huikea uni

Tämä on varmaankin vuoden ihastuttavin aika. Kun vetää verhot toimistohuoneen ikkunan edestä, on sen takana loputtomiin maahan sataneita keltaisia lehtiä. Minä yleensäkin rakastan maahan sataneita lehtiä. On kuin kävelisi kullanväristen mattojen yli, ja kaikki kahisee jalkojen alla. Ihan kuin joku olisi jättänyt juhlien jälkeen siivoamatta; paperisilppu ja serpentiinit kirjovat maata. Pidän siitä, miten kaikki on sen näköistä, kuin joku olisi roiskinut maisemaan maalia isolla siveltimellä; puihin on läikkynyt punaista, maahan keltaista. Hetken aikaa kaikki harmaa on tulessa ja leiskuu. Minäkin.

Pidän erityisesti haavanlehdistä; ne ovat kuin kirkkaita kultakolikoita maailman pinnalla. Metsään on satanut kultaa, odotan, että maa kilisisi, kun kävelen sen yli. Kallista tämä on, joskaan ei rahasta käy; rikasta.

Eilen olimme metsässä – eväsretkellä, kuljeskelemassa, kun kerran oli aikaa. Viime tingassa nappasin mukaani autosta muovipussin. Onneksi; niin me keräsimme suppilovahveroita kahmaloittain Pirkan vanhaan muovipussiin, roskineen kaikkineen, kun ei sieniveistä tullut mukaan. Minusta tuntui kuin vahverot olisivat tehneet meistä pilkkaa. Keräsin yhden mättään ja käännyin ympäri, ja siinä ne taas olivat. Karkasivat aina vähän pidemmälle puiden alle kun sain ensimmäiset kerättyä. Kurkkivat sammalten välistä, oksien alta, kasvoivat silmissä samaa mittaa kun olin edelliset kerännyt. Kurttuisia, kiharaisia, ryppyisiä hurmaavia sieniä. Puolessa tunnissa keräsimme puoli kassillista, viidestä kuuteen litraa (tosin arviointikykyni on naurettavan huono). Kotona kylvetimme niistä jokaisen erikseen ja saatoin kuvitella, miten ne vieläkin kikattivat minulle.

Yhtä hupaisaa on se, miten ne pienenevät kuivatessa kuin pyy maailmanlopun edellä. Hyttysverkon päälle jää lähinnä ruskeita murusia, mutta taivaallisen makuisia sellaisia.

*

Vuodesta vuoteen on totta se, että kaikista ajoista rauhoittavin on syksy. Rakastan kesääkin – tuulta, merta, aaltoja, loputonta valoa, kaiken puhtaaksi polttavaa aurinkoa, paahdetta iholla – mutta syksyssä olen enemmän kotonani. On aikaa, tilaa, valoja, tuoksuja, kaikki on muhevaa ja paksua, tummaa ja täyteläistä. Maa tuoksuu, ilmakin sakenee, asettuu kääreeksi maailman pääälle. Kävelen maailman ja ilman läpi kuin kuultavassa valossa, siirtelen ajan kerroksia edeltäni, unohdun menneisiin. Lämmitän asuntoa kynttilöillä. Kuusipuu räiskyy kakluunissa kun en ymmärrä sulkea luukkuja, mutta lattiaan palaneet läikät näyttävät kuin kuuluvan siihen; kipunanpolttamat.

Rannassa ihmiset eivät ole kiirehtineet nostamaan purjeveneitään, ei kenelläkään enää ole kiire, kaikki raivataan vasta aikanaan, sitten kun on pakko. Minäkin asetun. Kierryn enemmän sisäänpäin ja tarkastelen kulunutta vuotta. Ja tulevaa; kesä on elettävä aina aallonharjalla, kiireessä, ja nyt ehtii olla, oleutua ja tuntea. Ja minähän tunnen.

Jos tätä saisi jotenkin purkkiin; tuoksuja, ajatuksia, värejä. Kiertäisin sen auki keskitalvella ja muistaisin nämä kultakolikot, sateen värit, väreet vedessä, iltojen rauhallisen hengityksen. Tai keskikevään hektisyydessä muistaisin, että elämä virtaa lopulta syvällä ja hitaana. Syksy on sitä, että muistan taas, mitä elämä on ja olen hetken aikaa rytmissä sen kanssa,

kunnes talvi hidastaa liikkeen ja kevät kiihdyttää sen korkeuksiin. Syksy on tätä hetkeä, tässä ja nyt olemista, ja rakastan sitä.

Lähden siis ulos, koska taivas on sininen, ja koska sade lakkasi jo.

140611

en oikeastaan tarvitse kovin paljoa.

iltayhdeksältä onnellinen hetki.
ulkona on vielä valoa ja vettä
pasta kohta kiehunut
vanhoista kaiuttimista valuu ääni lattiaa myöten varpaisiin asti.
minä resonoin
vahvistan ääntä.

sohvalla sinä hymyilet
silmät kiinni
väsynyttä syvää hymyä. tartun siihen, pidän sitä sormenpäissä. tämä on minun.

lihaksiin sattuu, ja sekin on hyvä,
että vuosien jälkeen alkaa etsiä ryhtiään.
leikkikentällä yritän vetää leukoja kiipeilytelineessä. leikkiä sekin on
ja joskus kivuista kasvaa vahvemmaksi.

ja kynttilät, sytytän monta,
riippumatta siitä että yöt ovat läpivaloisia.

en oikeastaan tarvitse paljon. sen, että sinä hymyilet useimmat päivät
ja että on tämä tila, äänet ja tuoksut

sormenpäissä sinun poskipäittesi tuntu
pihalla nuokkuvat pioninnuput
sade,
tämä aika

josta kasvaa se, joka olennaisinta on.

Pöydällä on kolme pientä ruukkua narsisseja. Ne olivat vielä unessa nupullaan kun ne tuotiin sisään. Kahdessa päivässä ne ovat havahtuneet, nostaneet päänsä ja kääntyneet kaikki ikkunaa kohti. Kääntelen niitä ruukussaan niin, että ne joutuisivat taivuttamaan päätään toiseenkin suuntaan. Pieniä keltaisia ahneita kasvoja aurinkoa kohti.

Pidän narsisseista. En silti voi olla joka kerta ajattelematta sitä, mistä kukka on nimensä saanut. Toisinaan olen sotkea sanat: pöydällä on kolme pientä ruukkua narsisteja. Omituista, että juuri narsissi liitettiin Narkissokseen.

Täytettyään kuusitoista vuotta Narkissos lähti vaeltamaan metsään, jossa nymfi Ekho huomasi hänet. Ekho rakastui Narkissoksen ulkonäköön ja alkoi seurata häntä. Mitä kauemmin hän seurasi Narkissosta, sitä enemmän hän tätä himoitsi, mutta hän ei voinut kuin odottaa, koska Hera oli aiemmin rangaistuksena tämän suulaudesta estänyt tätä puhumasta ensin. Kohta Narkissos pysähtyi ja huusi tovereitaan: “Kuka on täällä?”, johon Ekho vastasi: “Täällä!” Hämillään nuorukainen jatkoi: “Tule tänne!”, ja Ekho vastasi samoin. Uudelleen ja uudelleen Narkissos huusi, ja äänen pettämänä lopulta pyysi: “Yhtykäämme täällä!”, johon Ekho huudahti onnellisena: “Yhtykäämme!” ja ryntäsi rakastettunsa kaulaan. Narkissos pakeni tältä huudahtaen: “Irroita kätesi! Mieluummin kuolo kuin että koskaan hyväilisit minua!” Ekho vastasi: “Hyväilisit minua”, ja pakeni syvälle metsään torjumisen masentamana. Ekhon ruumis riutui pois, ja vain hänen äänensä jäi vastaamaan kutsujille kukkuloilta.

Samalla tavoin Narkissos torjui kaikki muutkin, ja lopulta yksi torjutuista pyysi jumalia kieltämään tältä sen, mitä tämä koskaan rakastaisikaan. Jumalatar Nemesis kuuli rukouksen ja toteutti toiveen.

Narkissos saapui koskemattomalle ja peilityynelle vuoristolähteelle Thespiaihin, ja kumartuessaan juomaan siitä hän huomasi oman kuvajaisensa. Hän rakastui tähän välittömästi ja ihaili kuvajaisensa jokaista piirrettä suudellen sen huulia. Väsymys ja nälkä eivät saaneet häntä poistumaan kuvansa äärestä, ja niin hän kuihtui lähteen äärellä, kunnes lopulta kuoli pois. Najadit ja dryadit voihkivat suruaan kuoleman johdosta, ja Ekho kaiutti heidän huokauksiaan aina uudelleen ja uudelleen. Narkissoksen kuihtunut ruumis muuttui narsissiksi, Narkissoksen mukaan nimetyksi keltavalkoiseksi kukaksi.

Narsissi on siis pohjimmiltaan yksinäisyyden kukka. Kuolemisen kukka. Sen kukka, kun joku yrittää elää vain itse itsestään käsin, kykenemättä katsomaan ympärilleen. Kaunis kyllä, mutta jotenkin suunnattoman surullinen.

Yhä enenevässä määrin olen alkanut ajatella, että siinä surullisuus tulee huipentumaansa: siinä, jos joku elää juuri näin, vain itse itsestään käsin, näkemättä muita. Yrittämättä nähdä muita. Olen syvästi vakuuttunut siitä, että se on vasten olemassaolemisen tarkoitusta. Luin juuri yhtä sielunhoidon pastoraalin materiaalikirjaa, ja siinä Claes-Otto Hammarlund sanoi, että elämän merkityksellisyys syntyy vasta silloin, kun sitä etsitään yhdessä toisten kanssa. Suhde on merkityksellistä. Yhteisö on merkityksellistä. Ilman sitä ihminen suistuu tyhjyyteen. Niin – niin juuri Narkissokselle kävi.

Toiset pois sulkeva elämä on tyhjä elämä. Onhan tyhjää myös yksinäisyys, jota ei itse aiheuta, mutta se ei ole niin surullista eikä niin traagista. Vaikka on kyllä molempia, mutta vielä ankarampaa on se, jos jonkun sydämeen ei edes mahtuisi muita. Se on surullista muiden kannalta, mutta myös ihmisen itsensä kannalta.

Ongelmallista tässä kai on se, että vaihtoehto tälle on aina riski. On järkyttävä riski yrittää katsoa ympärilleen ja nähdä muut. On järkyttävä riski olla jonkinlaisessa suhteessa, oli se sitten millainen tahansa. On järkyttävä riski ottaa joku muu osaksi itseään, tai osaksi elämäänsä. C.S. Lewis sanoi, että jos haluaa suojella itsensä elämässä, ei pidä antaa sydäntään yhtään kenellekään tai millekään – ei edes lemmikille. Joku kuolee kuitenkin. Tai lähtee. Tai jotain menee rikki. Kuitenkin.

Hammarlund oli sitä mieltä, että suru on luonnollinen osa elämää – ei jotain, jota pitäisi torjua tai joka pitäisi diagnosoida ongelmaksi, joka hoidetaan pian pois lääkkeillä tai pikaterapialla. Suru on väistämättömyys, jonka kanssa ihminen opettelee uuden tavan kävellä. Tasapainohäiriö ehkä, mutta vain sellainen, jonka jälkeen opetellaan tasapaino uudelleen. Suru on osa sitä, että ollaan ihmisiä. Sen läpi käyminen opettaa jotain enemmän siitä, mitä on tämä ihmisenä oleminen. Ajattelisin, että suru on siis arvokasta. Ei itsetarkoitus. Mutta kun se tapahtuu, sen läpikäyminen on arvokasta.

Jos yrittää elää niin että päästää toiset lähelleen ja itsensä lähelle toisia, surun riski kasvaa eksponentiaalisesti. Joku kuolee kuitenkin tai lähtee kuitenkin tai jotakin menee rikki. Itsensä joutuu laittamaan areenalle, ja jotain sattuu kuitenkin. Niin on aina ollut ja niin kai aina on. Turvallisempaa olisi elää itse itsensä varassa; antaen toisille vain sirpaleita, ottaen vastaan vain sen joka sulaa helposti. Mutta se on epäelämää. Sille on olemassa nimi: viihde, helppo mielihyvä, suruttomuus, keveys. Mutta se on epäelämää.

Kirjoitan tätä vähintään yhtä paljon itselleni kuin muille. Sana “suhde” on viimeisen muutaman vuoden aikana tullut minulle entistä tärkeämmäksi. Jollain lailla, ajattelen, kaikki tärkeä tapahtuu suhteessa. Suhteessa toisiin, suhteessa Jumalaan, molemmissa samaan aikaan. Elämää ei juuri ole ilman suhdetta. Ja siksi elämä on riski. Mutta niin on oltava.

En halua olla narsissi. En halua syödä omaa elämääni. Koska kai tässä on enemmän totta kuin muussa, että se mitä antaa, kasvaa matkalla ja palaa kenties vahvempana. Se, mitä annan toisille, voi palata takaisin heidän kauttaan.

Tämä on todennäköisesti vieläkin osa jotakin aikuistumisprosessia. Voi taivas, jos sitä joskus saa lapsia. Riski kasvaa tuhatkertaiseksi. Mutta ehkä on niin, että myös jokin muu elämässä kasvaa eksponentiaalisesti.

Suhde. Rakkaus. Merkitys.

I’ll go for them.

Kahdeksan kynttilää. Sytytin ne juuri eri puolille asuntoa. Vaikka talvi hämää tehneensä täyskäännöksen ja harpanneensa suoraan huhtikuuhun, paljastaa tämä tunti päivästä, miten huono huijari se on. Hämärä tunkee sormensa ikkunanraoista jo puoli viideltä – ja niin, onhan se jo enemmän kun kuukausi sitten, mutta vielä ei ole kevät. Ei, vaikka pikkulinnut ruotsinpihlajissa lauloivat eilen, kun avasin oven – nekin raukat ovat erehtyneet. Voi vain kuvitella, millainen pettymys pakkanen on pikkulinnuille; sitä on juuri ajatellut uutta pesää, untuvia tilkkeiksi ja kymmenkuntaa kaunista munaa, ja sitten tulee tulipalopakkanen.

En silti sano, etteikö tämä sää tuntuisi hyvältä. Loiskuttelin tänään onnellisena läpi loskan ja läpi kaupungin, vesi tunki sisään ikivanhojen nahkasaappaiden saumoista ja ajattelin, että ikivanhat talvikengät ovat mainio asia – ei haittaa yhtään, vaikka ne alkavat vedessä irvistää taas hieman pahemmin. Kävelin harmaan ja rapaisen kaupungin läpi teollisuusalueelle Iso-Heikkilään, ja silti kaikki tuntui jotenkin hilpeältä. Loskainen teollisuusalue. Vettä sukissa. Ja silti… Ihmeellistä, mitä kepeänkuulas taivas ja maidonvalkeat ohuet pilvet auringon välissä saavat aikaan. Ihan oli kevyt olla, olisi voinut hypähdellä muutaman askelen, eikä kirpputorin yleensä niin tunkkainen ilma tuoksunut juurikaan niin raskaalta tänään.

Vuosien kiertymisvauhti on viimeisen viiden vuoden aikana huomattavasti lisääntynyt. Todennäköisesti kyseessä on vain henkilökohtainen havainto, mutta yhtä tosi se minulle silti on. Joulut tulevat ja menevät, ja maaliskuu yllättää aina, ja seuraavaksi onkin saanut tikkuja jalkoihinsa paljain jalon laiturilla kävelystä. Ja sitten tulevat tuleentuneet vaahterat, ja ensilumi, ja nämä hetket, kun kynttilät on sytytettävä jo iltapäivällä. Pian olemme neljäkymmentä, viisikymmentä, eläkkeellä, vuodet kiertyvät tiiviiksi keräksi ja niiden sisällä muistoista pusertuu kirkkaita kiviä, ja kyllä, en vaihtaisi niitä edes timantteihin. Ajan muutoksen on huomannut jo nyt: en enää tiedosta omaa ikääni tai sitä, että monessa seurassa alan olla jo korkeammasta päästä, iltaisin valvominen tai varsinkin öisin valvominen aiheuttaa raskaita vaikeuksia ja läheisimmistä ystävistäni kolme saa tässä puolen vuoden sisään lapsen (yksi heistä jo toisen). Jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Aika on saanut meidät kiinni, ja kantaa meitä mukanaan.

Ei sillä, että harmittelisin sitä. Eräs asia jota en ole koskaan pelännyt ovat vuodet, niiden nopeudesta riippumatta. Voi olla, että havahdun siihen kauhuun juuri kolmenkymmenen kynnyksellä, mutta vielä en voi kuvitella sitä. En pelkää vanhenemista. En ahdistu ajatuksesta, että kasvoihini tulee juonteita. En pelkää ajan menettämistä. En pelkää sitä, jääkö jotain suorittamatta. En kaipaa taaksepäin. Mainosmiehet sanovat, että nykyisin kaikkea kannattaa mainostaa seitsemäntoistavuotiaille suunnattuna, sillä kaikki haluaisivat olla seitsemäntoistavuotiaita – niin nuoremmat kuin vanhemmatkin. En ymmärrä sitä lainkaan. Kun minä olin seitsemäntoista, olin hämmentynyt, epävarma, useampienkin asioiden kanssa lievästi neuroottinen ja häilyväinen tyttö, jolla oli vaikeuksia mitata omaa arvoaan sisäisillä mittareilla. Toisaalta se samainen tyttö oli täynnä ajatuksia siitä, miten on mentävä niin kauas kuin tietä riittää ja valloitettava kaikki, mitä valloitettavissa on. Näiden kahden välillä häälyminen oli kova työ – varsinkin kun samalla piti päättää, mitä elämällään tekee, ja yrittää rakentaa täyspäisiä suhteita ympäröivään maailmaan ja muihin ihmisiin. On raskasta olla täynnä mykkää kauhua ja pakahtuvaa suuruudenhulluutta samaan aikaan. En ymmärrä, miksi sitä pitäisi kaivata.

Lopulta todennäköistä on kuitenkin se, että vuosien mittaan karttuu jokin muukin kuin elettyjen tuntien määrä. Minulla on tavoite, ja se on tulla elämän hiomaksi ja silottamaksi ihmiseksi, ajatusten ja kokemusten uurtamaksi, eletystä oppineeksi, tasaantuneeksi ihmiseksi. En tiedä, miten viisaaksi tullaan; viisaus on jotain joka karttuu, mutta jota ei hankita. Tietoa hankitaan. Viisaus on enemmän sydämensisäistä, jonkinlaista näkemisen kykyä, tuntemisen tasoa, rauhaa itsensä ja toisten kanssa. En siis osaa hankkia sitä tai tavoitella, mutta äärimmäisen intohimoisesti tarvon näitä päiviä läpi siinä toivossa, että loppupäässä minuun olisi sitä tarttunut jonkin verran. Tosin viisauden eräs ominaisuus on se, ettei ihminen itse tiedosta sitä koreillakseen tai päteäkseen sillä, joten en ehkä koskaan tule tietämään. Mutta melko varma olen siitä, ettei sellaista sielunrauhaa saa lopulta kuin elämällä – ainakin useimmat tapaamistani viisaammista ihmisistä ovat eläneet enemmän kuin kaksikymmentäkuusi vuotta, joten on olemassa hyvä mahdollisuus, että jotain tapahtuu tulevaisuudessa.

Kysyin Valtterilta eilen autossa matkalla takaisin Ruissalosta, mitä hyvä elämä on. Se kurtisti kulmiaan ja sanoi, että hyvä elämä on sitä, että on sovussa itsensä ja toisten kanssa. Ennen kaikkea itsensä kanssa, koska silloin voi hyväksyä ja ymmärtää toistakin. (Jätimme keskustelusta eettismoraaliset tasot ulkopuolelle, koska niistä olimme jo valmiiksi samaa mieltä. Onhan hyvä elämä muutakin kuin tasapainoa, toki.) Puhuttiin vielä pitkään siitä, miten parasta mitä ihminen voi antaa toiselle on oma itsellinen itsensä, ja miten perin vaikeaa se on; ja miten usein tuntuu, etteivät ihmiset todella halua tai uskalla olla onnellisia, koska se on niin suuri muutos elämässä. Miten syitä tai apukeinoja ongelmiin voi loputtomiin etsiä itsensä ulkopuolelta, ja miten jokaisen epäonnistumisen jälkeen voi todeta, etteivät neuvot vain olleet tarpeeksi hyviä. Tai miten voi elää uskaltamatta olla se joka on, toisten turvin, ja miten silloin kulkee paljosta ohi ja kieltäytyy antamasta itseään kokonaisena toisille. Ja miten nämäkin ovat vain yksinkertaistuksia, mutta niitä me mietimme.

Minusta tuntuu hyvältä vanheta. Kolmekymppisenä tiedän neljä vuotta enemmän kuin nyt. Se ei voi mennä hukkaan. Ainakin ymmärrys karttuu. Toivottavasti. Jos sen hintana on juonteita kasvoissa, tulkoot ne silmien ympärille ja suun ympärille näyttämään, missä naurut ovat olleet.

Siksi en kavahda tätä loskaakaan, vuoden kiertoa. Tulkoon uusi vuosi, kulukoon, kuljettakoon. Joku voisi sanoa, että vielä sinäkin ymmärrät ja havahdut ja ostat sen silmänympärysvoiteen ja kaipaat nuoruuttasi, mutta niin paljon kuin minä voin siihen vaikuttaa, aion vastustaa sitä. Mitä muuta vanhenemisen pelko on kuin luovuttamisen pelkoa? Mutta on luovutettava siitä mikä on ollut että voisi ottaa vastaan sen, jonka on tarkoitus tulla. Minun päätavoitteeni on tulla hupaisaksi isoäidiksi, ellei Herramme tulo tapahdu ennen sitä. Mitäpä siinä pelkäämään. Sillä kaikista asioista turhin on pelkäämisen pelko, ja luopumisahdistus taitaa osua sen kategorian alle. Niinpä luovun seitsemäntoistavuotiaasta itsestäni ilolla kolmekymppisen itseni hyväksi. Vain toinen niistä on enää kuitenkin todellinen.

Ja niinpä odotan taas sitä aikaa, kun saa tikkuja varpaisiinsa paljain jaloin kävelystä. Se on tulossa, enää muutama kuukausi, ja sen myötä taas uusi kierros auringon ympäri.

Olen kirjoittanut tämän runon 30.5.2004. Kuusi ja puoli vuotta sitten. Löysin sen sattumalta tänä aamuna koneelta etsiessäni aineistoa hartauspuheeseen.

Kuusi ja puoli vuotta. Otsikoin silloin, juuri ja juuri 20-vuotiaana, tekstin hieman yltiöromanttisesti “Sille Erityiselle, joka on Jossain.”

Näin se menee:

*

mitä minä toisten sanoja varastamaan
kompastelen riittävästi omiinikin

minä tahtoisin että elämä olisi
helmeilevää ja läpikuultavaa;
minä tahtoisin että elämä tällä kertaa olisi
metsään hukuttautuneen tuomen tuoksu
aamuyöstä kun kävellään vierekkäin;
minä tahtoisin,
että elämä olisi tunnustus toukokuisilla rantakivillä
aurinkohymyisillä kivillä
rannan lohkareilla, joilta heitämme leipiä tyyneen.
minä tahtoisin että olisi
heinät hampaissa,
sormien väliin kukkoa ja kanaa
että olisi rivikaupalla kirkkaita sanoja ilman välimerkkejä
ja kirkkaat silmät
avoimet kämmenet vastakkain.
minä tahtoisin että olisi ilta-aurinko risuaidassa,
ja nauraisimme, miten me risuisia olemme
repaleisia
mutta vain niin kauniisti, että tuuli meissä soi.
että olisi helmeilevää,
olisi eläviä joutsenia,
ikiavioisia
ikiuskollisia
että minusta
vielä valkea tulisi,
että minusta hento nainen, lasinohkainen,
tulisi läpikuultava ja
me heijastaisimme yhdessä spektrin.
että kameran linssin läpi me dokumentoisimme kasvumme
me
yhdessä ripustaisimme elämän seinille;
me kirkkaat teekuppimme
nauloihin
että elämä olisi ilta-aurinkoa ja paljaita jalkoja tuomiteillä
että me kiipeäisimme lahoihin omenapuihin
ihastelemaan oksanhankoja.
että lohkareisilla rantakivillä
uittaisimme allia
sorsaa
ja varvasta;
että me
tahtoisin niin että
tällä kertaa elämä olisi

me

*

Ja mitä nyt on?

Hämmentävää.

Kohta kolme ja puoli vuotta sitten V kosi minua rantakivillä. Se oli tosin kesäkuuta, ei toukokuuta, mutta tunnustus se kyllä oli, molemmin puolin, ja jos silloin ei heitelty leipiä veteen niin muulloin kyllä.

Ja kirkkaita sanoja, niitä tuli rivikaupalla. Minulla on vieläkin niitä koneellani 100 A4-liuskan verran.

Ja joutsenia on ollut, joka kesä kymmeniä joutsenia, kallioiden poukamissa, rantojen vierillä, kellumassa veneen vanavedessä, rauhanlippuina aallokoissa, on ollut ikiavioisia, ja ikiavioisia on oltu, on aiottu olla, kelluttu aallokossa ja puhuttu siitä, mitä on rakastaa ja mitä on sitoutua

ja sen yhden päivän kohta kolme vuotta sitten olin valkea, jos en lasinohkainen niin kevyempi kuin koskaan tähän asti, äidin ompelemassa silkkimekossa, orkideankukka hiuksissa, ja silti ihan minuna, niin kuin pitikin.

Ja lähes ensimmäinen asia, mitä sitten hankimme, oli kamera. Sekin vielä.

Ja on kiivetty puihin. On kiivetty kallioille. On kiivetty, ja vieläkin kiivetään, elämä on yksi korkea kallioseinämä, toinen kiipeää ja toinen varmistaa ja välillä toisin päin, ja eräänä päivänä ollaan huipulla ja näköala on huumaava. Ja siitä alkaa pitkä lasku laaksoon, josta ei tarvitse koskaan lähteä minnekään. Ja sinnekin mennään yhdessä, molemmat.

Ja sekin vielä, että V kävelee kesänsä mahdollisimman paljasjaloin, että senkin kirjoitin -

ja on oltu risuisia. On oltu repaleisia. Vieläkin ollaan. Ja nauretaan.

Ja jatketaan.

Olin vasta 20 ja elämä oli sotkuinen ja avara tasanko silmänkantamattomiin, tietön, mutta tien saattoi raivata mihin tahansa. En tiennyt tulevasta vielä juurikaan mitään,

ja sitten kuitenkin jotakin tiesin. Toivoin. Hämmentävää.

Hämmentävää, että niin sanottuja unelmia on kannattanut kantaa. Tai että joku muu on ilmeisesti ottanut niitä kannettavakseen. Luulin silloin raivaavani tietä enimmäkseen yksin. Ilmeisesti Jokin on kuitenkin kulkenut edellä, koska tässä ollaan,

ja on ollut joutsenia
on ollut omenapuunhankoja
on ollut ilta-aurinkoja, tuomia,
paljaita jalkoja
tuulta ja resuisuutta

ja miten kaikki tuli takavasemmalta, yllättäen, silloin kun ei pitänyt, neljä vuotta sitten, ja niin lyhyt kuin se aika onkin, on se enemmän kuin osaisin sanoa.

Tuulessa on se hyvä puoli, että se vie eteenpäin. Sinne siis.

Välähdyksiä näistä päivistä, tuokiokuvia, pysäytyskuvia:

*

Vanhainkodissa päiväkahvilla joku juttelee yksikseen pöydässä, esittää painavia mielipiteitä toisensa jälkeen. 95-vuotias rouva muistaa vielä, miten evakkoon lähdön jälkeen lehmät tuotiin junalla Pohjanmaalle asti, ju0ksutettiin asemalta Talvisodan talven paukkupakkasissa kotiin, lypsettiin matkalla, juotettiin maito lehmille itselleen. Kahvin jälkeen naiset – jotenkin enemmistö näissä taloissa on aina naisia – kerääntyvät kuka milläkin nopeudella televisionurkkaukseen, istuvat hauraasti alas, pitelevät kiinni käsinojista. Televisio on päällä, iltapäivän täyteohjelmat, parikymppisen näköinen poninhäntäpäinen nuori nainen vetää ohjelmassa suunnattoman energisenä jonkinlaista tanssin ja jumpan välimuotoa. Jumputtava musiikki puhuu 95-vuotiaan rouvan päälle. Naiset istuvat ja katsovat jumppaa, kukaan ei osaa tai jaksa vaihtaa kanavaa,

ja minä mietin, mitä he siinä mahtavat nähdä
mitä he siinä mahtavat miettiä

on käsittämättömän pitkä aika, että joku vietti nuoruutensa ennen Talvisotaa.

Puhuessaan hän saa silmäkulmaansa kyyneliä. Mitä myö karjalaiset, tällasia myö ollaan, niin tunteellisia.

*

Leipomon tehtaanmyymälässä olen hämilläni. Sekä ruisleipää että vaaleaa leipää saisi kolme pussia kolmella eurolla. En osaa päättää, ostan vähän molempia, ja pullaa. Ulkona sataa tihkusadetta, sellaista valelevaa hellää vettä, joka ei kastele, mutta hipoo poskipäitä ohi kulkiessaan. Astun ulos leipomon ovesta, ilma on viileä ja pehmeänkostea, ja välittömästi muovipussista tulvahtaa ylös tuoksu. Kauraleivän, ohraleivän, alppileivän tuore tuoksu. Ei se sisällä tuntunut, siellä missä kaikki tuoksui jauhoilta ja jyviltä, mutta ulkona, missä on vain vettä ja nukahtavaa maata, leipä tuoksuu kuin toisesta maailmasta.

Kävelen sateen läpi hoitokotia kohti, leipä painaa muovikassissa kuin lupaus lämpimistä illoista, sade sihisee katua vasten, painautuu maisemaa vasten ja lohduttelee; ei routaa vielä, ei pakkasta vielä, ei vielä kylmää. Menen hoitokotiin mukanani lämpimän leivän tuoksu. Siltä minä haluaisin tuoksua, ja ihmettelen, ettei kukaan ole vielä lanseerannut tuoreen leivän tuoksuista parfyymiä.

Ehkä siksi, ettei sellaista voi luoda. Parfyymeihin voidaan laittaa vain kirpeitä teräviä tai paksuja mausteisia tuoksuja. Mitään lämmintä, rapeaa, hellää, lohdullista ei niihin saada.

*

Hoitokodissa vanha merimies istuu käytävällä, nojaa rollaattoriin ja puhuu lapsuutensa saaresta, puolukoista mökin ympärillä, kesistä. Ajattelen, miten paljon nämä ihmiset ovat jättäneet taakseen. Aallot, meret, seitsemät meret, rantakalliot, lapsuuden reunustamat polut, sen miten suuri ja vieras oli metsä talon ympärillä, sen miten ensimmäistä kertaa lähti yksin matkaan, ja ne kaikki matkaanlähdöt sen jälkeen, rakkaudet, kuolemat, menetykset, saavuttamiset, lasten syntymät, lastenlasten syntymät, uudet kodit, loputtomat työaamut, riidat, sopimiset, lasten kävelemään opettamisen, lasten kantamisen, pukemisen, ruokkimisen, huolehtimisen,

ja nyt he ovat tulleet tai heidät on tuotu näihin taloihin, heidän elämäänähneet kätensä ovat pysähtyneinä sylissä, silmät alkavat katsoa jo johonkin kauemmas, katsetta ei ihan tavoita. Elämäänähneet jalat eivät enää jaksa kävellä, ne ovat kulkeneet riittävän monta tienristeystä. Ja kuinka loputtoman pitkiä aikoja he vain istuvat; katsovat taakse siihen mikä on mennyt, jotkut ehkä eteenpäin, siihen joka on tulossa mutta jota ei nää,

soitan pianoa hartaushetkessä selkä yleisöön päin ja aina hetkittäin tunnistan, että tämän täytyi olla tuttu virsi; nyt ne laulavat.

Niin laulavat ihmiset vielä dementiaosastollakin. Ihmiset, jotka eivät enää reagoi tuttuihin kasvoihin, ääniin, leivän tuoksuun, musiikkiin, televisioon. Joskus kuitenkin tuttu virsi havahduttelee hereille jotain mielen pohjukassa, ja he avaavat suunsa, laulavat, ehkä vain sanan tai kaksi, mutta laulavat; he muistavat, ja ehkä muistoon kytkeytyy jotakin tärkeää.

Sanokoot mitä sanovat, mutta virret ovat tärkeitä. Voisivat ne kai olla iloisempia, voisivat ne kai olla rytmikkäämpiä. Mutta se tunnemuistojen määrä joka näihin vanhoihin virsiin liittyy on käsittämätön. Ne ovat tärkeitä siksi, että ne kantavat mukanaan vuosikymmenien kerrostumia, ja nekin, jotka eivät kirkossa käy, muistavat ja laulavat, ja hetken aikaa minä nuori noviisi ja nämä elämästä kyllänsä ammentaneet olemme samalla viivalla, samoissa sanoissa, samoissa sävelissä

oi Herra jos mä matkamies maan
päivä vain ja hetki kerrallansa
siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs
sun haltuus, rakas Isäni
kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta
sua kohti, Herrani

ja ajattelen, että kyllä sitä aika paljon yhdessä tulee rukoiltua, käytännössä kaikkialla missä lauletaan virsiä rukoillaan yhdessä, koska mitä muuta se on kuin rukousta, jos noita sanoja katsoo. Minä ja se vanha merimies, samoissa sanoissa ja ajatuksissa, hän joka ymmärtää kaikesta jo paljon enemmän ja minä joka vielä vasta katselen, raapaisen pintaa, otan kevyen kosketuksen, haron pinnalta syvemmälle. Samalla viivalla vähän aikaa me kaikki, he jotka ovat jättäneet niin paljon taakseen ja minä, joka en vielä ole rohjennut moneen asiaan kävelläkään.

Tällaisia nämä päivät ovat
yhtenä isä kantaa poikaa viimeistä kertaa sylissään
kädet hämmentyneinä ympärillä
eikä poika ole koskaan ollut noin pieni,
mahtuu mustaan ruukkuun

uurna kuopan pohjalla on jotenkin
hellyttävästi yksin.

Ja peittelevät,
viimeistä kertaa.
Peitoksi vähän suomalaista multaa
sen verran paksu kerros, että routa yltää.

Maan pinnalle jää vain repaleinen ruohikko,
hieman uupuneet, väsyneet kukat
laitetaan lyhty,
ettei nyt pimeässä tarvitse kuitenkaan olla.

Ja että viitsivät sanoa, etteivät ihmiset rakasta.
Nämä ihmiset rakastavat niin riipivästi loppuun saakka,
lopun yli,
kaikkien loppujen yli

sitten kun toinen on jo mennyt ja jäljellä on enää palamatonta ainetta
ne rakastavat vieläkin,
kantavat
peittelevät

jättävät valot päälle yötä vasten.

Ja siinä kuopan vierellä ainut mitä voi sanoa on se,
että Jumala sai maan elämään kerran aikaisemminkin
miksipä hän ei
tekisi sitä uudestaan

että kuollut maa saisi elämän Hengen.

*

Ohut valo tänä aamuna. Sunnuntait ovat muuttaneet luonnettaan; ennen sunnuntai oli kaksi tuntia kahvia ja painomusteen tuoksua. Nykyisin nousen yleensä jo ennen kahdeksaa, en sytytä kuin kynttilän olohuoneeseen ettei valo häiritsisi V:n unta, puolihämärässä hapuilen esiin kattilat ja kaurahiutaleet ja istun itsekseen hengittelevässä pimeydessä lukemassa hetken lehteä. Puoli kymmeneltä sakastiin, tai jonnekin muualle,

ja vaikka marraskuun väsymys tarttuu niveliin ja hiusjuuriin, on tässä jumalanpalveluksen jälkeisessä hetkessä jotain rauhoittavaa. On tullut oltua läsnäolossa heti aamusta alkaen. Tai Läsnäolossa, niin kuin se todella pitäisi kirjoittaa.

Luulen, että siinä on koko tämän touhun ja työn ydin. Viettää mahdollisimman paljon aikaa Läsnäolossa. Muuten kaikkien näiden kuoppien reunoilla ei voi kuin mykkänä levitellä käsiään ja sanoa, etten minäkään tiedä. Mutta kun tässä on pakko tietää; pakko tietää edes jotain, sanoa edes jotain, olla itsekin edes jollain tavalla läsnä, ei voi olla sanoitta tai eleittä.

*

Aina toisinaan tämä työ uuvuttaa. Se nyt ei varmaankaan ole minkäänlainen yllätys: totta kai tämä työ uuvuttaa, ja totta kai työ uuvuttaa. Mikä tahansa. Eilen oli yksi niistä päivistä, jolloin fyysinen väsymys saavutti henkisen väsymyksen ja mietin rehellisesti, mitä päivästä mahtaa tulla.

Illansuussa, uurnanlaskun, kahden kasteen ja iltamessun jälkeen ajelin kotiin ja totesin, etten edelleenkään parhaalla tahdollanikaan tiedä, mitä muuta tekisin. Tai mikä olisi samalla tavalla antoisaa. Sillä lopulta, vaikka kuolemista ja syntymistä ja muita eriskummallisia asioita tässä jatkuvasti joutuukin pohtimaan, lopulta olen nykyisin erinomaisen paljon tekemisissä rakkauden kanssa.

Nämä ihmiset nimittäin rakastavat. Puutteellisesti kai, niin kun me kaikki, mutta ei näitä ihmisiä voi sielun kylmyydestä syyttää. Äidit itkevät kasteissa, isoäidit myös. Isoisät ovat sillä tavalla hämillisiä, että näkee, että nekin itkisivät, jos olisivat siihen joskus luvan saaneet. Vihkimisissä itkevät kaikki, jotka ilkeävät: myötäonnea, omaa onneaan tai omaa onnettomuuttaan, yhtä kaikki, rakkauden takia. Ja hautajaisissa itku on rakkausitkua sekin; joko sen takia että jotain on menetetty, tai sen takia, ettei jotain koskaan ollutkaan.

Itkevätpä ihmiset sitten rakkautta tai sen puutetta,
ei heitä voi tunteettomuudesta syyttää.

Olen alkanut ajatella, että ei tämä välinpitämätöntä väkeä ole. Vaikka useimmat sanovatkin, etteivät ole mitenkään erityisen uskonnollisia ja että lapsen kastaminen nyt kai kuuluu vain protokollaan. Tai että ei me nyt niin hengellisiä olla, mutta kyllä kirkossa kuuluu mennä naimisiin. Mutta kyllä he rakkauden tunnistavat. Eivät nämä ihmiset tule kirkkoon suorittamaan jonkinlaisia kuolleita rituaaleja. Kuka sellaista jaksaa? Sohvalla olisi mukavampaa. Kun ne tulevat, niin kyllä ne jotain aistivat.

Haaste onkin siinä, että se “jotain” voisi muuttua “Joksikin” joka voisi muuttua “Erääksi” josta taas tulisi “Hän”.

*

Aina toisinaan sanotaan, että rakkaus on kaikki kaikessa. Että kaikki mitä ihminen tarvitsee, on rakkautta. Tai että vain rakkaus muuttaa maailmaa. Nytkin, kun kirjoitin nuo lauseet, tietty osa alitajunnasta laittoi kätensä puuskaan ja tuhahtelee itsekseen. Jotakin armottoman kliseistä on siinä, että rakkautta toistellaan niin paljon. Maalataan niin maailmaasyleileviä totuuksia, kuvitellaan rakkauden pelastavan kaiken, olevan kaiken ydin… Jokin siinä ärsyttää. Eikö ärsytäkin?

Löysin vähän aikaa sitten taas Raamattuni välistä pienen paperilapun. Se on noin viisi kertaa viisi senttiä, valkoista paperia, ja siihen on vähän huonosti piirtävällä sinisellä tussilla kirjoitettu toiselle puolen UNELMA ja toiselle Haluan antaa ja saada paljon rakkautta. Sanoja ympäröi koko joukko sinisiä sydämiä. Kaiken lisäksi se näyttää pojan käsialalta.

Lappu on peräisin joltain kaukaiselta rippileiriltä; olin kysynyt leiriläisiltä, mitä he todella elämässään haluaisivat saavuttaa. Puhuttiin arvoista ja unelmista. Pyysin jokaista kirjoittamaan unelmansa lapulle. Tämän eksyneen paperinpalasen löysin lattialta tunnin jälkeen.

Lappu on mietityttänyt minua ennenkin. Siinä, nimittäin, on jotain ihan samalla tavalla kliseistä. Jokin minusta toteaa, että saahan sitä haluta, mutta arvaas vain miten vaikeaa se on, ja ei se ole ollenkaan noin yksinkertaista tai sinisilmäistä, kyllä elämä sinuakin vielä opettaa. Toinen osa minusta haluaisi vaientaa ensimmäisen kyynikon. Jokin minussa reagoi kliseeseen, ja olen siitä suorastaan ärsyyntynyt.

Koska onhan se klisee. Totta kai se on! Eikä se ole helppoa. Ei tietenkään. Mutta mikä tekisi siitä vähemmän tärkeää? Kuluuko sana “rakkaus”, jos sitä tarpeeksi toistellaan? Väheneekö sen todellisuus? Muuttuuko se yhtään vähemmän tärkeäksi? Katoaako se?

Ei, eihän se mihinkään katoa. Ei, kun kaikki sitä kuitenkin koko ajan etsivät.

Miksi jostain tulee klisee? Miksi jokin klisee saa aikaan ärsytysreaktion?

En keksi muuta syytä kuin ihmisen periksiantamattoman tarpeen kyynistyä. Jos on yrittänyt rakastaa monta kertaa mutta jokin on aina mennyt pieleen, pettyy väistämättä. Ja jos oikein usein pettyy osaamatta käsitellä sitä, alkaa ajatella, että vika ei olekaan vain itsessä vaan itse asiassa: jos minä en osaa rakastaa, ei vika ole minussa vaan rakkaudessa. Että ehkä rakkaus onkin vain korulauseita ja tyhjiä kuvitelmia. Hattaraa. Imelää. Typerää. Turhaa.

Se tapahtuu petollisen helposti. Mutta toinen vaara on suurempi: kyynisyys ei ole pohjimmiltaan muuta kuin syy olla yrittämättä. Lupa heittää kirves kaivoon. “Ei se ole ennenkään onnistunut – ei varmasti onnistu vieläkään”. Mikään ei kuitenkaan ole niin totta, kuin että rakkaus ei tapahdu, ellei sille anna mahdollisuutta. Ja se tarkoittaa riskin ottamista. Voi olla, että tulee piestyksi vielä monta kertaa. Mutta ei se rakkauden vika ole; ei ole rakkauden vika, että ihmiset ovat niin huteria rakkauksiensa kanssa.

Ja kuitenkin riittää se yksi kerta, kun rakkaus on totta. Kaikkien epäonnistuneiden kenraaliharjoitusten jälkeen. Yksi ainoa todellinen riittää.

Ja monet näyttävät tajunneen siitä jotain. Äidit, isät,
lastensa kastepäivinä
lastensa haudoilla.

Ja kyllä ne vihkiparitkin.

Kun vielä osaisi sanoa sen, että se yksi Todellinen Rakkaus on jo olemassa,
eikä sekään ole klisee,
ei, vaikka monista se kuulostaa siltä.

En aio silti lopettaa kliseistä puhumista.
Koska ehkä kliseet ovat kliseitä vain siksi, että ne ovat olleet riittävän monta kertaa totta. Eikä Jumala ole itsessään klisee;

kliseitä ovat vain ne väärät tavat, jolla hänet on kuultu,
ne irvikuvat jollaisina häntä on ihmisille tarjottu.

Jos vain saisi kyynisyyttä, pettymyksiä, torjuntaa, suojamuureja raotettua ihan vähän,
jalan ovenrakoon,
välähdyksenkin tarjottua…

Niin.

Kävelin tänään kenties viimeistä kertaa Jyväskylän kävelykatua virallisena asukkaana. Katselin liikkeitä, joiden olemassaoloa en koskaan aiemmin ole huomannut. Kävin veljen kanssa syömässä paikassa, joka oli minulle aivan uusi. Puissa on silmuja, melkein puhkeavia, jotenkin äärimmillään. Sitä uskoisi viidessä vuodessa oppivansa tuntemaan paikan, mutta jo keskustakorttelien alueella on hurjan paljon sellaista, joka jääkin minulle vieraaksi.

Eikä se ole oikeastaan haikeaa. Eivät rakennukset ole, kaupat, kadut tai tietkään. Kysyin V:ltä, voiko nykyistä asuntoamme tulla ikävä ja totesin itse, että ehkä tulee se aika kymmenen vuoden päästä, kun näitä vaahteroita ja lohkeilleita laattoja on ikävä. Kun voi jo eritellä erilleen osiot “nuoruus” ja “aikuisuus” ja aika niiden välillä sijoittuu tähän kaupunkiin; sitten kun on menty hieman kauemmas ja takaisin päin katsoessa erotetaan jo sävyt, värit ja ääriviivat ja voidaan antaa näille vuosille jokin yhteinen nimittäjä. Ehkä sitten. Ehkä sitten näissä vaahteroissa on jotain nostalgiaa, Seminaarinmäen keväällä villisti kukkaan puhkeavissa tuomissa, ja siinä miten kevätjäältä tuulee juuri näiden järvien rannoilla.

Mutta en minä vaahteroita haluaisikaan kaivata. Tai katukiviä. On hieman ihmettelevä olo – tiedän havahtuvani joku aamu ensi viikolla siihen, että me emme enää ole täällä. Ja sen jälkeen useamman kerran siihen, etten voi soittaa niille jotka täällä ovat ja sanoa, että kahvi maistuisi. Monta ihmissuhdetta muuttuu – ei katkea, katoa tai heikkene mutta muuttuu, koska ne on jatkossa aseteltava huolella kalenteriin ja niille on osoitettava erityistä huomiota. Tosin olen sitä mieltä, että se saattaa tehdä ihmisuhteille jopa hyvää. Minulle on ehkä aina ollut vaikeinta se näennäinen helppous, joka lähekkäin asumiseen liittyy: kun jokin on niin helppoa että sen voi tehdä milloin vain, jää se usein tekemättä. Kun se on erikseen suunniteltava ja sovittava muuttuu yhdessä vietetty aika kalliimmaksi, ja sekunteihin, minuutteihin ja tunteihin tulee jokin syvempi taso jossa liikutaan kenties voimakkaammin. Se ei ole paha, vaikka sitä tapahtuukin harvemmin.

Ehkä on niin, että usein mutta pintakerroksissa on lopulta yhtä kuin harvoin mutta syvemmällä.

Uskoisin. Toivon.

Mutta kyllä minun tulee heitä ikävä. Lounaita ja kävelemistä Wilhelm Schildtin kadulle, jossa asuvat kaikki. Ja sitä, että ainoa sisarukseni on ollut tässä niin lähellä. Sitä en kenties vielä ymmärrä, koska sellaista ei ymmärrä etukäteen; sitten kun ymmärrän, päätän, että se on vain kimmoke pitää yllä sitä harvoin mutta syvemmällä -kaavaa.

Perjantaina saamme muuttoauton. Vappuaatto ei ehkä ole älykkäin muuttopäivä, mutta totesimme, että kannamme tavarat hyvin kaksinkin. Ne täytyy kuitenkin kantaa vain yhteen suuntaan autoon, ja toisessa päässä käsipareja on kenties useampi. On luvattu sadetta, ja jotenkin se sopii; vaikka muuttaminen on aina kahtia jaettua ja sen toinen puoli on (tai sen tulisi ainakin olla, joskaan kenties ei aina kaikilla niin ole) into ja uusi ja kurkistaminen johonkin peilimaailmaan joka on toistaiseksi ollut vieras, on sen toinen puoli luopumista ja irrottautumista. Minä irrotan itseni näistä rannoista, Laajavuoren poluista, tutuista reiteistä keskustaan, rakennusten kiviseinistä joiden muodot tunnen tarkalleen, tästä ajasta. Mutta en irrota itseäni ihmisistä, en muistoista, en merkityksistä, en kaikesta tässä ajassa.

Ja silti on vahvasti sellainen olo, että juuri nyt ja tässä ollaan tienristeyksessä. Perjantaina, kun V nostaa kytkintä ja ajaa meidät valtatielle, on lähdetty risteyksestä jo uuteen suuntaan. Ja niin raskasta kuin ennen on ollutkin olla tienristeyksissä, on tämä risteys hyvä ja tämä tie hyvä. Vaikka siihen liittyy isoja luopumisia ja vaikka Karjalan sikeät metsät ja määrättömät järvenselät ovat sen jälkeen sietämättömän kaukana, vaikka en tunne sitä maaperää johon olemme menossa, vaikka tien seuraavat askelmat ovat näkyvissä vain hetken -

tämä on hyvä,
tästä kuuluu mennä
tämä tie on käveltäväksi tehty

ja jos minulla on ollut kaksi kulkijan jalkaa, ja mielen päällä lähes kipeänä jokin visio ja tuntuma, joka hitaasti hahmottuu -

niin, tämä on hyvä.

Etsimme. On luvattu, että etsivät löytävät.
Ajasta ne eivät sanoneet mitään,
mutta olen ajatellut:

on tehtävä etsimisestä niin merkityksellistä, että matka tulee jo sen tarkoitukseksi
ja niinpä tälle matkalle on hyvä lähteä.

140310

vaikka sinä et ole
täällä.