeyksissä, on tämä risteys hyvä ja tämä tie hyvä. Vaikka siihen liittyy isoja luopumisia ja vaikka Karjalan sikeät metsät ja määrättömät järvenselät ovat sen jälkeen sietämättömän kaukana, vaikka en tunne sitä maaperää johon olemme menossa, vaikka tien seuraavat askelmat ovat näkyvissä vain hetken -
tämä on hyvä,
tästä kuuluu mennä
tämä tie on käveltäväksi tehty
ja jos minulla on ollut kaksi kulkijan jalkaa, ja mielen päällä lähes kipeänä jokin visio ja tuntuma, joka hitaasti hahmottuu -
niin, tämä on hyvä.
Etsimme. On luvattu, että etsivät löytävät.
Ajasta ne eivät sanoneet mitään,
mutta olen ajatellut:
on tehtävä etsimisestä niin merkityksellistä, että matka tulee jo sen tarkoitukseksi
ja niinpä tälle matkalle on hyvä lähteä.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Matkalla, Muutos, Tulevaisuus, Tunteet, Unelmat | Comments (0)
eilen - March 15th, 2010
140310
ilta.
olen rajamaastossa
siellä missä tunnistan että
sinä olet taas lähellä
vaikka et
olet täällä
jospa tietäisit että minä tiedän kaikki sinun ilmeesi,
tunnistan kaikki äänesi painot,
ne jotka putoavat maailman läpi
repivät valheet rikki mennessään
ne seitinohuet, tukehduttavat
jospa tietäisit että minussa ovat kaikki sinun sanasi,
nidottuina ja talletettuina,
ne joiden värit minä tunnistan
ja joiden väreistä minä tunnistan sinut
sellaisena jota sinäkään et tiedä
jospa tietäisit että näinä öinä
minä vedän tyynyä syliini
nukun kolmen peiton alla koska
näissä huoneissa on liian suuri hiljaisuus ja tila
liian iso ja huutava ilma
ja että pimeässä säikyn äänettömyyttä
ja kaikkea sitä mitä siinä liikkuu,
vedän oven pian kiinni takanani,
yritän nukahtaa siltä pois
jospa tietäisit, että se on niin,
että sinusta on tullut
sinä olet aina ollut
se valo johon minun pimeäni on rauennut
se ääni johon minun tukehtuva hiljaisuuteni on loppunut
se totuus johon minä olen
hukkunut
uni johon olen nukkunut.
jospa tietäisit että näillä
unien ja päivien välisillä rajoilla
en ajattele
muuta
vedän peittoa syliini,
ja jossain rajalla
liikkuu
jokin
tuttu -
sinun
muotoisesi
vaikka sinä et ole
täällä.
Posted in Rakkaus, Runot, Tunteet | Comments (0)
Protected: jos lempeys tulisi. February 27th, 2010
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmissuhteet, Matkalla, Mieli, Muutos, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)
rauhan maantieteestä, tai niin ainakin luulen. February 15th, 2010
Jotakin on tapahtunut pään sisällä. Siellä on hiljaisempaa. Mikään ei enää liiku niin kuin ennen. Jos ennen mieli oli suuri lintuhäkki täynnä syöksähteleviä ja tirskuttavia, huutavia ja mekastavia lintuja, on se nyt yhtä suuri ja avara häkki mutta linnut istuvat kukin orrellaan, monella on pää siiven alla, toinen jalka vedettynä vatsahöyheniin, vain muutama räpistelee silloin tällöin siipiään tai piiskuttaa vähän. Jos ennen oli pakko avata häkin ovea ja päästää jokin linnuista huoneen katonrajaan lentelemään, täytyy lintuja nyt suorastaan houkutella ulos. Kurottelen häkkiin, yritän houkutella lintuja sormelleni istumaan, mutta ne kallistavat väsynyttä päätään kummeksuen ja painavat sen taas höyheniin. Nukkuvat.
En ole varma siitä, onko se hyvä vaiko ei-hyvä asia. Enkä tiedä, miksi niin on. Kuvittelin ennen, että lintuhäkkien kuuluu olla täysiä ja meluisia. Osasin elää sellaisen kanssa, ja totuin vuosien mittaan siihen. Jonkinlaisen räiskähtelyyn, repeilyyn, purskahteluun ja läikkymiseen. Toistuvasti tuntui siltä, että jotain läikkyy kuitenkin yli, joten on aivan sama läikyttää itse. Viimeisen vuoden, puolentoista aikana linnut ovat kuitenkin hitaasti hiljenneet. Ei, ei se ole huono asia, se on vain erilaista. Liikun hitaammin, ja mieleni rattaistot kääntyvät verkkaisemmin. Ne asettelevat ajatuksia kauan sopiviin sommitelmiin, katsovat matkan päästä, kääntävät jotakin sopusuhtaisemmaksi tai värittävät sointuvammaksi. Valmiita ajatuksia syntyy vasta pitkällisen työstämisen jälkeen, ja sittenkin ajatukset tuntuvat pehmoisemmilta, sileämmiltä ja sopivammilta. Eivät enää niin kirpeiltä ja teräviltä, sähköisiltä ja karheilta kuin ennen. Se ei voi olla huono asia;
sehän itse asiassa kuulostaa miellyttävämmältä
mutta se, että se on niin erilaista, on tehnyt siitä niin kummallista. Minun on huomattavasti vaikeampi kirjoittaa, koska sanat ovat niin pehmeitä ja liukkaita, että ne karkaavat pihdeistä. Niitä on haastava saada kiinni, ja kun olen saanut ne kiinni, jään sommittelemaan niistä asetelmaa pitkäksi aikaa, kun ennen vain iskin ajatukset kasaan, asetin päälle kirsikan ja iin pisteen ja päätin, että hyvä on. Nyt on kuin olisin ajatuksilleni vieras, ja minun pitäisi ennen niiden sanomista tai kirjoittamista tutustua niihin pitkään, tarjota teetä ja kysellä, että “mistä Te olittekaan kotoisin, entä mitä harrastatte? Mikä Teille on luonteenomaista?”
Luulin syksyllä, että tämä johtuu gradunkirjoittamisesta. Että kaikki se analyyttinen ja tieteellinen on syrjäyttänyt jonkin virtaavan osan mielessäni, eikä minussa riitä kapasiteettia sillä haavaa muuhun kuin analysointiin. Voi se osaksi olla niinkin. Mutta tällä viikolla jossain hiihtolatujen ja pyöräteiden verkostossa lintuhäkkini rattaistossa hahmottui mahdollinen ajatus: entä jos onkin oikeastaan kyse siitä, että minun on liian hyvä olla?
Muistan kirjoittaneeni eniten aina silloin, kun elämä on eniten lepatellut levällään. Kun siinä on ollut suruja tai niin sanottuja prosesseja, jonkinasteista kärsimystä tai eksyneisyyttä, keskentekoisuutta tai hukassa olemista. Jopa suoranaista kipua. Kivusta on helppo kirjoittaa, se on niin kuin paise josta pääsee eroon vain puhkaisemalla ja antamalla visvan valua sisältä ulos. Kipu tulee paperille itsestään, ja ilmeisen itsestään on paperille tullut myös se eksistentiaalinen kosminen eksyneisyyden tunne, jonka kanssa pitkään elin ja kävin kaupassa ja yliopistolla ja keitin kahvia. Itsestään pulppuaa myös rakastuminen sellaisena huumana, joka se aina alussa korventaessaan on. Sellaisesta on ollut hyvä kirjoittaa, suorastaan pakko, kun toisin ei ole voinut olla.
Ja jos ihan rehellinen olen, nyt elämässä ei tunnu olevan kipua. Jonkinlaisia haamusärkyjä kyllä, mutta kipua ei. Eikä sellaista tuskaa jota ei kestäisi, enkä viitsisi kärsimyksestäkään puhua sillä se kuulostaisi lähinnä tragikoomiselta. Enkä totta tosiaan taida olla niin hukassa enää, vaikka karttalehdet ovatkin vielä tummuuden peitossa ja suuntia ei ole. Mutta jos eksyksissä oleminen on sitä, ettei tiedä missä ITSE on, en minä ole eksyksissä. Tiedän, missä itse olen. Missä kaikki MUU sitten on, on vielä arvoitus, mutta se tarkoittaa vain tutkimusretkiä lähitulevaisuudessa. Sanalla sanoen minulla taitaa mennä liian hyvin siihen, että lintuhäkki olisi täynnä huutavia räpistelijöitä ja elämäntuskaisia lintuja. Niiden on varsin hauska olla, ja ne käyttävät aikaansa levätäkseen. Minusta se tuntuu siltä kuin olisin tullut tyhmemmäksi, yksinkertaisemmaksi ja hitaammaksi, tai ainakin itselleni mielenkiinnottomammaksi, mutta todennäköisesti tälle kaikelle on sittenkin olemassa sellainen sana, jonka perässä pitkään olenkin juossut:
rauha
eikä se enää tarkoita seesteisen rikkumatonta onnentunnetta tai syvää tajua merkityksellisyydestä, paitsi jos se on niin syvä taju, että se painuu jo tiedostamattoman tasalle ja värittää sieltä käsin päiviä hitaana väreilynä, hehkumisena. Sellaista se on, mutta rauha ei olekaan kaiken alleen hukuttava tunne, vaan rauha on tietoisuus siitä, että näin on kaiken oltava enkä halua tästä pois, ja sen myötä elämä verkkaistuu ja asettuu, hiljenee ja tasoittuu. On aikaa vuolla ajatusta niin kuin voiveistä, muovata kuin savea. Hioakin vähän lopuksi. Eivätkä ne enää pakota otsalohkossa kuin ennen, miten outoa se onkaan, mutta ilmeisesti näin on hyvä.
Ja vaikka elämässä on nytkin rakkautta, sellaista niin suuren kaliiberin rakkautta etten olisi sitä joskus enää olettanut enkä odottanut, ei se enää tule pakottavina sanoina ulos. Luulen senkin johtuvan siitä, että rakkaus on painunut sekin niin syvälle tasolle, ettei se enää ole suoraan sanojen tavoitettavissa. Ja jotakin on tapahtunut myös minun rakkaudelleni, koska siitä on tullut hyvin yksityistä. En erityisesti puhu siitä, paitsi sille, jota rakastan. Ja joskus jossain, mutta käsittämättömän vähän siihen nähden, miten tunteista on ennen ollut pakko puhua. Siitä on tullut hyvin tarkkaan varjeltua, hyvin omaa ja yksityistä, se on kai sitä että se on tullut niin kallisarvoiseksi että haluan antaa sen olla ja kasvaa levostaan käsin, rauhastaan käsin, eikä se kertakaikkiaan kuulu kaikille. Mutta se tarkoittaa sitä, että hyvin paljon vähemmän voin enää kirjoittaa tunteesta joka on aina ollut hyvin paljon eniten tärkeä, ja jos kirjoitan, sanat ovat hyvin erilaisia kuin ennen.
Tämä kaikki on jotenkin hämmentävää. Vähän kuin olisi saanut uuden mielen. Tai ohjelmisto olisi kokonaan päivitetty uudestaan. Olen vähän hukassa tiedostopolkujen kanssa, mutta ehkä opin tälläkin rakenteella navigoimaan. Ja voihan olla, että jossain vaiheessa tämä vielä palaa ennalleen ja linnut alkavat räpistellä. Sitä odotellessa olen ajatellut pitää tätä asiantilaa hyvänä, ja olen päättänyt ajatella, että ihminen ei todellakaan ole muuttumaton. Tätä sillä kai on tarkoitettu; se, miltä minä itsestänikään tunnun, ei ole muuttumatonta tai ehdotonta. Olen tavalla tai toisella matkustaja itsessäni, ja tämä ajoneuvo muuttuu aika ajoin. Nyt se tuntuu olevan vakaasti etenevä luotettava vanha purjevene, hitusen kallisteleva, mutta onneksi vielä hetkittäin se muuttuu syvänmerensukellusveneeksi ja pääsen pinnan alle katsomaan syvänteistä nousevia, itsevalaisevia kaloja, näen auringon altapäin ja veden pinnan syvänturkoosin kilon.
*
En kai tiennyt, mitä rauhalla tarkoitettiin. Enkä täysin tiedä vieläkään. Pitkällisen harkinnan jälkeen olen vain tullut siihen tulokseen, että tämä on kenties lähinnä sitä mitä olen luullut.
Tai sitten on vain kyse siitä, että naimisiin menevät ihmiset muuttuvat tylsemmiksi. Etabloituvat ja asettuvat vankasti elämäntilanteeseensa, ja se levoton säntäily jota kaikki ennen oli, loppuu. Jos niin on, niin olkoon, se on hieno asia. Että on mahdollisuus valita, mihin tarmonsa ja tunteensa tahtoo sijoittaa kaiken sen päättömän säntäilyn sijaan. Kyllä minä onnellinen olen, mutta sekin on jotain ihan muuta kuin ennen kuvittelin. Vähän kuin olisi pitänyt hehkulamppua maailman valona ja sitten yksi päivä näkisi auringon. Hetkeksi sokaistuu, mutta valo jää loistamaan silmäluomien allekin.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ilmaisu, Mieli, Muutos, Onni, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)
verta ja lasinsirpaleita unessa. February 5th, 2010
Leikkasin aamulla sormeeni. Siinä ei ole sinänsä mitään erikoista, mutta siinä oli, mitä sen jälkeen tapahtui. Seisoin hellan vieressä keittiössä ja pilkoin omenaa puuron sekaan, viipaloin ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen, puristin toisella kädellä viipaleita kokoon vasten leikkuulautaa ja toisella kädellä leikkasin. Ja suih, leikkasin sormista lipeävän omenan läpi vasempaan nimettömään, niin, sormussormeen.
On jännittävää, miten viiltohaavan kipu tulee viiveellä. Hetkeen en ymmärtänyt, mitä tapahtui, eikä sormeen sattunut; kirkkanpunaista verta vain alkoi pisaroida siitä esiin. Manasin jotakin ja etsin vessapaperia tupoksi sormeen, laastareistakaan ei ollut mitään tietoa, yritin katsoa tarkemmin miten syvälle veitsi oli mennyt mutta veren seasta ei oikein saanut selvää. Jokseenkin avuttomana menin makuuhuoneeseen. “Mie leikkasin sormeen.” Ei reaktiota. “Mie leikkasin SORMEEN.” Havahtuminen. “Mmitäh?” Ja sitten V pääsi ylös, ja yritin kylpyhuoneessa esitellä sormeani. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska minua alkoi pyörryttää ja vatsanpohjaan ilmestyi kuvottava olo, päähän paksu sirisevä humina, vähän kuin se valkoinen häly jota sähkölaitteet pitivät. Yritin katsoa sormea, mutta minun oli pakko istuutua alas. Tuntui rehellisesti vain pahalta, ja V käski minut pitkälleni.
Pääsin olohuoneen lattialle asti, syöksyin jotenkin kyynärpäät edellä matolle ja jäin selälleni makaamaan. Sirinä vaipui hiljalleen, vaikka vatsasta tuntui nousevan kurkkuun jokin puristus kun yritin tarkastella sormeani. Ilmeisesti kehoni ymmärsi katkaista verenjakelun ohuimpiin suoniin ja sormi ei enää vuotanut, ja V tuli toteamaan, ettei veitsi ollut ehtinyt kovin syvälle – onneksi ihmisellä on kynnet, joista veitsikin voi kilpistyä pois. Useamman millin syvyyteen olin veitsen saanut silti survaistua.
Yllätyin erinomaisen paljon. Olen ennenkin saanut varsin vertavuotavia haavoja eri puolille kehoa, päähän tai polviin, enkä ole silloin niitä säikkynyt. Vaikka koomisia tilanteita niistä yleensä on tullut. Ala-asteikäisenä puhuin ystävän kanssa puhelimessa ja keikuin pirtinpöydän penkin päässä kotona, joka ei kestänyt tasapainoeroa ja nakkasi minut pöydänkulmaan. Sain sanottua puhelimeen vain että “miun pittää nyt lopettaa kun mie löin miun pään ja siitä tulee verta” ja suljin luurin, ja sitten viitisen vuotta sitten Joensuussa pääsiäisen kevätjäillä ajoin kaupunginkatua hame yllä viemään toisen ystävän avainta Opiskelijoiden Vuokravälitykseen ja kaksikymmentä metriä ennen oikeaa ovea kaaduin hiekalle pyörällä ja sain polveni komeasti rullalle. Onnuin sisään OVV:lle, ojensin avaimen ja kysyin että “sattuisko teillä olemaan täällä laastaria kun miulle kävi äsken vähän huonosti”, ja onneksi toinen toimiston naisista oli sairaanhoitaja joka poimi kiviä ihon seasta ja käskytti ensiapuun näyttämään jalkaa. Enemmän niissä tilanteissa on ollut sotkua ja verta ja rumaa jälkeä, joskin niissäkin aika vähän,
mutta että tällainen muutaman millin vekki sormessa saa pään humisemaan ja keuhkot puristumaan kasaan ja vatsan kääntymään nurinpäin…? Tätä ei ole ennen sattunut. Kummallista. Johtuisiko se vain veitsestä, siitä, että tuntuu vastenmieliseltä ajatella jonkun metallisen rikkovan ihon ja päästävän sieltä karkuun jotain sellaista jonka ei kuuluisi kehon ulkopuolella olla, vai onko minusta tullut herkempi jossain ulottuvuudessa, ja jos on, niin miksi niin käy -
sitähän ei pitäisi miettiä, mutta välillä mietin, mitä tapahtuisi, jos osuisin onnettomuuspaikalle ensimmäisenä auttamaan.
…sitä ei kyllä kykene miettimään. En siis mieti. Olen vain kuvitellut, että en ole niin herkkä nainen, että pyörryn veripisaroiden näkemisestä. Olen hyvin vakaasti kuvitellut niin. Ja sitten olen pyörtyä kylpyhuoneeseen aamulla kun sormessa on haava. Sormessa. Voisiko vaarattomampaa edes olla?
Kai sitä on jotenkin oman elämänkokonaisuutensa kanssa sitten kuitenkin jotenkin herkkä, tämän kehon ja raajojen ja veren ja lihasten, tai sitten se johtuu siitä että olen viime aikoina ajatellut niitä enemmän, sitä mitä on tämän ihon alla ja sisällä, ja miksi niin on ja miten siihen suhtautuisin. Voi olla liian kauaksi vietyä, mutta ehkä se johtuu siitäkin, että jossain suhteessa alan oivaltaa, ettei tämä ole lopullista. Eikä erityisen kestävää. Ihminen on ihmeellisen sopeutuva ja pitkäikäinen otus, mutta samalla käsittämättömän hauras ja vahingoittuva. Muuttuva, jokainen vuosi vetää syvät viirut pintaan ja patinoi, ja se on alkanut jo syntymässä.
Jokin aika sitten kaupungilla tuli vastaan vanha pariskunta, tyylikäs rouva ja mies hienossa villakangastakissa ja kainalosauvoissa, ja ilman toista jalkaa. He etenivät hitaasti, mutta housut olivat moitteettomassa prässissä, hattu suorassa, ja kulku vakaan tuntuista. Ehkä hänen jalkansa oli mennyt sodassa. Ja Pauliinan taloyhtiössä Helsingissä nurmikot leikkaa yksijalkainen mies, taitaa haravoidakin, tekee kaikkea sitä mitä kaksijalkaiset eivät ehdi tai muka jaksa. Sanoisin, että siinä on jotakin ymmärretty.
Pitäisi arvostaa näitä kehon ulottuvuuksia niin kauan kuin ne ovat, neljää raajaa joilla hiihtää, tanssia, juosta, silittää, leipoa, tehdä voileipä, imuroida, elää. Ei sillä etteikö tuota kaikkea voisi tehdä ilman jotakin raajaa, mutta harvoin sitä tulee ajatelleeksi että ei ole itsestäänselvää olla vielä tämänlainen kokonaisuus kuin nyt on.
*
Yöllä näin taas juna-unta, olin matkalla jonnekin kesäisiä radanvierustoja, ylitin junaratoja ja kuljin niiden viertä matalan lehtimetsän keskellä. Vastaan tuli juna hidasta vauhtia, sellainen jossa oli siellä täällä avoimia oviaukkoja, ja ajattelin: “jos nousen kyytiin ja olen huomaamaton, saatan voittaa aikaa ja matkaa ja päästä nopeammin perille.” Kiipesin junaan, pääsin hyvin vauhdissa kyytiin, ja kuljin vaivihkaa pitkin vaunuja, nekin olivat matalat. Konduktöörit olivat ravintolavaunussa syömässä pitkästä ja koreasta buffetpöydästä, ja menin istumaan yhteen avoimeen oviaukkoon ja katselin, miten ratapölkyt ja kivet vilisivät junan viertä.
Tulimme pian taajamaan, ja ylitimme jonkin veden korkealla kaartuvaa siltaa pitkin. Näin veden toisella puolen korkeat kalliot ja mäet ja niihin katoavat junaradan tunnelit, ja jostain syystä tiesin, että olimme tulossa paikkaan josta kaikki lapsuusajan tarinat ovat peräisin. Kun pääsimme asemalle tajusin, että olimme Hollolassa, ja se oli ainakin jotenkin siihen suuntaan mihin olin ollut matkalla. Juna-asema oli taas betoninen ja sotkuinen ja karu, mutta oli keskipäivä ja ulkona valoisaa, ja minun tuli huono omatunto jäniksenä matkustamisesta. Etsin junassa matkustaneen konduktöörin ja esitin, että haluaisin maksaa matkastani. “Siehän varmaan huomasit, että mie salaa tulin tuossa teiän junassa.” Konduktööri vinkkasi minulle silmää ja kaivoi taskustaan ilmaisjunalippuja, sellaisia pahvisia joita lapsille junissa annetaan, ojensi niitä minulle ja vei minut lipunmyyjänaisen luo ja käski naista auttamaan minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Olin ilahtunut, juuri tällaista liittolaista tarvitsin. Löysin jostain matkatavarani ja lähdin ulos kohti Lahtea, muistan miltä tuntui astua ulos juna-asemalta yhtä sotkuiselle helteiselle asfalttiselle jalkakäytävälle. Muistan jopa hajut ja helteen tunnun. Jalkakäytävälle oli roskiksen viereen rikottu kaljapulloja ja satutin jalkani siruihin, olin paljain jaloin.
Uni loppui siihen että lähdin etsimään itselleni kenkiä sisältä asemalta, tai ehkä se vaihtui toiseen, seuraavassa unessa matkustin pakettiautolla loputtomia matkoja halki Suomen, koska olin unohtanut jäädä Helsingissä pois ja jouduin paluumatkalle Kuopioon, josta minun piti lähteä uudestaan Helsinkiin. Matkan varrella oli metsäautoteitä joille tukit olivat kaatuneet ristiin, amerikkalaisen preerian näköistä loputonta aavaa maisemaa, kylä lammen vierellä jossa asukkaat kilpailivat komeimman peruukin tekemisessä ja hakkuuaukoille kasvaneita peltoja, joissa kaksi kertaa miehen mittaiset keltaiset kukat huojuivat ryppäinä ohuiden varsien päässä.
En päässyt taaskaan perille, kummassakaan unessa. Mutta pääsin koko ajan eteenpäin, en ollut eksynyt tai hukassa, ei tullut yö eikä epätoivo. Mutta sitä, miten paljaat jalat ja kenkien kadottaminen aina liittyvät näihin uniin, en ymmärrä. Jospa joku osaisi sen selittää.
Posted in Alitajunnan oikut, Ruumis, Tunteet, Unet | Comments (0)