huikea uni

Olen kirjoittanut tämän runon 30.5.2004. Kuusi ja puoli vuotta sitten. Löysin sen sattumalta tänä aamuna koneelta etsiessäni aineistoa hartauspuheeseen.

Kuusi ja puoli vuotta. Otsikoin silloin, juuri ja juuri 20-vuotiaana, tekstin hieman yltiöromanttisesti “Sille Erityiselle, joka on Jossain.”

Näin se menee:

*

mitä minä toisten sanoja varastamaan
kompastelen riittävästi omiinikin

minä tahtoisin että elämä olisi
helmeilevää ja läpikuultavaa;
minä tahtoisin että elämä tällä kertaa olisi
metsään hukuttautuneen tuomen tuoksu
aamuyöstä kun kävellään vierekkäin;
minä tahtoisin,
että elämä olisi tunnustus toukokuisilla rantakivillä
aurinkohymyisillä kivillä
rannan lohkareilla, joilta heitämme leipiä tyyneen.
minä tahtoisin että olisi
heinät hampaissa,
sormien väliin kukkoa ja kanaa
että olisi rivikaupalla kirkkaita sanoja ilman välimerkkejä
ja kirkkaat silmät
avoimet kämmenet vastakkain.
minä tahtoisin että olisi ilta-aurinko risuaidassa,
ja nauraisimme, miten me risuisia olemme
repaleisia
mutta vain niin kauniisti, että tuuli meissä soi.
että olisi helmeilevää,
olisi eläviä joutsenia,
ikiavioisia
ikiuskollisia
että minusta
vielä valkea tulisi,
että minusta hento nainen, lasinohkainen,
tulisi läpikuultava ja
me heijastaisimme yhdessä spektrin.
että kameran linssin läpi me dokumentoisimme kasvumme
me
yhdessä ripustaisimme elämän seinille;
me kirkkaat teekuppimme
nauloihin
että elämä olisi ilta-aurinkoa ja paljaita jalkoja tuomiteillä
että me kiipeäisimme lahoihin omenapuihin
ihastelemaan oksanhankoja.
että lohkareisilla rantakivillä
uittaisimme allia
sorsaa
ja varvasta;
että me
tahtoisin niin että
tällä kertaa elämä olisi

me

*

Ja mitä nyt on?

Hämmentävää.

Kohta kolme ja puoli vuotta sitten V kosi minua rantakivillä. Se oli tosin kesäkuuta, ei toukokuuta, mutta tunnustus se kyllä oli, molemmin puolin, ja jos silloin ei heitelty leipiä veteen niin muulloin kyllä.

Ja kirkkaita sanoja, niitä tuli rivikaupalla. Minulla on vieläkin niitä koneellani 100 A4-liuskan verran.

Ja joutsenia on ollut, joka kesä kymmeniä joutsenia, kallioiden poukamissa, rantojen vierillä, kellumassa veneen vanavedessä, rauhanlippuina aallokoissa, on ollut ikiavioisia, ja ikiavioisia on oltu, on aiottu olla, kelluttu aallokossa ja puhuttu siitä, mitä on rakastaa ja mitä on sitoutua

ja sen yhden päivän kohta kolme vuotta sitten olin valkea, jos en lasinohkainen niin kevyempi kuin koskaan tähän asti, äidin ompelemassa silkkimekossa, orkideankukka hiuksissa, ja silti ihan minuna, niin kuin pitikin.

Ja lähes ensimmäinen asia, mitä sitten hankimme, oli kamera. Sekin vielä.

Ja on kiivetty puihin. On kiivetty kallioille. On kiivetty, ja vieläkin kiivetään, elämä on yksi korkea kallioseinämä, toinen kiipeää ja toinen varmistaa ja välillä toisin päin, ja eräänä päivänä ollaan huipulla ja näköala on huumaava. Ja siitä alkaa pitkä lasku laaksoon, josta ei tarvitse koskaan lähteä minnekään. Ja sinnekin mennään yhdessä, molemmat.

Ja sekin vielä, että V kävelee kesänsä mahdollisimman paljasjaloin, että senkin kirjoitin -

ja on oltu risuisia. On oltu repaleisia. Vieläkin ollaan. Ja nauretaan.

Ja jatketaan.

Olin vasta 20 ja elämä oli sotkuinen ja avara tasanko silmänkantamattomiin, tietön, mutta tien saattoi raivata mihin tahansa. En tiennyt tulevasta vielä juurikaan mitään,

ja sitten kuitenkin jotakin tiesin. Toivoin. Hämmentävää.

Hämmentävää, että niin sanottuja unelmia on kannattanut kantaa. Tai että joku muu on ilmeisesti ottanut niitä kannettavakseen. Luulin silloin raivaavani tietä enimmäkseen yksin. Ilmeisesti Jokin on kuitenkin kulkenut edellä, koska tässä ollaan,

ja on ollut joutsenia
on ollut omenapuunhankoja
on ollut ilta-aurinkoja, tuomia,
paljaita jalkoja
tuulta ja resuisuutta

ja miten kaikki tuli takavasemmalta, yllättäen, silloin kun ei pitänyt, neljä vuotta sitten, ja niin lyhyt kuin se aika onkin, on se enemmän kuin osaisin sanoa.

Tuulessa on se hyvä puoli, että se vie eteenpäin. Sinne siis.

Tällaisia nämä päivät ovat
yhtenä isä kantaa poikaa viimeistä kertaa sylissään
kädet hämmentyneinä ympärillä
eikä poika ole koskaan ollut noin pieni,
mahtuu mustaan ruukkuun

uurna kuopan pohjalla on jotenkin
hellyttävästi yksin.

Ja peittelevät,
viimeistä kertaa.
Peitoksi vähän suomalaista multaa
sen verran paksu kerros, että routa yltää.

Maan pinnalle jää vain repaleinen ruohikko,
hieman uupuneet, väsyneet kukat
laitetaan lyhty,
ettei nyt pimeässä tarvitse kuitenkaan olla.

Ja että viitsivät sanoa, etteivät ihmiset rakasta.
Nämä ihmiset rakastavat niin riipivästi loppuun saakka,
lopun yli,
kaikkien loppujen yli

sitten kun toinen on jo mennyt ja jäljellä on enää palamatonta ainetta
ne rakastavat vieläkin,
kantavat
peittelevät

jättävät valot päälle yötä vasten.

Ja siinä kuopan vierellä ainut mitä voi sanoa on se,
että Jumala sai maan elämään kerran aikaisemminkin
miksipä hän ei
tekisi sitä uudestaan

että kuollut maa saisi elämän Hengen.

*

Ohut valo tänä aamuna. Sunnuntait ovat muuttaneet luonnettaan; ennen sunnuntai oli kaksi tuntia kahvia ja painomusteen tuoksua. Nykyisin nousen yleensä jo ennen kahdeksaa, en sytytä kuin kynttilän olohuoneeseen ettei valo häiritsisi V:n unta, puolihämärässä hapuilen esiin kattilat ja kaurahiutaleet ja istun itsekseen hengittelevässä pimeydessä lukemassa hetken lehteä. Puoli kymmeneltä sakastiin, tai jonnekin muualle,

ja vaikka marraskuun väsymys tarttuu niveliin ja hiusjuuriin, on tässä jumalanpalveluksen jälkeisessä hetkessä jotain rauhoittavaa. On tullut oltua läsnäolossa heti aamusta alkaen. Tai Läsnäolossa, niin kuin se todella pitäisi kirjoittaa.

Luulen, että siinä on koko tämän touhun ja työn ydin. Viettää mahdollisimman paljon aikaa Läsnäolossa. Muuten kaikkien näiden kuoppien reunoilla ei voi kuin mykkänä levitellä käsiään ja sanoa, etten minäkään tiedä. Mutta kun tässä on pakko tietää; pakko tietää edes jotain, sanoa edes jotain, olla itsekin edes jollain tavalla läsnä, ei voi olla sanoitta tai eleittä.

*

Aina toisinaan tämä työ uuvuttaa. Se nyt ei varmaankaan ole minkäänlainen yllätys: totta kai tämä työ uuvuttaa, ja totta kai työ uuvuttaa. Mikä tahansa. Eilen oli yksi niistä päivistä, jolloin fyysinen väsymys saavutti henkisen väsymyksen ja mietin rehellisesti, mitä päivästä mahtaa tulla.

Illansuussa, uurnanlaskun, kahden kasteen ja iltamessun jälkeen ajelin kotiin ja totesin, etten edelleenkään parhaalla tahdollanikaan tiedä, mitä muuta tekisin. Tai mikä olisi samalla tavalla antoisaa. Sillä lopulta, vaikka kuolemista ja syntymistä ja muita eriskummallisia asioita tässä jatkuvasti joutuukin pohtimaan, lopulta olen nykyisin erinomaisen paljon tekemisissä rakkauden kanssa.

Nämä ihmiset nimittäin rakastavat. Puutteellisesti kai, niin kun me kaikki, mutta ei näitä ihmisiä voi sielun kylmyydestä syyttää. Äidit itkevät kasteissa, isoäidit myös. Isoisät ovat sillä tavalla hämillisiä, että näkee, että nekin itkisivät, jos olisivat siihen joskus luvan saaneet. Vihkimisissä itkevät kaikki, jotka ilkeävät: myötäonnea, omaa onneaan tai omaa onnettomuuttaan, yhtä kaikki, rakkauden takia. Ja hautajaisissa itku on rakkausitkua sekin; joko sen takia että jotain on menetetty, tai sen takia, ettei jotain koskaan ollutkaan.

Itkevätpä ihmiset sitten rakkautta tai sen puutetta,
ei heitä voi tunteettomuudesta syyttää.

Olen alkanut ajatella, että ei tämä välinpitämätöntä väkeä ole. Vaikka useimmat sanovatkin, etteivät ole mitenkään erityisen uskonnollisia ja että lapsen kastaminen nyt kai kuuluu vain protokollaan. Tai että ei me nyt niin hengellisiä olla, mutta kyllä kirkossa kuuluu mennä naimisiin. Mutta kyllä he rakkauden tunnistavat. Eivät nämä ihmiset tule kirkkoon suorittamaan jonkinlaisia kuolleita rituaaleja. Kuka sellaista jaksaa? Sohvalla olisi mukavampaa. Kun ne tulevat, niin kyllä ne jotain aistivat.

Haaste onkin siinä, että se “jotain” voisi muuttua “Joksikin” joka voisi muuttua “Erääksi” josta taas tulisi “Hän”.

*

Aina toisinaan sanotaan, että rakkaus on kaikki kaikessa. Että kaikki mitä ihminen tarvitsee, on rakkautta. Tai että vain rakkaus muuttaa maailmaa. Nytkin, kun kirjoitin nuo lauseet, tietty osa alitajunnasta laittoi kätensä puuskaan ja tuhahtelee itsekseen. Jotakin armottoman kliseistä on siinä, että rakkautta toistellaan niin paljon. Maalataan niin maailmaasyleileviä totuuksia, kuvitellaan rakkauden pelastavan kaiken, olevan kaiken ydin… Jokin siinä ärsyttää. Eikö ärsytäkin?

Löysin vähän aikaa sitten taas Raamattuni välistä pienen paperilapun. Se on noin viisi kertaa viisi senttiä, valkoista paperia, ja siihen on vähän huonosti piirtävällä sinisellä tussilla kirjoitettu toiselle puolen UNELMA ja toiselle Haluan antaa ja saada paljon rakkautta. Sanoja ympäröi koko joukko sinisiä sydämiä. Kaiken lisäksi se näyttää pojan käsialalta.

Lappu on peräisin joltain kaukaiselta rippileiriltä; olin kysynyt leiriläisiltä, mitä he todella elämässään haluaisivat saavuttaa. Puhuttiin arvoista ja unelmista. Pyysin jokaista kirjoittamaan unelmansa lapulle. Tämän eksyneen paperinpalasen löysin lattialta tunnin jälkeen.

Lappu on mietityttänyt minua ennenkin. Siinä, nimittäin, on jotain ihan samalla tavalla kliseistä. Jokin minusta toteaa, että saahan sitä haluta, mutta arvaas vain miten vaikeaa se on, ja ei se ole ollenkaan noin yksinkertaista tai sinisilmäistä, kyllä elämä sinuakin vielä opettaa. Toinen osa minusta haluaisi vaientaa ensimmäisen kyynikon. Jokin minussa reagoi kliseeseen, ja olen siitä suorastaan ärsyyntynyt.

Koska onhan se klisee. Totta kai se on! Eikä se ole helppoa. Ei tietenkään. Mutta mikä tekisi siitä vähemmän tärkeää? Kuluuko sana “rakkaus”, jos sitä tarpeeksi toistellaan? Väheneekö sen todellisuus? Muuttuuko se yhtään vähemmän tärkeäksi? Katoaako se?

Ei, eihän se mihinkään katoa. Ei, kun kaikki sitä kuitenkin koko ajan etsivät.

Miksi jostain tulee klisee? Miksi jokin klisee saa aikaan ärsytysreaktion?

En keksi muuta syytä kuin ihmisen periksiantamattoman tarpeen kyynistyä. Jos on yrittänyt rakastaa monta kertaa mutta jokin on aina mennyt pieleen, pettyy väistämättä. Ja jos oikein usein pettyy osaamatta käsitellä sitä, alkaa ajatella, että vika ei olekaan vain itsessä vaan itse asiassa: jos minä en osaa rakastaa, ei vika ole minussa vaan rakkaudessa. Että ehkä rakkaus onkin vain korulauseita ja tyhjiä kuvitelmia. Hattaraa. Imelää. Typerää. Turhaa.

Se tapahtuu petollisen helposti. Mutta toinen vaara on suurempi: kyynisyys ei ole pohjimmiltaan muuta kuin syy olla yrittämättä. Lupa heittää kirves kaivoon. “Ei se ole ennenkään onnistunut – ei varmasti onnistu vieläkään”. Mikään ei kuitenkaan ole niin totta, kuin että rakkaus ei tapahdu, ellei sille anna mahdollisuutta. Ja se tarkoittaa riskin ottamista. Voi olla, että tulee piestyksi vielä monta kertaa. Mutta ei se rakkauden vika ole; ei ole rakkauden vika, että ihmiset ovat niin huteria rakkauksiensa kanssa.

Ja kuitenkin riittää se yksi kerta, kun rakkaus on totta. Kaikkien epäonnistuneiden kenraaliharjoitusten jälkeen. Yksi ainoa todellinen riittää.

Ja monet näyttävät tajunneen siitä jotain. Äidit, isät,
lastensa kastepäivinä
lastensa haudoilla.

Ja kyllä ne vihkiparitkin.

Kun vielä osaisi sanoa sen, että se yksi Todellinen Rakkaus on jo olemassa,
eikä sekään ole klisee,
ei, vaikka monista se kuulostaa siltä.

En aio silti lopettaa kliseistä puhumista.
Koska ehkä kliseet ovat kliseitä vain siksi, että ne ovat olleet riittävän monta kertaa totta. Eikä Jumala ole itsessään klisee;

kliseitä ovat vain ne väärät tavat, jolla hänet on kuultu,
ne irvikuvat jollaisina häntä on ihmisille tarjottu.

Jos vain saisi kyynisyyttä, pettymyksiä, torjuntaa, suojamuureja raotettua ihan vähän,
jalan ovenrakoon,
välähdyksenkin tarjottua…

Niin.

Eilen meinasi tulla pala kurkkuun, kun kannettiin tavaroita sisään uuteen asuntoon. Että täälläkö me asutaan nyt. Tuomiokirkon kellonlyönnit kuuluvat sisään neljästi tunnissa, yötä päivää. Ikkunasta näkyy silmuissaan repeilevä syreeni. Taloyhtiön ovenpielustoilla on sinkkiämpäreissä vaikka minkälaista kukkaa, lyhtyjä keikkuu koukuissaan, rappukäytävässä vaaleanvihreä maali on rasahdellut säröiksi seinille. Sisällä asunnossa kaakeliuunin yläreunassa on koristelaattoja, tammenlehtiä. Isoäidin ruokapöytä on ensimmäistä kertaa kotonaan näiden seinien sisällä. Ja ehkä vuosien jälkeen minäkin, mekin.

Ja yläkerrassa, siellä kaksien rappusten päässä, on ullakko. Piilukirveellä lohkotut hirret, hieman sikinsokin seiniksi lyödyt laudat. Iso hyllyllinen polttopuuta ja valtava tila johon kantaa laatikkonsa,

ja se tuoksu, ajattelin sellaisia mummoloita joita minulla ei ole ollut, että miltä ullakolla puukatteen alla tuoksuu helteisenä kesäpäivänä. Siltä siellä tuoksui, valo siilautui lautojen välistä ja hämähäkit keikkuivat verkoissaan.

*

Perjantaina pakkasimme autoa viitisen tuntia. Kun V toi muuttoauton pihaan, ahdistuin hetkellisesti. Että tuohonko pitäisi mahtua? Kun tavarat olivat sikin sokin pitkin asuntoa, niiden paljous tuntui voittamattomalta. Hitaasti ne kuitenkin siirtyivät, kaikki viimeistä sulkapallomailaa ja kaavapaperirullaa myöten, auton uumeniin – ja ilmatilaa jäi jotakuinkin kolmasosa täyttämättä. Siinä vaiheessa kello oli puoli 11 illalla ja mieliala jo uupuneen kevyt. Viimeisenä irrotimme itse rakennetun leuanvetotrapetsin seinästä ja avasimme jääkaapin oven. Hiljaisissa huoneissa kaikui ja muistin, miltä siihen asuntoon tuntui muuttaa. Seisoimme pitkään käytävässä ennen kuin painoimme oven kiinni, viimeistä kertaa: nyt meistäkin tuli vain kerrostuma sen asunnon historiaan, muutama jälki lattiaan, pinttyneitä iltapäiviä ikkunalasiin ja jokin muisto, jonka kaikki muut paitsi me unohdamme.

Kun lähdimme ajamaan, satoi hiljaa, sammuvassa iltahämärässä. Korpilahden kohdalla se sikeni pimeäksi ja alkoi hengittää sumua. Auto hiipui jokaiseen ylämäkeen tavarakuormansa alla ja hiivimme kukkulalta kukkulalle 55 kilometrin tuntivauhtia, pitkät valot maalasivat kaikkialle kurottuvan sumun valkoiseksi ja peittivät pientareetkin näkyvistä. Aina toisinaan vastapäisen mäen takaa tulevan auton valokeila leimautti koko sumuisen taivaan valkoiseksi, ja mutkissa saattoi vain aavistaa tien seuraavan suunnan. Sade pyyhki kuuroina maisemien yli, Orivedellä pysähdyimme syömään sitä mitä yhden aikaan yöllä oli tarjolla, mietimme että ei ole usein tullut oltua näin liikkeellä tai ainakaan vappuna, ne nuoret joilla ei ollut pääsyä muualle joivat ABC:n pihalla siideriä auton konepelteihin nojaillen. Pian pysähdyksen jälkeen minua alkoi nukuttaa, V joi energiajuomia ja ajoi, radiosta tuli omituista musiikkia ja vielä omituisempaa puhetta, ja loppumatkasta muistan välähdyksenomaiset heräämiset ja sumun ja sen, miten pää notkahteli joko eteen- tai taaksepäin sekä taistelun silmäluomia vastaan: niitä ei voi tahdonvoimallaan pitää auki, vaikka kuinka yrittäisi.

50 kilometriä ennen Sauvoa poikkesimme oikoreiteille pikkuteitä pitkin. Kello oli melkein neljä, ja monen talon ikkunasta kajasti keltainen valo. Yritin miettiä, mitä ne kaikki ihmiset tekivät. Juhlivat vielä vappua? Kulkivat unettomina? Odottivat toista kotiin? Kirkonkylät nukkuivat ja nousivat pimeästä tyhjinä auton valokeiloihin ja mietin, miten vieras on maailma yöllä. Jokin muu elää öisin, ja sitä jotain en enää taida tuntea. Minusta on tullut päiväeläin, ja mietin meitä kahta siinä pienessä huojuvassa autonkopissa ajamassa pitkin Suomen öistä selkää… Takana auton lastissa koko omaisuus. En voinut silti mitenkään rinnastaa meitä jonkinlaiseen romanttiseen mustalaiskaravaaniin, koska meillä oli siihen nähden aivan liikaa tavaraa. Mutta jotain jännittävää siinä on, että on välitilassa kahden paikan ja elämänvaiheen välissä, vaikka uniturtunut mieleni ei yöllä juuri jaksanut sitä miettiä.

Lauantaina oli poutaa ja läikikästä aurinkoa. Nukuimme pitkään. Joskus iltapäivällä saimme auton uudelleen liikkeelle, ja ajoimme Turkuun. Tavaroiden purkaminen meni huomattavasti nopeammin, kun käsipareja oli niin paljon enemmän auttamassa. Lopuksi istuimme olohuoneessa, kuka minkäkin asian päällä, söimme munkkeja ja joimme simaa ja minä ajattelin, että niin tulisi olla vielä monesti,

että kukin istuu vähän missä sattuu ja mihin vain mahtuu ja puhe sorisee, tai sitten keskustellaan vakavammin, on ehkä musiikkia tai ehkä on vain puun ritinää kakluunissa, pääasia että ollaan ja on tilaa ja paikka,

koska minusta tuntuu siltä että haluaisin tämän olevan koti jonka ovet olisivat pääasiallisesti auki ihmisten tulla ja mennä, ja että välissä tarjottaisiin aina kahvia ja marjapiirakkaa, tai vaihtoehtoisesti jotain muutakin.

Niin. Jos niin olisi, se olisi hyvä ja suurta.

On kummallista olla paikassa jota ei tunne ja tulevaisuudessa josta tietää hyvin vähän. Täytyy keskittyä tähän hetkeen, tunnustella se eri puolilta, että myöhemmin muistaisi. Sumun ja ullakon tuoksun, aavistukset.

Kävelin tänään kenties viimeistä kertaa Jyväskylän kävelykatua virallisena asukkaana. Katselin liikkeitä, joiden olemassaoloa en koskaan aiemmin ole huomannut. Kävin veljen kanssa syömässä paikassa, joka oli minulle aivan uusi. Puissa on silmuja, melkein puhkeavia, jotenkin äärimmillään. Sitä uskoisi viidessä vuodessa oppivansa tuntemaan paikan, mutta jo keskustakorttelien alueella on hurjan paljon sellaista, joka jääkin minulle vieraaksi.

Eikä se ole oikeastaan haikeaa. Eivät rakennukset ole, kaupat, kadut tai tietkään. Kysyin V:ltä, voiko nykyistä asuntoamme tulla ikävä ja totesin itse, että ehkä tulee se aika kymmenen vuoden päästä, kun näitä vaahteroita ja lohkeilleita laattoja on ikävä. Kun voi jo eritellä erilleen osiot “nuoruus” ja “aikuisuus” ja aika niiden välillä sijoittuu tähän kaupunkiin; sitten kun on menty hieman kauemmas ja takaisin päin katsoessa erotetaan jo sävyt, värit ja ääriviivat ja voidaan antaa näille vuosille jokin yhteinen nimittäjä. Ehkä sitten. Ehkä sitten näissä vaahteroissa on jotain nostalgiaa, Seminaarinmäen keväällä villisti kukkaan puhkeavissa tuomissa, ja siinä miten kevätjäältä tuulee juuri näiden järvien rannoilla.

Mutta en minä vaahteroita haluaisikaan kaivata. Tai katukiviä. On hieman ihmettelevä olo – tiedän havahtuvani joku aamu ensi viikolla siihen, että me emme enää ole täällä. Ja sen jälkeen useamman kerran siihen, etten voi soittaa niille jotka täällä ovat ja sanoa, että kahvi maistuisi. Monta ihmissuhdetta muuttuu – ei katkea, katoa tai heikkene mutta muuttuu, koska ne on jatkossa aseteltava huolella kalenteriin ja niille on osoitettava erityistä huomiota. Tosin olen sitä mieltä, että se saattaa tehdä ihmisuhteille jopa hyvää. Minulle on ehkä aina ollut vaikeinta se näennäinen helppous, joka lähekkäin asumiseen liittyy: kun jokin on niin helppoa että sen voi tehdä milloin vain, jää se usein tekemättä. Kun se on erikseen suunniteltava ja sovittava muuttuu yhdessä vietetty aika kalliimmaksi, ja sekunteihin, minuutteihin ja tunteihin tulee jokin syvempi taso jossa liikutaan kenties voimakkaammin. Se ei ole paha, vaikka sitä tapahtuukin harvemmin.

Ehkä on niin, että usein mutta pintakerroksissa on lopulta yhtä kuin harvoin mutta syvemmällä.

Uskoisin. Toivon.

Mutta kyllä minun tulee heitä ikävä. Lounaita ja kävelemistä Wilhelm Schildtin kadulle, jossa asuvat kaikki. Ja sitä, että ainoa sisarukseni on ollut tässä niin lähellä. Sitä en kenties vielä ymmärrä, koska sellaista ei ymmärrä etukäteen; sitten kun ymmärrän, päätän, että se on vain kimmoke pitää yllä sitä harvoin mutta syvemmällä -kaavaa.

Perjantaina saamme muuttoauton. Vappuaatto ei ehkä ole älykkäin muuttopäivä, mutta totesimme, että kannamme tavarat hyvin kaksinkin. Ne täytyy kuitenkin kantaa vain yhteen suuntaan autoon, ja toisessa päässä käsipareja on kenties useampi. On luvattu sadetta, ja jotenkin se sopii; vaikka muuttaminen on aina kahtia jaettua ja sen toinen puoli on (tai sen tulisi ainakin olla, joskaan kenties ei aina kaikilla niin ole) into ja uusi ja kurkistaminen johonkin peilimaailmaan joka on toistaiseksi ollut vieras, on sen toinen puoli luopumista ja irrottautumista. Minä irrotan itseni näistä rannoista, Laajavuoren poluista, tutuista reiteistä keskustaan, rakennusten kiviseinistä joiden muodot tunnen tarkalleen, tästä ajasta. Mutta en irrota itseäni ihmisistä, en muistoista, en merkityksistä, en kaikesta tässä ajassa.

Ja silti on vahvasti sellainen olo, että juuri nyt ja tässä ollaan tienristeyksessä. Perjantaina, kun V nostaa kytkintä ja ajaa meidät valtatielle, on lähdetty risteyksestä jo uuteen suuntaan. Ja niin raskasta kuin ennen on ollutkin olla tienristeyksissä, on tämä risteys hyvä ja tämä tie hyvä. Vaikka siihen liittyy isoja luopumisia ja vaikka Karjalan sikeät metsät ja määrättömät järvenselät ovat sen jälkeen sietämättömän kaukana, vaikka en tunne sitä maaperää johon olemme menossa, vaikka tien seuraavat askelmat ovat näkyvissä vain hetken -

tämä on hyvä,
tästä kuuluu mennä
tämä tie on käveltäväksi tehty

ja jos minulla on ollut kaksi kulkijan jalkaa, ja mielen päällä lähes kipeänä jokin visio ja tuntuma, joka hitaasti hahmottuu -

niin, tämä on hyvä.

Etsimme. On luvattu, että etsivät löytävät.
Ajasta ne eivät sanoneet mitään,
mutta olen ajatellut:

on tehtävä etsimisestä niin merkityksellistä, että matka tulee jo sen tarkoitukseksi
ja niinpä tälle matkalle on hyvä lähteä.

He said: “Do you want to risk your life like this? Dreams will hurt. Your life will be ruined. You will never be satisfied again until you see the dreams becoming alive.”

Olen alkanut unelmoida.
Olen myös alkanut ymmärtää sitä, että unelmat sattuvat aina. Joka tapauksessa.

Jos yksi unelmoi ja lähtee etsimään unelmaansa, on väistämättä toisia, jotka eivät halua lähteä ja joihin kasvaa suru siitä, että yksi lähtee. Ylittää totutun ja tutun rajat ja menee sinne mitä sanotaan korkeintaan tuntemattomaksi, eikä kenelläkään ole tietoa, milloin hän tulee takaisin. Tai ylipäänsä, tuleeko hän takaisin. Sillä yhdellä on itselläänkin ainoastaan tieto siitä, että jossain siellä tuntemattomassa sijaitsee unelma, mutta hän ei voi kuvata matkansa määrää tai reittiä kenellekään etukäteen. Niinpä ne, jotka eivät halua lähteä, jäävät sataman laiturille heiluttamaan ja se yksi heiluttaa veneestään takaisin ja yrittää samalla reivata purjetta, pitää karttalehteä auki, ottaa suuntimaa ja tarkkailla kompassia,

ja kumpiinkin sattuu: niihin, jotka eivät laiturilla tiedä, minne yksi on menossa ja milloin hän palaa, ja siihen, joka joutuu lähtemään vaikka samalla onkin se, joka saa lähteä, sillä hän joutuu kantamaan satamaan jääneidenkin surun. Sillä, joka lähtee, on siis tavallaan kaksi surua: hänkin luopuu ja hänestä luovutaan, ja ne surut ovat väistämättä rintalastan alla niin kauan kuin hän etsii unelmaansa. Mutta hänellä on myös unelma. Niistä tulee yhdessä syvä ja elävä väri, surusta ja unelmista. Ja onnellista on, jos sillä yhdellä on veneessä vierellään toinen, joka on saanut tartunnan samasta unelmasta. Se tekee heistä sisukkaampia.

Ja sitten se unelma itsessään tekee kipeää. Kun sen on kerran päästänyt ajatustensa sisäpinnalle ja kun se on patinoitunut mielen kuparipintaan kiinni, ei se enää lähde. Ja tietyllä tavalla elämä on sen jälkeen pilalla. Elämä sellaisena, kuin se siihen asti oli. Tuttu ja totuttu ei enää riitä. Mukavuusalue ei enää tunnu mukavalta. Mieli tulee levottomaksi ja kiertää kehää häkissään niin kauan, kunnes jalat pääsevät liikkeelle, reppu heitetään selkään ja unelmoija painuu metsään poluille, joita ei vielä tunne. Unelman jälkeen mikään muu ei enää riitä. Ja se tekee kipeää. Jokainen osoitus siitä, ettei unelma ole maailmassa vielä totta, tekee kipeää. Ne ihmiset, jotka eivät näe unelmaa, tekevät kipeää. Ne ihmiset, jotka on väkivaltaisesti riistetty unelmalta, tekevät kipeää – tai eivät he itse, vaan se, joka ryösti heidät unelmalta. Ja kaikki se ihmisestä riippumaton, joka halveksii unelmaa ja pitää sitä vankinaan, tekee kipeää. Ja sitä kaikkea on paljon. Kipeää tekee jokainen hetki, joka vie unelmaa kauemmas tai turhentaa sitä.

Ja kipeää tekee se, ettei sellaista voi kestää täysijärkisenä kauan. Ei voi kovin kauan vain kiertää häkissään. Tulee hetki, jolloin on lähdettävä liikkeelle, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Jos ei lähde, joutuu käymään läpi repivän ja kuolettavan hiipumisprosessin, joutuu taivuttamaan mielensä uudelleen siihen jonka jo kerran ymmärsi turhaksi, elämään jonka sisällön itse hukkasi, joutuu kuolemaan hitaasti itselleen ja toisille. On kaksi tapaa olla olemassa: toinen on sitä, että ymmärtää kuolevaisuutensa ja tulee siksi hitaasti elävämmäksi, toinen on sitä että pelkää elämää niin että päätyy vain hitaasti kuolemaan, päivä päivältä. Ja jos on erehtynyt unelmoimaan, käy niin, että alkaa tulla elävämmäksi, koska unelmat on luotu elämää varten, ei kuolemaa varten,

ja voi olla niin, ettei mikään muu enää riitä. Se tietysti riippuu unelmasta, onko se hyvä vai ei. Siksi unelmat ovat vaarallisia, ja niiden kanssa on oltava varuillaan: haluaako tulla riippuvaiseksi päihteestä vai lääkkeestä, onko unelma jotain joka hajottaa vai jotain, joka hoitaa.

Minulla on vakava aavistus siitä, että nämä unelmat ovat jotain, jotka ovat alkaneet hoitaa. Ja siksi ne tekevät niin kipeää. Tiedän lähteväni, ja tiedän, että joudun kantamaan kahta surua. Mutta tiedän sitä syvemmin sen, että ellen lähde, alan hitaasti kuolla. Ja siihen ei minulla ole varaa, enkä halua tehdä sitä myöskään niille, jotka jäävät satamaan. Mitä iloa heille olisi siitä, että he saisivat luokseen takaisin elävän kuolleen?

Ja niinpä me pakkaamme, heitämme pois ja jaamme pois kaikkea mahdollista joka on ylimääräistä, niin kuin laivaa ennen matkaanlähtöä varustetaan: mukaan on otettava vain tarpeellinen ja vähän viiniä että illat olisivat iloisempia, mutta kaikki turha painolasti on jätettävä rannalle. Kuukauden päästä me pakkaamme maallisen omaisuuden autoon ja lähdemme matkaan. Ensimmäinen etappi on Turku. Missä siellä, en tiedä vielä, ja mitä siellä, sitä en tiedä laisinkaan. Mutta unelmoin.

Ja se, että kuinka pitkälle tietä vielä riittää, on suunnaton arvoitus. Ehkä se loppuu lounaissuomalaiseen merenrantaan. Se on sentään sama maa, sama manner. Mutta toiset ovat kertoneet, että tie jatkuu meren takana. Riippuu vain siitä, miten levottomaksi unelma vuosien mittaan tulee. Jos joskus on ylitettävä meriä sen vuoksi, epäilen, että meillä ei välttämättä ole muuta mahdollisuutta. Mutta sitä en tiedä minä, sen tietää vain unelma,

ja itse asiassa sen kaiken tietää vain se, Joka antoi unelman.