Archive for the ‘Unet’ Category
unia eturintamasta. February 9th, 2010
Nukuin viime yön katkonaisesti ja repeillen. Heräsin kahdelta siihen tuskaan ettei kello ollut jo viisi, neljältä heräsin ajattelemaan että kellon pitäisi olla jo kuusi, ja viiden jälkeen harkitsin jo ylös nousemista kuudelta, ellei unta jostain sikiäisi.
Heräämisten ja tyynynmylläämisten välissä näin rikkonaisia unia. Raskaimmassa niistä olin sodassa, juoksin ja ryömin pimeässä mäntyisessä sekametsässä aivan vihollisen etulinjassa. Jouduin jostain syystä notkelmaan eroon omasta joukkueestani, joka oli turvallisesti asemissa metsän suojissa, ja tiesin, että notkelman takana vihollinen on kaivautunut syvälle turpeeseen ja katselee minua pimeänkin läpi. Juoksin metsätietä takaisin omiani kohti, raskaat pakkaukset hidastivat juoksua, ja tiesin koko ajan, mitä selän takana pimeässä on. Minulla oli taskulamppu jonka heiluva valokeila piirsi läikkiä mättäisiin ja tiehen, ja omani huusivat raivokkaasti minua sammuttamaan valon, joka teki minusta huutomerkin pimeän keskellä. Sain valon pois päältä ja juoksin. Ja seuraavassa hetkessä ne, joiden piti olla omalla puolellani, käskivät minut ohjaamaan vanhaa autoa, jota ne työnsivät kohti vihollisen rintamaa, tajusin että auton oli tarkoitus räjähtää aivan etulinjassa, ja että minun oli ehdittävä ratista ennen sitä. Löin jarrut pohjaan ja syöksyin autosta ulos, joka jäi kieppumaan notkelmaan metsäautotielle, ja syöksyin tien vieren aluskasvillisuuteen. Autoa työntäneet miehet jäivät tielle, aivan tähtäyspisteeseen, enkä ehtinyt huutaa heille.
Metsänpohja kasvoi korkeita saniaisia, isoja tuuheita lehtiä ja paksua kasvustoa, juoksin kyyryssä niiden alla, juurien yli ja runkojen ohi. En tiennyt unessa, miten miehille tiellä kävi. Sen jälkeen unessa on aukko, jota en muista. Juuri ennen heräämistä olin kuitenkin lähitaistelussa, muistan kohottaneeni kiväärini pistimineen ja survaisseeni sen maassa makaavan vihollismiehen pään läpi. Heräsin ymmärtämättä missä olin, makasin silmät auki sängyssä ja yritin ajatella unen jäänteet mielestäni pois. Kun se ei onnistunut, nousin ylös ja menin juomaan vettä, ja vaatehuoneen mustana ammottava oviaukko kammotti minua. On omituista, miten erilaiselta pimeät huoneet voivat näyttää; pimeä voi olla pehmeää ja salaperäistä, ystävällisesti hymisevää hämärää. Tai sitten se on hämärää metsän aluskasvillisuuden alla, kun on juostava luoteja ja kasvotonta vihollista karkuun.
Muissa unissa puhuin teologiaa joidenkin viisaiden miesten kanssa jonkin kolkon ja ankean yläasteen loputtomassa ruokasalissa, vanhalla tarjottimella epämääräistä ruokaa. Tai yritin pelastaa jonkun suuren heimon päämiestä sairaudesta, jota hoidettiin väärin: mies makasi suuressa pylvässängyssä kuumassa ja tukalassa huoneessa, ja minä yritin avata ovet ja ikkunat niin että huoneeseen tulisi pakkasesta läpiveto, ja kun kukaan ei uskonut minua, selitin asiani heimon päämiehelle kielellä jota en osaa puhua,
sen sanat olivat lyhyitä pehmeitä tavuja ja soinnittomia sanoja. Muistan myös uineeni aamu-uinteja kylmässä ja tummassa vedessä, kun laituri katosi altani yrittäessäni nousta vedestä, ja jostain syystä olen jälleen uneksinut siitä rivitalonpätkästä jossa asuimme ensimmäiset kymmenen vuotta Noljakassa. Kierrän unissani usein taloyhtiötä ulkopuolelta, menen tietyistä rautaporteista sisään pihaan, korkea kuusi on vielä paikallaan mutta kaikki on jotenkin pienempää, minä olen kenties kasvanut suuremmaksi, ja yleensä valo on iltaa tai aamua mutta ei koskaan päivä, enkä koskaan voi mennä siihen kotiin jossa silloin asuimme mutta en voi lähteä pihastakaan.
*
Levotonta. Illalla en ollut puhetulvaltani saada nukahdettua, puhuin teologiasta ja kirjoittamisesta ja siitä, pitäisikö ihmisellä olla unelmia, ja mistä ne erottaa. Ja syksystä puhuin, siitä etten vieläkään tiedä mitään. Taisin puhua taas sitä isoa kysymystä, joka kaikkeen vielä liittyy: tämä on ehdottomasti lähtöalusta, mutta kukaan ei ole kertonut minulle vielä alukseen ohjelmoitua suuntimaa. Mutta en olisi arvannut, että se tekee unista sotaa tai epätoivoista sairaanparannusta.
Nyt yritän saada viimeisen gradun aineiston kirjan luettua, sitten kirjoitan johtopäätökset, luen koko tekstin vielä kerran läpi ja jätän sen kuplimaan ja hautumaan itsekseen muutamaksi viikoksi. Sitten päästän sen käsistäni, ellei mitään yllättävää tapahdu.
Aion tänään hiihtää ajatukseni tyhjiksi ja selkeiksi ja valuttaa itsestäni kaiken särkeväksipakkautuneen latujenvarsille, tulla kotiin tyhjentyneenä ja raukeana ja ottaa pastelliliidut piirtääkseni jotakin, mitä tahansa.
Posted in Alitajunnan oikut, Tulevaisuus, Unet | Comments (0)
verta ja lasinsirpaleita unessa. February 5th, 2010
Leikkasin aamulla sormeeni. Siinä ei ole sinänsä mitään erikoista, mutta siinä oli, mitä sen jälkeen tapahtui. Seisoin hellan vieressä keittiössä ja pilkoin omenaa puuron sekaan, viipaloin ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen, puristin toisella kädellä viipaleita kokoon vasten leikkuulautaa ja toisella kädellä leikkasin. Ja suih, leikkasin sormista lipeävän omenan läpi vasempaan nimettömään, niin, sormussormeen.
On jännittävää, miten viiltohaavan kipu tulee viiveellä. Hetkeen en ymmärtänyt, mitä tapahtui, eikä sormeen sattunut; kirkkanpunaista verta vain alkoi pisaroida siitä esiin. Manasin jotakin ja etsin vessapaperia tupoksi sormeen, laastareistakaan ei ollut mitään tietoa, yritin katsoa tarkemmin miten syvälle veitsi oli mennyt mutta veren seasta ei oikein saanut selvää. Jokseenkin avuttomana menin makuuhuoneeseen. “Mie leikkasin sormeen.” Ei reaktiota. “Mie leikkasin SORMEEN.” Havahtuminen. “Mmitäh?” Ja sitten V pääsi ylös, ja yritin kylpyhuoneessa esitellä sormeani. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska minua alkoi pyörryttää ja vatsanpohjaan ilmestyi kuvottava olo, päähän paksu sirisevä humina, vähän kuin se valkoinen häly jota sähkölaitteet pitivät. Yritin katsoa sormea, mutta minun oli pakko istuutua alas. Tuntui rehellisesti vain pahalta, ja V käski minut pitkälleni.
Pääsin olohuoneen lattialle asti, syöksyin jotenkin kyynärpäät edellä matolle ja jäin selälleni makaamaan. Sirinä vaipui hiljalleen, vaikka vatsasta tuntui nousevan kurkkuun jokin puristus kun yritin tarkastella sormeani. Ilmeisesti kehoni ymmärsi katkaista verenjakelun ohuimpiin suoniin ja sormi ei enää vuotanut, ja V tuli toteamaan, ettei veitsi ollut ehtinyt kovin syvälle – onneksi ihmisellä on kynnet, joista veitsikin voi kilpistyä pois. Useamman millin syvyyteen olin veitsen saanut silti survaistua.
Yllätyin erinomaisen paljon. Olen ennenkin saanut varsin vertavuotavia haavoja eri puolille kehoa, päähän tai polviin, enkä ole silloin niitä säikkynyt. Vaikka koomisia tilanteita niistä yleensä on tullut. Ala-asteikäisenä puhuin ystävän kanssa puhelimessa ja keikuin pirtinpöydän penkin päässä kotona, joka ei kestänyt tasapainoeroa ja nakkasi minut pöydänkulmaan. Sain sanottua puhelimeen vain että “miun pittää nyt lopettaa kun mie löin miun pään ja siitä tulee verta” ja suljin luurin, ja sitten viitisen vuotta sitten Joensuussa pääsiäisen kevätjäillä ajoin kaupunginkatua hame yllä viemään toisen ystävän avainta Opiskelijoiden Vuokravälitykseen ja kaksikymmentä metriä ennen oikeaa ovea kaaduin hiekalle pyörällä ja sain polveni komeasti rullalle. Onnuin sisään OVV:lle, ojensin avaimen ja kysyin että “sattuisko teillä olemaan täällä laastaria kun miulle kävi äsken vähän huonosti”, ja onneksi toinen toimiston naisista oli sairaanhoitaja joka poimi kiviä ihon seasta ja käskytti ensiapuun näyttämään jalkaa. Enemmän niissä tilanteissa on ollut sotkua ja verta ja rumaa jälkeä, joskin niissäkin aika vähän,
mutta että tällainen muutaman millin vekki sormessa saa pään humisemaan ja keuhkot puristumaan kasaan ja vatsan kääntymään nurinpäin…? Tätä ei ole ennen sattunut. Kummallista. Johtuisiko se vain veitsestä, siitä, että tuntuu vastenmieliseltä ajatella jonkun metallisen rikkovan ihon ja päästävän sieltä karkuun jotain sellaista jonka ei kuuluisi kehon ulkopuolella olla, vai onko minusta tullut herkempi jossain ulottuvuudessa, ja jos on, niin miksi niin käy -
sitähän ei pitäisi miettiä, mutta välillä mietin, mitä tapahtuisi, jos osuisin onnettomuuspaikalle ensimmäisenä auttamaan.
…sitä ei kyllä kykene miettimään. En siis mieti. Olen vain kuvitellut, että en ole niin herkkä nainen, että pyörryn veripisaroiden näkemisestä. Olen hyvin vakaasti kuvitellut niin. Ja sitten olen pyörtyä kylpyhuoneeseen aamulla kun sormessa on haava. Sormessa. Voisiko vaarattomampaa edes olla?
Kai sitä on jotenkin oman elämänkokonaisuutensa kanssa sitten kuitenkin jotenkin herkkä, tämän kehon ja raajojen ja veren ja lihasten, tai sitten se johtuu siitä että olen viime aikoina ajatellut niitä enemmän, sitä mitä on tämän ihon alla ja sisällä, ja miksi niin on ja miten siihen suhtautuisin. Voi olla liian kauaksi vietyä, mutta ehkä se johtuu siitäkin, että jossain suhteessa alan oivaltaa, ettei tämä ole lopullista. Eikä erityisen kestävää. Ihminen on ihmeellisen sopeutuva ja pitkäikäinen otus, mutta samalla käsittämättömän hauras ja vahingoittuva. Muuttuva, jokainen vuosi vetää syvät viirut pintaan ja patinoi, ja se on alkanut jo syntymässä.
Jokin aika sitten kaupungilla tuli vastaan vanha pariskunta, tyylikäs rouva ja mies hienossa villakangastakissa ja kainalosauvoissa, ja ilman toista jalkaa. He etenivät hitaasti, mutta housut olivat moitteettomassa prässissä, hattu suorassa, ja kulku vakaan tuntuista. Ehkä hänen jalkansa oli mennyt sodassa. Ja Pauliinan taloyhtiössä Helsingissä nurmikot leikkaa yksijalkainen mies, taitaa haravoidakin, tekee kaikkea sitä mitä kaksijalkaiset eivät ehdi tai muka jaksa. Sanoisin, että siinä on jotakin ymmärretty.
Pitäisi arvostaa näitä kehon ulottuvuuksia niin kauan kuin ne ovat, neljää raajaa joilla hiihtää, tanssia, juosta, silittää, leipoa, tehdä voileipä, imuroida, elää. Ei sillä etteikö tuota kaikkea voisi tehdä ilman jotakin raajaa, mutta harvoin sitä tulee ajatelleeksi että ei ole itsestäänselvää olla vielä tämänlainen kokonaisuus kuin nyt on.
*
Yöllä näin taas juna-unta, olin matkalla jonnekin kesäisiä radanvierustoja, ylitin junaratoja ja kuljin niiden viertä matalan lehtimetsän keskellä. Vastaan tuli juna hidasta vauhtia, sellainen jossa oli siellä täällä avoimia oviaukkoja, ja ajattelin: “jos nousen kyytiin ja olen huomaamaton, saatan voittaa aikaa ja matkaa ja päästä nopeammin perille.” Kiipesin junaan, pääsin hyvin vauhdissa kyytiin, ja kuljin vaivihkaa pitkin vaunuja, nekin olivat matalat. Konduktöörit olivat ravintolavaunussa syömässä pitkästä ja koreasta buffetpöydästä, ja menin istumaan yhteen avoimeen oviaukkoon ja katselin, miten ratapölkyt ja kivet vilisivät junan viertä.
Tulimme pian taajamaan, ja ylitimme jonkin veden korkealla kaartuvaa siltaa pitkin. Näin veden toisella puolen korkeat kalliot ja mäet ja niihin katoavat junaradan tunnelit, ja jostain syystä tiesin, että olimme tulossa paikkaan josta kaikki lapsuusajan tarinat ovat peräisin. Kun pääsimme asemalle tajusin, että olimme Hollolassa, ja se oli ainakin jotenkin siihen suuntaan mihin olin ollut matkalla. Juna-asema oli taas betoninen ja sotkuinen ja karu, mutta oli keskipäivä ja ulkona valoisaa, ja minun tuli huono omatunto jäniksenä matkustamisesta. Etsin junassa matkustaneen konduktöörin ja esitin, että haluaisin maksaa matkastani. “Siehän varmaan huomasit, että mie salaa tulin tuossa teiän junassa.” Konduktööri vinkkasi minulle silmää ja kaivoi taskustaan ilmaisjunalippuja, sellaisia pahvisia joita lapsille junissa annetaan, ojensi niitä minulle ja vei minut lipunmyyjänaisen luo ja käski naista auttamaan minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Olin ilahtunut, juuri tällaista liittolaista tarvitsin. Löysin jostain matkatavarani ja lähdin ulos kohti Lahtea, muistan miltä tuntui astua ulos juna-asemalta yhtä sotkuiselle helteiselle asfalttiselle jalkakäytävälle. Muistan jopa hajut ja helteen tunnun. Jalkakäytävälle oli roskiksen viereen rikottu kaljapulloja ja satutin jalkani siruihin, olin paljain jaloin.
Uni loppui siihen että lähdin etsimään itselleni kenkiä sisältä asemalta, tai ehkä se vaihtui toiseen, seuraavassa unessa matkustin pakettiautolla loputtomia matkoja halki Suomen, koska olin unohtanut jäädä Helsingissä pois ja jouduin paluumatkalle Kuopioon, josta minun piti lähteä uudestaan Helsinkiin. Matkan varrella oli metsäautoteitä joille tukit olivat kaatuneet ristiin, amerikkalaisen preerian näköistä loputonta aavaa maisemaa, kylä lammen vierellä jossa asukkaat kilpailivat komeimman peruukin tekemisessä ja hakkuuaukoille kasvaneita peltoja, joissa kaksi kertaa miehen mittaiset keltaiset kukat huojuivat ryppäinä ohuiden varsien päässä.
En päässyt taaskaan perille, kummassakaan unessa. Mutta pääsin koko ajan eteenpäin, en ollut eksynyt tai hukassa, ei tullut yö eikä epätoivo. Mutta sitä, miten paljaat jalat ja kenkien kadottaminen aina liittyvät näihin uniin, en ymmärrä. Jospa joku osaisi sen selittää.
Posted in Alitajunnan oikut, Ruumis, Tunteet, Unet | Comments (0)
descended from Nefertiti. January 2nd, 2010
Kävimme päivällä jäällä. Pakkanen oli kiristynyt yöllä, ja kymmentä vaille kaksi punakarvainen aurinko laski sen läpi jo kohti horisonttia. Kävelimme lähiön läpi, uimarannan tuntumaan, kävelysillan vierestä alas jäälle. Taivaalla ei ollut kuin ohutta pilvihaituvaa, jossain kaukana selällä muutama musta piste siellä missä oli pilkkijöitä. Aurinkoa saattoi katsoa paljain silmin suoraan, sen punaista kangastuksenomaista palloa. Suoraan auringosta ylöspäin ampaisi valojuova, leveä valonsäde. “Se johtuu siitä, että ilmassa on kiteitä”, sanoi V. Valoilmiö, valon ilmiö.
Vaikka yhtäjaksoinen pakkanen on täällä kestänyt jo monta viikkoa, oli jään pinnalla lumen alla ohuesti vettä monessa paikassa. Kahlasin sen läpi kengissä jotka eivät ole sellaiseen tarkoitettu, ja kun pääsimme saareen asti, kengänkärkiin ja kantoihin oli kertynyt paksu jääkuori, jäätyneen loskan muodostama. Varpaita alkoi paleltaa jossain ohuen mokkanahan alla, mutta kiersimme koko saaren valon puolelta, punaisessa laskevassa auringossa. Saaren puiden ulkoreunat olivat kuin sokerihuurretut, valkoisen kuorrutteen alla: jokainen oksankoukero ja varrenväännös piirtyi esiin. Ajattelin japanilaisia puupiirroksia; niiden yksityiskohtaista herkkyyttä, vähän kuin kaikki menisi rikki jos menisi liian läheltä katsomaan tai uskaltautuisi koskettamaan.
Kun käännyimme takaisin rantaa kohti, tuli viima suoraan kasvoille. Sitä ei ollut huomannut aavalle päin kävellessään selkänsä takaa, mutta paluumatkalla se yritti saada meidät sormenpäihinsä. Nostimme kädet suojaksi kasvojen ympärillemme ja juoksimme hangessa, minun varpaani palelivat, hanki loksahteli alta pois ja rasahteli askelten painosta, loska tarrautui jalkapohjiin ja palelsi varpaita kengän läpi, niskaan kohosi hiki vaikka kasvot hytisivät kylmää.
Lumi oli jäätynyt kerroksiksi, joiden läpi jalka putosi rasahtaen. Aina silloin tällöin lumi ja jää päästi askelen alla ison humahduksen tai suhahduksen, äänen joka lähti jalan alta sekä oikealle että vasemmalle, ja saatoin kuvitella miten jään kerrokset notkahtivat jalan alla ja isot jäämassat vaappuivat. Kun kuulin sen toisen kerran, jähmetyin paikalleni – järki sanoo, että jää on jo miehenpaksuista tällaisten pakkasten jälkeen, mutta vaistoeläin minussa sai niskakarvansa pystyyn ja jännitti lihaksensa juostakseen takaisin. Omituista, miten nopeasti sekin tapahtuu: koulutetusta, loogisesti ajattelemaan oppineesta, lukeneesta ja itseään sivistyneenä pitävästä ihmisestä tulee yhtäkkiä vaistonvarainen metsäläinen, säikky hämäränolento, jonka ajatuksissa aktivoituu ensimmäisenä hätäinen toive siitä, että pitäisi löytää turvapaikka.
Jatkoimme silti matkaa. “Onhan meillä molemmilla pitkät kaulahuivit”, sanoi V, ja todennäköisesti suhinaa piti vain kerroksiksi jäätynyt lumi, joka väsyi jalan alla, ei mustankova jää.
Saaren takana oli hyvä seistä hetki ja katsella Pyhäselkää. Se on niin pitkä selkä, että jos sen vastarannoilla seisoisi kaksi miestä jotka pitäisivät välissään kireälle vedettyä köyttä (oletetaan, että sen voisi saada täysin suoraksi jännitettyä, vaikka kaarellehan se aina jäisi), uppoaisi köysi parhaimmillaan 16 metrin syvyyteen ihan vain siksi, että maapallon pinta on kaareva. Kirkkaalla säällä vastarannan näkee täältä suunnasta kuitenkin koko ajan; kaukana horisontissa jään yllä kelluu ohut tummanharmaa viiva. Ei se ihan samalta tunnu kuin Kökarissa tuntui kun seisoi korkealla kalliolla ulkoluodolla ja katsoi Ruotsin suuntaan, siellä kun ei ole vastassa kuin vettä silmänkantamattomiin ja toinen maa jossain veden takana, mutta Pyhäselänkin aavalla tuli avara olo, sellainen että mahtuu hengittämään, mahtuu katsomaan ympärilleen ja on tilaa ja tyhjyyttä jossa olla. Ja on valoa jossa olla, kaikkialla ympärillä vain taivasta, lunta ja valoa.
Olemme nukkuneet koko viikon niin pitkään, ettemme ole ehtineet elää aamuja ollenkaan. V on noussut muutamana päivänä vasta lähempänä kello yhtä, minä olen pakottanut itseni ylös joskus yhdentoista aikaan. Tätä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Yleensä uni on minusta stressaavaa; en nukahda välttämättä nopeasti, heräilen usein, aamuyöstä keho on jo valmis nousemaan ylös ja seitsemältä on helpottavaa se, että saa jo luvan kanssa nousta sängystä. Sängyssä lojuminen ei ole koskaan minun mielestäni ollut erityisen nautinnollista; se on turhauttavaa, koska olen täysin hereillä ja pää täyttyy asioista, joita haluaisin tai joita pitäisi tehdä, ja kaikki makoilu tarkoittaa sekunteja ja minuutteja, jotka tikuttavat ohitse ja jotka menetän.
Näinä aamuina kello yhdeksän olen kääntänyt onnellisenraukeana kylkeä, etsinyt varpaille viileän paikan peiton alla, mytännyt tyynyn pään alle ja nukahtanut uudelleen, kellunut koko aamupäivän ohuensumuisissa unikuvissa, ajelehtinut rannalta rannalle ja joskus yhdentoista jälkeen puoliksi väkivaltaisesti päättänyt, että on herättävä, siirryttävä unimaailmasta todelliseen ja aloitettava päivä. Osa unistani on ollut yhä levottomia ja ahdistavia, mutta silti nukkuminen on ollut taivaallista. Se on ollut nautinnollista. En muista, milloin nukkuminen olisi ollut näin nautinnollista. Voi taivas, mistä olen jäänyt paitsi. Tästä nautinnosta monien vuosien ajaksi… Pahinta on se, että luultavasti en pääse tähän tilaan kuin monen viikon lomien aikana, arki tarkoittaa katkeilevaa unta ja liian valpasta kehoa, pätkittäistä aamumieltä ja ohuenhaurasta unta, joka silti täyttyy levottomilla hätäisillä unikuvilla. Vielä viikko aikaa nauttia tästä… Aion nauttia, nukkua surutta nämä pitkät aamut, menettää aamutunnit joista yleensä olen niin nauttinut, kellua unen puolityhjällä uimapatjalla keskellä aavaa horisonttia ja odottaa, minkä unisaaren rantaan tömähdän ja mitä villi-ihmiset sieltä minut löytävät.
Unissani olen muuttanut; vaihto-oppilaaksi vieraisiin maihin, outoihin sotkuisiin soluasuntoihin, kaikki entinen on jäänyt taakse ja olen tajunnut, että olen tyhjän ja oman itseni varassa, ja minun on opeteltava vieraat tavat ja paikat ennen kuin mistään tulee mitään. Tai minulle on tarjottu varastettuja koruja joista olen kieltäytynyt moraalisista syistä, kokenut ylemmyydentunnetta ja yksinäisyyttä yhtä aikaa, on ollut moderneja suurkaupunkeja ja junia niissä ja samalla sotkuisia opiskelija-asuntoja, vierautta ja tunnetta siitä, että on matkalla, jonka päättymisestä ei ole mitään tietoa.
En ihmettele.
Tämä kevät on jollain tavalla viimeinen, sen jälkeen kaikki tutuksi tunnustettu elämässä muuttuu, ensimmäistä kertaa niin perustavanlaatuisesti kuin nyt. Työ, uusi asuinpaikka? Mikä työ? Mitä minä teen? Mitä minä osaan? Mitä haluaisin oppia? On tehtävä valintoja, ja ne vaikuttavat kaikkeen tulevaan.
Ehkä tämä olo, tämä lievä jonnekin alle hautautunut levottomuus ja kysymysten tulva, on jotenkin sama kuin mitä on kävellä jäällä jonka tietää kestävän, mutta joka pitää outoa ääntä. Tiedän, että jää alla kestää, ja elämä etsii uomansa tai sille se uoma selkeästi näytetään. Joka toisella askelella jää päästää kuitenkin varoittavia narahduksia, ja jähmetyn kerta kerran jälkeen paikalleni. Kuulostelen, niskakarvat pystyssä: kestääkö tämä, vai joko nyt mennään pohjaan asti ja hukutaan? Vaistoeläin tulee pintaan, kaiken logiikan hylännyt vaistonvarainen olento. Sillä ei ole vaihtoehtoja,
mutta yritän taluttaa sen hellävaraisesti kesään asti, saaren ympäri, että me näkisimme, minkälainen uusi horisontti sen takana aukenee.
Saa nähdä. Minä en tiedä siitä vielä mitään.
*
V kertoi eilen, että olen kuningatar Nefertitin suora jälkeläinen.
Tosin niin on jokaikinen muukin tänä aikana elossa oleva ihminen. Siitä huolimatta se on hienoa.
“Scientists who study population genetics have done a great deal of research on this subject. An article by Steven Olson in the May 2002 issue of The Atlantic Monthly describes some startling results of their studies:
- In all probability, you and I are descended from English Royalty
- Everyone in the world is descended from Nefertiti and Confucius
- Everyone in the Western world is descended from Charlemagne
- Eighty percent of Charlemagne’s contemporaries are also ancestors of us all.”
// http://www.kknfa.org/potentialancestors.htm
Voi ainakin sanoa, että mulla on hyvät geenit. Egyptin kaunein nainen, sentään. Nefertiti muistaakseni tarkoittaa, että “kaunis nainen on saapunut”. Tosin nämä välissä olevat sukupolvet ovat voineet vaimentaa sen vaikutusta… Mutta sentään, jännittävää.
Kai se on jännittävää, että voi ajatella tai edes pienellä syyllä kuvitella omat sukujuurensa niin paljon taaksepäin, että omakin historia alkaa kietoutua yhteen niin sanottujen suurten tarinoiden kanssa.
Sen jälkeen on vain enää rakennettava oma suuri tarinansa.
Posted in Aistit, Elämä, Lepo, Luonto, Mieli, Muutos, Tulevaisuus, Unet | Comments (0)
cuckoo. July 12th, 2009
…about to embark on a journey I’ve got no idea of -
Huomenna aamulla lähden sille viimeiselle leirille.
Tällä hetkellä tuntuu siltä kuin otsassani voisi aivan hyvin olla pieni luukku, josta silloin tällöin kurkistaisi pieni käki -
kukkuu, kukkuu
kieltäydyn itsepintaisesti ajattelemasta mitään, varsinkaan sitä väsymystä jonka saatan saada kerättyä tämän entisen päälle viikon kuluessa, kieltäydyn ajattelemasta muuta kuin sitä mitkä housut pakkaan laukkuuni ja moneltako bussi Keltinmäkeen huomenna aamulla lähtee. Ajattelin antaa lopun edetä vapaassa pudotuksessa. Tunnen itseni Lassiksi ja Leeviksi pulkkamäen yläpäässä: tästä kun tuuppaa kelkan alas, ei voi olla varma mihin kaikkiin puihin törmää, ja jos törmää, ei voi olla varma mitkä kaikki luut menevät rikki. Siksi juuri en ajattele sitä. Leireillä on yleensä aina loppupeleissä todella mukavaa. Leirit ovat yleensä aina loppupeleissä todella palkitsevia. En vain yleensä aina ole loppupeleissä näin poikki, kun lähden leirille.
Tavallaan tämä on mielenkiintoinen käytännön koe – miten koko systeemini toimii, kun käsijarru ei toimi ja jarrupalat ovat muutenkin jokseenkin ohuiksi hioutuneet? Leikkaako kone kiinni vai rullaako se tyytyväisesti huristen ja pysähtymättä, kunnes törmää seinään? Koneistoni on hellyttävän sekaisin. En oikein nuku öisin, ja jos nukun, heräilen noin tunnin välein. Uni ja valve menevät limittäin. Putoilen unikuoppiin kesken päivän. Toisinaan tuntuu, kuin kuulisin oman ääneni jostain ulkopuolelta. Tarkastelen tätä kaikkea kohteliaan hyväntuulisen kiinnostuneena. Alan olla sen verran väsynyt, että pikkuhiljaa uskon, ettei tämä kaikki koske minua. Miten se voisi koskea minua? Minähän elän tässä omassa suloisessa kuplassani, jossa on iltaisin vaikea lukea kirjan tekstiä koska sanat alkavat elää unen rajamaastossa omaa elämäänsä, muuttuvat ääniksi ja kuviksi ja hämmentävät minut.
Ja samalla pääni on rautaisen selkeä. Tiedän tasan tarkalleen, mitä minun on tehtävä. Olen tehnyt tätä niin monta kertaa, että tiedän tasan tarkalleen, miten minun on valmistauduttava ja miten minun on toimittava. Tiedän, kuka minun on oltava ja mitä rooleja minun on kannettava. Tiedän, miten minun on sanani asetettava ja mistä kaikesta minun on oltava välittämättä. Tiedän, mitä haluan välittää ja miten haluan välittää.
Mielenkiintoista on yksinomaan se, yhdistyvätkö piuhat tietämisen ja itse käytännön toiminnan välillä.
Olo on vähän sellainen kuin olisin ison aidonkokoisen Kaisa-robotin päänsisäisessä ohjaamossa, antaisin komentoja, nykisin vipuja ja painelisin nappeja – mutta käskyt ja komennot menevät satunnaisesti perille, ja perille mennessään kulkevat pahasti viiveellä. Kuljen hyvin hitaalla ja raskaalla vaihteella. Ajatukset ovat paksussa tahmassa ja yritän jynssätä niitä puhtaaksi magmasta, yritän ravistella jäsenistä unta irti.
Mutta toisaalta, ei kai se ole pahakaan, viettää viikko unen ja valveen rajamaastossa… Katsotaan, miten pitkälle koneistossa riittää varapolttoainetta. Kyllä ne minut elvyttää sitten jos on pakko.
*
Kävin veljeni ja vaimonsa luona viettämässä tänään iltapäivän. Veli paistoi pizzaa sellaisella keraamisella pannulla uunissa, joka tekee pizzaan rapean paistopohjan. Ja mansikkarahkaakin se teki. Veljen vaimo nosti sohvalle pinon saksankielisiä sisustus- ja naistenlehtiä ja sain istua selaamassa niitä, katselemassa kuvia kuin lapsi joka ei vielä ymmärrä tekstejä mutta pitää väreistä. Meinasin nukahtaa sohvalle, se kertoo siitä että oli hyvä hetki, sellainen jossa kaikki vähäksi aikaa raukesi. Onnellista, että on veli vaimoineen asumassa tässä lähellä.
Nyt on pesty taas yksi koneellinen pyykkiä, mittasin äsken kuumeen. Vielä sitä ei ole, mutta olo on mahtavan hurmeinen, niin kun lämpö nousisi. Toivon, että se on vain kitkaa kierroksista. Jos puoleen väliin viikkoa selviäisi ilman kuumetta, loppu menisi hyvin… Ikkunat on auki niin että ilma tässä talossa vähän vaihtuisi, nakkelen tavaroita laukkuun vähän summanmutikassa, kaikkea mitä hämärästi muistelen edellisviikkoina käyttäneeni.
Kohta saan vielä hyvän ystävän hetkeksi iltateelle. Otan vauhtia,
otan vauhtia kaikista niistä ihmisistä jotka tämän viikonlopun aikana ovat muistaneet minua ja olleet lähellä,
ymmärtäneet tätä lähtemisen tuskaa, osoittaneet että ovat kaivanneet minua,
tai että on merkityksellistä että olen aina leirien välissä paikalla
sitä on kiitollinen siitä että on perhe, äiti ja isä,
veli ja käly ja että on aviomies jolla on kyky olla läsnä neljänsadan kilometrin takaa lakkapensseli kädessään
otan kuumemittarin leirille mukaan,
me selvitään kyllä.
Jospa keittäisin sen kunniaksi kahvit ja söisin jääkaapin tyhjäksi. Siellä on jugurttia ja kurkkua.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Järjettömyys, Koti, Lepo, Matkalla, Mieli, Tunteet, Unet | Comments (0)
tämä taakka on suloinen kantaa. July 10th, 2009
Tänään heräsin ensimmäistä kertaa moneen viikkoon siihen tunteeseen, että jäsenet ovat tyytyväiset ja raukeat levättyään riittävän kauan.
Kääntyilin sängyssä tunnin heräämisen jälkeen, koska en raaskinut rikkoa tunnettani vielä. Vasta kun tiesin isän jo keittävän keittiössä kahvia vedin peiton yltäni ja laskin jalat aitan viileälle lattialle. Ja totta se oli, tullessani sisään minun oli levännyt olo. Herännyt.
Olen ollut niin väsynyt että en usko aikaisemmin olleeni. Olen luullut edellisvuosinakin väsyneeni, mutta en ole tiennyt, että siinäkin voi vielä ylittää rajoja. Toissailtana en ollut mitenkään saada unen päästä kiinni. Pyörin vuoteessa niin kauan että itku alkoi kiristää silmien takana: mie en ikinä nuku, mie en saa koko yönä unta, tämä sekava kipeä olo ei ikinä lakkaa, tästä ei tuu mittään. Yömyöhällä annoin periksi ja otin nukahtamislääkkeen. Silti mielessä pyöri jokin niin isoilla kierroksilla, että lääke ei ottanut vaikuttaakseen noin tuntiin.
Eilisaamun kuljin jonkinlaisessa päättäväisessä horteessa. Kävimme Kontiolahdella SF-Filmikylässä katsomassa, millaisessa satukylässä Pölösen Karjalan kunnailla -sarjaa kuvataan. Matkalla takaisin nukuin Carlsonin parkkipaikalla sikeää unta, kun äiti ja isä ostivat vasaroita ja lakkoja. Kotona olin hereillä sen hetken, joka mansikkakakun tekemiseen meni. Sen jälkeen menin aittaani, ikkunoissa oli paksut peitot valoa estämässä, menin peiton alle ja nukuin kaksi tuntia paksua tummaa unta vain välillä kylkeäni kääntäen. Nousin joskus viiden aikaan – unta olisi riittänyt, mutta en uskaltanut varastaa kaikkea yöltä. Meni kauan selvitä taas hereille, tuntuu, että olen viettänyt viimeiset viikot tasaisessa turtumuksessa unen ja valveen välissä, mielentilassa jossa on keskityttävä kahta napakammin siihen mitä sanoo, tekee, ajattelee tai lipsauttaa – rajatilassa ei ole niin paljon suodattimia tai energiaa kuin normaaliin kanssakäymiseen ihmisten kanssa pitäisi olla…
Kun myöhemmin illalla laitettiin ruokaa, minun oli pakko käpertyä vähän väliä keittiössä tuolille tai lattialle. Rintakehässä kiristi jokin laajan kaaren muotoinen kipu, epäilin sydämen lyövän omia rytmejään. Yritin estää kivun siirtymisen palleaan vetäytymällä kippuraan. Kehollani on oma sanansa sanottavana tähän touhuun: en jaksa enää, en rupea tähän enää, jos et nyt anna minun levätä minä petän sinut, huomaatko, voin milloin tahansa jättää sinut avuttomaksi, entä jos puristan vähän tästä ja tästä niin ettet saa vedettyä kunnolla henkeä?
Yritin selittää itselleni että lepäisin kyllä jos voisin, mitään muuta en haluaisikaan, mutta entä jos uni ei tule iltaisin ja entä jos tämä liian nopeasti minussa pyörivä pyörä ei pysähdy, en valitse itse sitä että kaikki minussa on liian suurella vaihteella, en valitse tätä levottomuutta tai kireyttä -
kipu meni ohi, mutta siinä lattialla tuli lopulta itku. Pisarat putoilivat silmälasien linsseille ja piti ravistaa ne pois päästä. Kummallista on se, että itkun myötä joskus tulee helpotus. Se on tunne siitä, että se jokin rintalastan alla kirvelevä liukenee veteen ja kihoaa silmien kautta ulos. Jos hetken jaksaa itkeä, rintalastan alle ei ehkä satu niin paljon… Tänään tahtoisin itkeä lisää, pois sitä jotakin jota en vielä uskalla päästää irti, ajattelen että minun on vielä kestettävä ja vielä oltava vastuussa, vielä tarjottava itsestäni toisille, annettava itseni, asetettava alttiiksi ja likoon. Ja niinhän se on. Mutta
minulla olisi vielä muutama päivä aikaa itkeä tätä.
Huomenna palaan Jyväskylään. Pesen vähän pyykkiä, kirjoitan esirukouksen. Sunnuntaina on edellisen leirin konfirmaatio. Sen jälkeen pakkaan tavarani. Maanantaiaamuna otan kaksi bussia päästäkseni Keltinmäen kirkolle, ja sukellan viimeiseen leiriin. Jos saisin nämä muutamat yöt nukuttua vielä edes sen kahdeksan tuntia yössä… Silloin kestän kasassa.
Taidan etsiä äärirajojani. Tai minut on taidettu sysätä sinne. Rajoille. Se ei ole väärin. Mutta se on uutta. Näen öisin unia – silloin kun en nuku keinotekoista unta saadakseni edes hieman levättyä – taas loputtomista junista ja juna-asemista, joilla näen junan ikkunasta jonkin tärkeän ihmisen vilahtavan ohi laiturilla, en saa junaa pysäytettyä, olen matkalla jonnekin minne en halua. Osa junista on uusia ja nopeita, osa hämäriä ja vanhoja, ja yleensä mitään ei tapahdu päiväsaikaan. Tai sitten olen unissa kaupungeissa joita en tunne, minulla ei ole paikkaa jossa yöpyä ja saan majoittautua jonkin epämääräisen tuntihotellin huoneeseen mutta minun on pysyteltävä poissa yöhön asti ja vain hetkeksi saan mennä nukkumaan sinne, soitan unessa ystävilleni ja veljelleni samassa kaupungissa ja he sanovat no miksi ihmeessä sinä et tullut meidän luoksemme mutta minulla ei ole vastausta, harhailen kaduilla ja mietin minne voisin mennä tappamaan aikaa, lämpimään.
Ja sitten kuitenkin viikon päästä tämä on jo melkein ohi. En kärsi itse leiristä, minä pidän rippileireistä… Kärsin siitä, että olen niin poikki, ettei minusta ole aivan omaksi itsekseni (ehkä). Kärsin rajalla olemisesta, ja hitaasti olen alkanut kärsiä siitä että kaikki se ikävä jota yritän pitää hallinnassa sisälläni ei enää suostu olemaan hallinnassa, ikävä alkaa kihota minussa pintaan, se tulee pisaroiksi iholle, sitä tarttuu kaikkialle, tunnistan sen tuoksun, olen varma että muutkin aistivat mutta eivät tiedä mistä se tulee, on niin ikävä etten tiedä minne sen laittaisin, kerään sitä öisin ämpäreihin ja kulhoihin ja kaadan aamuisin kukkapenkkiin ennen kuin kukaan näkee. Pelkään – ja toivon – että sen virta kasvaa, jokin aamu herään huoneeni ikävää täynnä, ja kun avaan oven käytävään se huuhtoo minut ja kaiken muun mennessään, jättää lattiaan ja seiniin ohuen hohtavan kerroksen, ja kaikki ihmettelevät mitä se on, miksi seiniin jää heidän sormiensa jäljet.
On ikävä veden ääreen, en ole kestää sitä ikävää, kesäöisen taivaan alle veden ääreen,
laineiden liplatukseen, puun tuoksuun, makuupussiin saaren rantaan,
nukkumaan raikkaan ilman alle, täydelliseen irtonaisuuteen, vapauteen,
on ikävä sinne missä käyn läpi koko menneen vuoden ja katson, millaiseksi olen tullut,
millaiseksi tämä kesä minut on tehnyt.
On ikävä silmiin katsomiseen. Ei ketään muuta voi katsoa silmiin niin kauan kuin omaansa. Enkä kenenkään muun anna katsoa minua niin kauan silmiin. Mutta sitä on ikävä, että saa elää tilassa jossa ollaan lähellä toista.
En todellakaan enää
ihannoi vapautta tai yksinäisyyttä
en, koska minulla on vapaus ja itsellisyys
vaikka elänkin lähellä toista.
Minusta tuntuu että meillä on jotain sellaista jota en ole aikaisemmin tunnistanut:
me olemme yksi mutta emme sama, me olemme irralliset ja ehdottomasti vapaat, olemme omat itsemme,
mutta emme voi olla sitä ellemme kuulu yhteen, ja se ei tarkoita sitä että meidän on koko ajan oltava yhdessä,
tällaiset viikot kun ei nähdä ja päivät kun ei voida soittaa tuntuvat vahvistavan sitä:
en tiennyt että sitä on lopulta vapaa vasta kun
itse itsensä sitoo toiseen ihmiseen,
sellaisilla siteillä ettei niistä koskaan enää pääse,
koska ei koskaan enää tahdo päästä.
Se mitä sen vuoksi on kannettava on ikävä, mutta en valita.
On taakkoja jotka ovat suloisia ja on taakkoja jotka ovat karvaita.
Tämä ei kuulu jälkimmäiseen. Tämä on taakka joka painaa päätäni enemmän kumaraan elämän edessä,
nöyrryn, opin kunnioittamaan
koska en ennen tiennyt, mitä on jos rakastaa,
tai mitä se avaa elämään. On syytä kunnioittaa jos saa sen lahjan, että oppii jotain sellaista.
*
Isä toi eteeni aamupalapöytään Katri Valan Kootut runot. En ole lukenut Valaa oikeastaan koskaan ennen, mutta nyt sivuilta tuli jotain vastaan jota piti purra ja tunnustella. Jätän sen hautumaan. Kuuntelen ja yritän erottaa, mitä se minulle äsken sanoi.
Onneni on avaruus,
jossa auringot syntyvät ja kuolevat.
Näin onnellinen on vain se,
joka seisoo rajalla,
joka on kulkenut
kauhun ja kärsimyksen pimeän tien,
kuullut sydämensä huutavan jättiläispyörän alla,
nähnyt unelmainsa kuolevan pimeään.
Niin onnellinen on vain se,
jolle ei ole jäänyt mitään,
joka on vain värisevä lanka
yli elämän ja kuoleman rajan.
Olen kahden ihanuuden välillä:
elämä – huumaantunut juna
sillalla valtameren yli
kuolema – ihanasti kiehtova
niin kuin vain seikkailu ja tuntematon voi olla.
Vaellanpa elämään tai kuolemaan.
suuri, sädehtivä virta on kantava minut!
// Katri Vala: Onnellinen
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Lepo, Matkalla, Mieli, Onni, Ruumis, Tunteet, Unet | Comments (0)
a risk worth taking. April 29th, 2009
Lainasin tänään kirjastosta kaksi akvarellimaalausopusta. Olen omistanut jo kauan akvarelliväripaletin, mainion sellaisen: kummitätini toi sen kerran Venäjältä ja arveli, ettei sellaisia värejä saisi myydäkään Suomessa. Värinapeissa on niin paljon pigmenttiä, että se voi jo mennä myrkyllisen puolelle. En tiedä, mutta paketissa lukee “Ленинград”, se on pakattu siniseen ja valkoiseen pahviin ja ne muutamat kerrat kun olen kokeillut niillä maalaamista ovat olleet kiehtovia.
Meni aika pitkään, ennen kuin ymmärsin, ettei kopiopaperille kannata varsinaisesti maalata vesiväreillä. Ja että papereissa on senkin jälkeen eroja, niin kuin siveltimissä ja… taidoissakin. Tänään, kyllästyneenä arkeni yksitoikkoisuuteen, ostin lisäksi Suomalaisesta Kirjakaupasta muutaman siveltimen, jotka ovat kyllä huonoja mutta ehkä niillä pääsee alkuun… Ja laitoin Googleen hakusanaksi “watercolour art”.
Tulokseksi tuli paljon vesivärimaisemia ja eläinmaalauksia, mutta jonkun omituisen sivuston kautta löysin myös Stina Perssonin. Ja ihastuin. Jos jotain ilmeeltään samanoloista osaisin tehdä joskus; viittaavaa, abstraktia, mutta vahvaa, värikästä ja ilmeikästä, aavistuksenomaista ja riemastuttavaa. Kekseliästä. Love it. Miten pelkkä punainen ja valkoinen voivat olla niin paljonsanovia…
Tekee mieleni kokeilla. En ole pitkään aikaan tehnyt mitään “luovaksi” kutsuttua, ja jokin hermo on päässyt pahasti puutumaan. Kenties se elpyy, jos hieron ja lämmitän sitä tarpeeksi kauan.
*
Kävelin taas kaupunkiin ja takaisin. Kävellessä ehtii kuulla ja nähdä enemmän. Niin kuin senkin pariskunnan, joka K-Kympin edessä tuli suojatien yli vastaan, nainen taluttaen pitkää rotevaa miestä jonka kaulassa oli sokeripala mustassa paidassa, ja joka puolestaan talutti mustaa labradorinnoutajaa, opaskoiraa. Tai kenties opaskoira talutti miestä, en ole varma.
Tien ylitettyään he pysähtyivät jalkakäytävälle. “Missäs päin se Kirkkopuisto nyt on? Kun siellä päin on se yksi vanhojen kirjojen antikvariaatti, jossa olisi mukava käydä”, sokea sanoi. Vasta ohitettuani heidät jäin pohtimaan tätä toisella puolen tietä. Antikvariaatti? Kirjoja? Sokea?
Miksi sokea mies menee antikvariaattiin? Kuinka hän lukee kirjoja? Onko pistekirjoituskirjoja antikvariaateissa? Vai näkeekö hän sittenkin hieman?
En tiedä sitäkään, mutta minua jäi viehättämään ajatus miehestä antikvariaatissa: sokea mies seisoo hyllyjen edessä, tunnustelee kirjojen selkämyksiä, antaa sormien liukua nahkaniteitä pitkin, poimii käteensä jonkun kirjan, tunnustelee sen painoa, avaa sen ja nostaa korvalleen, kuuntelee sivujen rapinaa, plaraa niitä läpi, nostaa kirjan kasvoilleen ja nuuhkii kirjan tuoksua; sanojen, tarinoiden ja pitkien iltahetkien tuoksua, ajan ja patinan tuoksua. Ja siirtyy seuraavan hyllyn eteen, ottaen kädellään hyllypuista tukea…
Jos olisin sokea, menisinkö silti teatteriin? Elokuviin? Antikvariaatteihin? Ja kuinka minä näkisin kaiken; eihän ihmisen mielikuvitus lakkaa, jos näkökyky katoaa, on mielikuvituksen vain kuvitettava kaikki sen puolesta…
Kävelin kotiin ja hetken aikaa tiedostin näkeväni kaiken.
*
Eilen yöllä näin myös unia. Syvänraskaita, mutta ei kuitenkaan ahdistavia – se on jokin outo unien genre, josta oikeastaan olen alkanut pitää. Omituiset, surrealistiset ja usein hämärästi valaistut unet, joissa olisi kaikki elementit ahdistumiseen, mutta en kuitenkaan ahdistu. Se on jotenkin kiehtovaa, olla turvassa keskellä kaaosta ja maailmanloppua.
En muista kaikkia unia, aamuun päälle jäänyt tunnelma vain paljasti sen, millaisen yön olen viettänyt. Jossain unessa etsin kesätöitä sinihämärässä öisessä kaupungissa ja sain viimein paikan patongintekijänä, muistan sen, että keittiössä keskusteltiin jostain vakavasta asiasta… Ja toisessa unessani oli mustaksi mennyt särkyvä jää järvien päällä.
Viimeisessä unessa olin jälleen siinä kaupungissa, josta uneksin usein, mutta jota en koskaan tunnista. Tiesin kaupungin olevan Ranskassa ja tiesin, että muutamat ystäväni opiskelivat siellä. Muistan uuden kaupunkikeskustan keskellä kohoavan huikean korkean vanhan kirkontornin, niitä katuja liikekeskusten ja lehmusten vierestä olen unessa kävellyt usein. Aina silti päädyn vanhaan kaupunkiin, vanhaan keskustaan. Siellä on valtavan laaja mukulakivinen tori, jonka laidalla on matalia viehättäviä puu- ja kivitaloja, ja torin keskellä jyhkeä kivinen rakennus, koristeltu ja neliönmuotoinen. Torin läpi kulkee katu, ja joskus seikkailen kadun vasemmalla puolen jossa on kauppahalli ja enemmän kapeita kujia. Nyt päädyin oikealle puolen katua, torin reunan mataliin taloihin ja kujille, jotka olivat täynnä mitä erilaisimpia kojuja. Etsin lahjaa jollekulle, lasista tai emalista korua, mutta en löytänyt mitään. En unessa saanut mitenkään päähäni, mikä kaupungin nimi oli, ja se vaivasi minua. Lopulta löysin keskeltä toria opastaulun, jossa kerrottiin, että kaupungin nimi oli Kempele. Se tuntui täysin loogiselta: niinpä tietysti! Kempele!
Muistan sen saman pysähtyneen, kellopelimäisen tunnelman, joka kaupungissa aina on. Siellä on aina keltaisen valoisaa ja viihtyisähköä, mutta kaiken yllä on jokin särö, jokin kuulumattomuuden tunne, jokin irrallisuus, nomadius. Kuljen katuja tietämättä koskaan minne mennä, ilta ei tule koskaan, mutta olen aina myöhässä ja matkalla jonnekin.
Yksi unista jäi terävänä välähdyksenä mieleeni, ja sen tunnelma kai vahvimpana koko aamuun. Olen pohdiskellut sitä päivän mittaan, mutta en ole varma, saanko kiinni.
Unessa olimme järvellä, minä ja joukko jonkinlaisia ystäviä tai tuttuja. Olimme menossa uimaan, vaikka päivä oli tuulinen ja vesi kylmää, taivas pilvessä. Meidät vietiin laiturille jonnekin keskelle järveä; neliönmalliselle ponttoonien päällä kelluvalle lautalle, jossa oli kaksi penkkiä sivuilla niin kuin laiturissa kuuluukin. Toiset hyppäsivät veteen, minä arkailin hieman – toin reppuni laiturille ja mietin, uskallanko jättää sitä, ettei se vain putoa veteen. Repussa oli jotain arvokasta, mutta en tiedä, mitä. Muistan, että penkillä laiturilla istui joku tyttö joka ei aikonut uida, ja hän kai lupasi katsoa reppuni perään.
Ennen kuin ehdin veteen, käännyin katsomaan järvelle. Näin laiturin jatkuvan kapeana käytävänä veden yllä, ja tämä osa laituria oli yhtäkkiä täynnä konttaavia vauvoja. Ne tulivat hitaasti kohti meitä, ryömivät tai istuskelivat. Ehdin ajatella säikähtäneenä, että miksi ihmiset ovat tuoneet vauvansa tällaiseen paikkaan; jokin niistä putoaa vielä veteen. Juuri ajateltuani tämän yksi laiturin oikeassa laidassa olleista vauvoista kaatui kyljelleen ja putosi laidan yli veteen.
Tiesin, että vesi on kylmää, mustaa ja syvää, ja tiesin unessa, etten ole hyvä sukeltamaan sellaisessa. Silti loikkasin saman tien pää edellä veteen siinä, mihin vauva oli pudonnut. Muistan sukeltamisen pimeässä vedessä, ruskeanmustassa, jonka läpi valo ei tullut, muistan kylmyyden ja tajun siitä, että jollen minä tavoita vauvaa, se kuolee. Jossain vaiheessa tuntui kuin en pystyisi enää sukeltamaan yhtään syvemmälle, jokin veti minua kohti pintaa, taistelin sitä vastaan. Ajattelin unessa, että jos vain pääsen hieman alemmas, yletyn tarttumaan vauvaa hiustupsusta ja saan sen nostettua ylös.
Muistan saaneeni vauvasta otteen. Sitä en enää muista, pääsinkö vedestä lapsen kanssa ylös. Luulisin niin, sillä uni ei ollut painajainen, me emme hukkuneet, muistan huojentumisen ja helpotuksen: minä pystyin siihen.
Nythän on niin, että unien tulkinnassa väitetään, että lapsista ja vauvoista uneksiminen on heijastuma omasta itsestä ja suhtautumisesta itseen. Vauvat unessa ovat minussa sisällä piilevä lapsi, ja unet kertovat siitä, osaanko huolehtia tästä lapsesta. Jos tämän haluaisi uskoa, tuntuisivat omatkin uneni ihan loogisilta: ne pitkään näkemäni hämmentävät yksinhuoltaja-unet, joissa olen jo raskaana tai pikkulapsen kanssa yksin, enkä koskaan osaa huolehtia lapsesta. Rakastan lasta, mutta unohdan sen milloin mihinkin, unohdan ruokkia lapsen, unohdan nukuttaa sen, unohdan pitää sen turvassa. Joku muu huolehtii lapsestani joskus unissa, joskus ei kukaan. Muistan niistä unista avuttoman hädän: haluaisin osata tämän, mutta miksi unohdan koko ajan, miksi olen välinpitämätön…
Olen nähnyt sellaisiakin unia, joissa pihallani konttaavat vauvat jäävät autojen tönäisemiksi ja minä juoksen hysteerisenä katsomaan. Usein unissa on jokin kauhuelementti, jokin pelkotila: lapsi ei voi hyvin, se on nälissään tai satutettu. Olen nähnyt unia myös imettämisestä, ja se vasta outoa onkin; että unessa voi saada kiinni hyvin realistisen tuntuisesta tyytyväisyyden tunteesta, hellyydestä… Se on kummallista, enhän koskaan ole kokenut koko asiaa.
Mutta koskaan aikaisemmin en ole pelastanut vauvaa syvästä vedestä. Varmalta kuolemalta. Hukkumiselta.
Jos tällä on jotain tekemistä aliminäni kanssa, tämä pitäisi varmaankin ottaa positiivisena merkkinä. Osaan sittenkin pelastaa itseni hukkumiselta. Minussa on se voima, joka elää. Joka janoaa elää, ja joka on valmis riskeeraamaan henkensä elääkseen.
Se on ristiriitaista, eikö? Mutta se on totta, alan uskoa niin. On laitettava henkensä alttiiksi saadakseen todella elää.
Vähemmälläkin voi kyllä olla elossa, mutta se ei ole sen arvoista… On voitava Elää. Se on enemmän. Se on sitä, ettei huku elossa olemisen ahdistuksiin, vaan nostaa itsensä pinnalle siihen, mikä on elämisen arvoista. Että löytää sen, ja ennen kaikkea uskoo voivansa pelastaa itsensä – ja uskoo, että se on sen arvoista…
Niin kuin William Wallace totesi Braveheartissa odottaessaan linnan tyrmässä teloitustaan: Every man dies, not every man really lives. Luulen, että se pätee naisiinkin.
Nyt on enää vain löydettävä joka ikinen säie siitä, minkä takia on sen arvoista olla elossa… Mutta sitä varten on koko loppuelämä aikaa. Olen varma, että löydettävää on paljon.
Luin tänään lehdestä parhaan pitkään aikaan kuulemani määritelmän elämän tarkoituksesta. Sen oli sairaalassa itsemurhayrityksestä toipuessaan ymmärtänyt nuori nainen, joka kärsi BDD-syndroomasta eli ruumiinkuvan dysmorfisesta häiriötilasta – johon liittyy vahva itseinho sekä itsetuhoisuus. Tytär oli kertonut oivalluksensa jo sairaalassa äidilleen, jonka haastattelu lehtijuttu varsinaisesti oli.
“Elämän tarkoitus on elämä ilman yhtä turhaa m-kirjainta: ELÄÄ.”
I’ll see where it takes me.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Mieli, Unet | Comments (0)
…cerebrum non habet. February 6th, 2009
Sitä ehtii valvoa ja miettiä kaikenlaista, kun yläkerran naapurin koira aloittaa viideltä yöllä haukkumisen. Niin kuin vaikka sitä, onko vaatteita puhtaana, tai että ihmisten ja rahan suhteessa suurin ongelma on se, että ne ovat kotoisin eri maailmoista.
Puoli seitsemältä voikin sitten jo nousta, kun kerran on väsynyt kääntämään koko ajan kylkeä. Voi mennä keittämään puuroa ja ihmetellä, miten aamumaailma näyttää niin erilaiselta kuin päivämaailma.
Ja ei kai sillä niin väliä ole, jos kerran on koko yön nähnyt unia latinan sijamuodoista ja ajatellut ablatiivia unen ja valveen rajamaastossa. Ja minä aivan todella näin niistä unia.
Toisessa unessa olin päässyt tenttiin asti. Olin paikalla vähän myöhässä, ja tenttisalissa oli menossa luento. Ihmiset hälisivät ja huusivat, joku soitti kitaraa, ja viereeni tenttiä tekemään istui joku ääliö joka halusi tahallaan puhua koko ajan ääneen, tehdäkseen tentintekoni mahdottomaksi. Vaihdoin paikkaa, ja ääliö vaihtoi perässä. Hieman myöhemmin tein tenttiä jossain aivan muualla, jonkun pienen onnettoman pöydän ääressä ikkunan edessä, eikä minulla ollut edes kunnon tenttikonsepteja, vain ruutuvihkosta irti repäistyjä repaleisia sivuja. Yritin raapustaa niille vastauksiani, mutta puupöytä jolla kirjoitin oli märkä, ja paperini kastuivat koko ajan käyttökelvottomaksi. Lisäksi minulla oli armoton kiire.
Ei kai vain näistä kielistä ole tullut hieman liian vakava asia?
Nyt olen aamun kunniaksi lueskellut vielä harjoitustekstejä läpi niin kyproslaisten kuninkaasta, joka teki itselleen norsunluusta naisen kuin korpista, jonka suutari opetti imartelemaan taistelusta palaavaa keisari Augustusta. Jos ei näillä mennä läpi, niin millä…?
Ilmeisesti aivoni eivät ole vielä tajunneet, että minun ei tarvitse OSATA näitä kieliä. Riittää, että pääsen tentistä LÄPI. Pääni yrittää vielä osata.
Olo on kuin harjoitustehtävän lauseessa.
O quanta species! …cerebrum non habet. (Millainen ulkonäkö! …sillä ei ole aivoja.)
En tosin menisi sanomaan tuosta ensimmäisestäkään. Mutta jälkimmäinen pätee tässä tilassa, kun aivot polkevat tyhjää paikallaan, eivät ota kierroksia, hihnat eivät tartu, pää on sitä uivelosti itsessään kelluskelevaa puuroa kuin aina ennen tenttiä, kun ei ole varma onko lukenut kaiken eikä ole varma muistaako mitään, ylikuormitus ja ylivirittyminen ylikuumetavat aivokuoren ja jäljelle jää hiljakseen sihisevä kasa hyytelöä.
Tämän kanssa sitten latinantenttiin, tasan kahden tunnin päästä.
Voi mikä onni kun se on ohi. Toivottavasti se on tämän jälkeen ohi.
Posted in Alitajunnan oikut, Teologia, Unet | Comments (0)
aarretta merenpohjasta. January 16th, 2009
Tällaista iltaa ei kai ole ollut pitkään aikaan.
Makaan yksikseni olohuoneen lattialla, yksi lamppu palaa nurkassa, selaan hitaasti muutamia sivuja internetistä, pysähtelen ajatusten äärille, kuuntelen kellon raksahtelua seinällä ja koneen kevyttä hurinaa. Kello kai leikkaa edelleen sekunteja päivästä pois, mutta niillä ei enää ole merkitystä. Aika on muuttunut venyväksi ja kestäväksi, niin kuin aina iltaisin. Aikaa ei ole, on vain hämärä ja pimeä ja hetki.
V meni nukkumaan noin tunti sitten, jäisessä rinteessä lumilautailusta ja sen jälkeisestä saunomisesta rauenneena. Minua ei vielä nukuta, vaikka unta on vähän viikolla tullutkin. Kai se johtuu perjantaista. Perjantai-illat ovat aina olleet erilaisia; niissä aika ensimmäistä kertaa koko viikkoon pysähtyy. Tuntuu siltä, että yhtäkkiä on aikaa. En vielä raaski sammuttaa tätä iltaa menemällä nukkumaan.
Ehkä olen hieman erakko. Nautin maata yksin lattialla, eksyksissä ajatuksissa. Kyllä minä puhun ja kerron jos kysytään, kysyn jos on mahdollista, juttelen ja rupattelen. Enkä nauti siitä yhtään vähempää. Mutta jokin kerros minussa erakoituu mielellään. Sillä on jotain tekemistä minuuden kanssa. Yksin ollessaan on ehdottomasti minä. Ei ole vääränlaisia peilejä haastamassa, heijastamassa. On vain minä ja venynyt aika. Tiedän sen, ja tunnistan molemmat: itseni ja ajan, joka on vanha tuttu. Jos en ole yksin, on oltava valppaana. Ihmiset ovat kaikki tasaisia peilejä, mutta minulla on huono taipumus nähdä ihmiset joskus sirkuksen vääristävinä peileinä, joista katson itseäni vääristyneenä. Se on synnynnäistä ja sen kanssa eletään. Ja silti yksinolo on sellaista, että joskus se on kultaa ja platinaa, silkkiä ja pellavaa.
Virtaavaa vettä ja solisevaa ilmaa.
Näin viime yönä unta, jonka haluan muistaa. Olin veneessä, mukana oli muitakin: ainakin veljeni ja V. Me etsimme aarretta. Jussilla oli paikanninlaite, johon se syötti oikeat koordinaatit, ja laiva ohjautui automaattiohjauksella kohti oikeaa pistettä – me tiesimme, missä kohden karttaa aarre sijaitsi. Muistan katselleeni näyttöä, jossa pieni vihreä piste sykki keskellä, ja ymmärtäneeni: siinä se on. Aarre.
Kun saavuimme pisteen kohdalle, olimme yhä keskellä vettä. Ajoimme jonkinlaiseen satamarantaan, melko kauas itse rantaviivasta. Oli ilta, ja ympärillämme kohosi korkeita pylväitä, puisia, muita veneitä kellui lähistöllä, vedessä seilasi omituisia suuria metallijätteenkappaleita. Kaikessa oli melko tehdasjätemäinen tunnelma, ja ihmettelin unessa, miten aarre voi olla jossakin tällaisessa paikassa.
Seuraavaksi me sukelsimme meren pohjaan. Oli aivan loogista etsiä aarretta merenpohjasta – aarteethan on aina kaivettava esiin. Sukelsin Jussin kanssa alas, ja illasta huolimatta veden alla oli valoisaa. Näin heti kaksi avonaista aarrearkkua täynnä kultakolikoita, ja riemastuin. Lähempänä huomasin niiden olevan epäaitoja: kolikoissa oli jonkin vakuutusyhtiön tunnus, arkut olivat siis vain mainoskikka. Petyin, mutta toisaalta se oli loogista: ei aarteita ole noin helppo löytää.
Merenpohja oli myös sotkuinen ja roskainen. Muistan, että kaivoimme hiekkaa, löytämättä mitään. Hetken päästä tutkimme ikäänkuin laiturin vedenalaisia rakenteita, ja Jussi löysi omituisen näköisen poikkilaudan puuseinämässä. Olimme varmoja, että aarre olisi sen takana, ja kampesimme laudan irti. Sieltä löytyi kuitenkin vain outo legorakennelma, jolla ei ollut aarteen kanssa mitään tekemistä.
Kävimme välillä pinnassa hengittämässä, mutta muistan silti ihmetelleeni, miten helppoa minun oli olla veden alla.
Viimeisenä unessa löysimme pohjasta laakean levyn, erilaisista puuosasista rakennellun. Se oli suuri luukku, jota piti nostaa. Se oli ollut ovelasti piilossa, ja unessa tajusin, että tässä se nyt on. Aarre on tuolla. Olin siitä varma.
Jussi nosti levyä, ja luukku aukesi helposti. Minä taisin pidellä taskulamppua.
Levyn alla oli toinen luukku. Musta, ja pienempi. Minua alkoi pelottaa. Miten syvälle meidän olisi mentävä? Kuinka syvään meidän pitäisi kaivaa? Mitä luukun alta oikein paljastuisi, miten aarre olisi suojeltu? Olimme pimeän taivaan alla vedessä, merenpohjassa, availemassa pelottavan tuntuisia luukkuja. Se puristi kovaa.
Uni loppui siihen, emme avanneet viimeistä luukkua – minä ja Jussi jäimme merenpohjaan enkä vieläkään tiedä, mitä luukun alla olisi ollut.
Se kieltämättä vaivaa minua. Alitajunta, mitä yrität sanoa? Mitä pelottavaa aarretta minä etsin, ja miksi veljeni oli unessa?
Uni oli taas vahva, selkeä ja tunneladattu. Sellainen, jota ei heti unohda, ja josta jää outo tunne – mistä tämä oikein tulee?
On vaikea suhtautua vahvasti tunnepainotteisiin uniin vain ohimenevänä viihteenä, alitajunnan materiaalinkäsittelykeinona, sotkun selvittelymetodina. Ja se on turhauttavaa - en ymmärrä.
Olen taas alkanut nähdä vahvempia unia. Ehkä se johtuu arjen alkamisesta. Ensimmäinen opiskeluviikko on taas takana, olen oppinut taivuttamaan jo preesensissä kahden ensimmäisen taivutusluokan verbejäkin latinaksi. Sekä liudan erilaisia lentäviä lauseita. Memento mori, muista kuolemaa.
Arki. Arki! Missä sinä olet? Asutko sinä täällä? Tunnemmeko me toisemme? Pidänkö minä sinusta? Miksi sinua pelätään? Kuka sinä olet? Kuinka sinä nämä huoneemme täytät? Kuinka sinä täytät ihmisen sydämen kammiot? Tuletko vieraaksi, jäätkö elätiksi? Miten me teemme sopimuksen keskenämme – me arvostamme sinua, sinä et syö meitä…?
Tämä on mielenkiintoinen kevät.
Ehkä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen minullakin voi olla arkea. Viime vuosi ei totisesti ollut arkea, vuosi sitten ei arkea ollutkaan, oli uutta ja ihmettä. Ihme ei ole vuodessa vähentynyt, mutta se tulee tutummaksi. En tiedä, mitä arki on – se kuulostaa usein rumalta sanalta. Arkinen. Eikö arki ole kuitenkin sitä, että asiat ovat hyvin, tasaisesti, turvassa, tutusti? Ja eivätkö ihmiset sitä eniten halua?
Arki. Se on ihan kaunis sana.
Ajattelen että tänä keväänä arki saa olla ihan kaunis asia. Ehkä otan tuon sanan “ihan” pois. Arki saa olla kaunis asia, minä en sitä toiseksi tee.
Näen uniani ja etsin aarteitani.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Minäkuva, Unet | Comments (0)
en ymmärrä näitä unia. November 16th, 2008
Näen unia jotka jäävät koko päiväksi pyörimään mieleeni. Viime yönä harhailin perheenjäsenten kanssa pitkin jonkin keskieurooppalaisen pimeänöisen kaupungin katuja, aina joku oli jäänyt jälkeen, aina jotakuta odotettiin ja aina joku seisoi pimeän kadun varrella odottaen että joku tulee hakemaan, ja sitten hetkittäin oli päivä ja olin yksin, oli kiire jonnekin ja kiipeilin omituisten rakennelmien läpi riippumatta siitä, että niin ei todennäköisesti olisi saanut tehdä. Ja – jostain käsittämättömästä syystä – päädyin usein sisustuskauppoihin, sellaisiin, jotka olivat täynnä pientä kaunista tavaraa. Ja silti oli yö, portailla paloivat tulet, ja aina joku oli hukassa ja myöhässä. Muistan sen kuristavan pelon tunteen kun on kiire ja osa perheestä on kadoksissa öisillä kaduilla ja jokin alitajuinen osa minusta tietää että siellä ei ole turvallista.
Toisessa unessa olimme jossakin eteläisessä maassa, merenrannassa, suuren valkoisen laivan kannella. Minä ja V hyppäsimme kerta toisensa perään korkealta laivan kannelta mereen, testasimme, vieläkö uskallamme. Pudotus oli pitkä ja meri turkoosi, ja vasta hypätessäni tajusin, etten tiedä, mitä pinnan alla on. Laiva piti aina uida kiinni ja kiivetä takaisin ylös, ja jossain vaiheessa jouduin ohjaamaan laivaa kun V oli vedessä, laiva ei ollut totella komentojani ja olin jatkuvasti törmätä siltaan joka kantoi veden yli siinä vasemmalla puolen – vaikea kuvitellakaan sitä tuhoa, jättimäinen laiva ja jättimäinen silta, ja V pienenä vedessä.
Ja sitten oli uni jossa oli toinen öinen kaupunki, mutta kapeat keskiaikaiset kujat olivat täynnä valoja ja elämää, pieniä putiikkeja, kahviloita, helteenjälkeistä iltakuhinaa. Etsin jotain, mutta en enää tiedä, mitä. Muistan kaduilla temppuilleet ihmiset omituisissa vaatteissaan, ja nyt kun muistelen, on kuin he kaikki olisivat olleet mykkiä… Ja jossain vaiheessa Hanna H. ajoi minut monta kertaa kiinni polkupyörällä yhdessä alamäessä joka on esiintynyt unissani ennenkin, möykkyisen asfaltin peittämä jyrkkä mäki alas järven rannassa olevalle punatiiliselle rautatieasemalle, ja oli marraspakkanen ja silti auringonkukat puskivat maasta esiin nuppujaan tien likaisella penkalla.
Yhdessä unessa lensin matalalla yli Islannin ja näin korkealta omituisen rakennelman, joka oli rakennettu villisikojen tappamiseksi. Muistan jonkun selittäneen minulle metodia, ja sen kauheus puistatti. Islanti oli vihreä ja kumpuileva, ja olin matkalla jonnekin paljon pohjoisempaan. Jossakin vaiheessa joku selitti kesken lennon matalalla äänellä että teillä on tuuria, näette Norrlannin vasemmalla sillä usvaa ei ole ja veden takana vasemmalla levisi tuuhean matalan kuusimetsän peittämä manner. En ollut varma minne olin matkalla, mutta jossain vaiheessa eteeni aukesivat koskemattomat metsiköt ja niiden takana särmäiset harmaat lumihuippuiset vuoret. Kaikesta kaukana olemisen tunne oli hyytävä – tunne siitä, että takaisin on mahdotonta mennä, ja olen itseni varassa.
Näin myös unta että olin rippikoululeirillä töissä ja raskaana, enkä muistanut laskettua aikaani. Pelkäsin unessa synnytyksen alkavan milloin vain enkä tiennyt, miten pääsisin sairaalaan – olinhan töissä! Unessa sekoittuivat kauhu siitä, miten lapsen käy, ja hämmentynyt onnellisuus siitä että minusta olisi tulossa äiti.
Viimeinen uni oli ehkä jollain tavalla hämmentävin. Raskausunet ovat aina. Ilmeisesti ne ilmentävät jotain kestoteemaa minussa, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä itse äitiyden kanssa. Mille unet lapsista ovat symboli? Pahimpia ovat aina ne, joissa minulla on sylilapsi jota en osaa hoitaa tai muista ruokkia, jonka jatkuvasti unohdan vaikka sydäntä raastaa tajuta aina hetkittäin, että lapsi on nälkiintynyt ja palelee.
Ja sitten oli uni jossa olimme Israelissa ja V oli menossa kertausharjoituksiin, minä mietin miten pääsisin Vuorisaarnan vuorelle tai Kirkastusvuorelle, pyöräilin yksin pitkin harmaanvalkeita maisemia ja V oli jossain muualla. Muistan ajatelleeni Tiberiasta Galileanjärven rannalla ja muistan maiseman ylhäältä vuorelta järvelle, se tosin ei ollut mitään samannäköistä kuin tosielämässä niillä rannoilla.
Ja kaikki tämä yhtenä yönä. Alitajuntani filminleikkaajalla on taas ollut kiire syöttää kaikki jämäpalat projektoriin kerralla.
Unet ovat olleet kiehtovan vangitsevia. Tavalla joka on oikeastaan lievästi ahdistava. Niissä on ollut isoja tunnetiloja – pelko, ahdistus, yksinäisyys, kesyttämättömät maisemat, hämmennys, putoaminen, uskallus, toivo. Sellaisten vastaanottaminen on tavallaan pakahduttavaa, vaikka unet ovatkin epätosia ja virtuaalisia. Ja silti ne ovat niin suuria ja pakahduttavia, että niihin on jäädä kiinni. Mitäköhän näen ensi yönä? Melkein toivon, että joudun seikkailemaan taas.
On kuin eläisi yhtä elämää päivisin ja toista öisin.
Ja sitä silti toivon, että ymmärtäisin uniani hieman paremmin. Ja tietäisin, mitä niistä yleensäkään voi ymmärtää. Voiko niitä uskottavasti tulkita? Ovatko ne päivän aikana tulleiden, satunnaisten virikkeiden tulvan purkamista ilman merkityksiä, vai onko niihen piilokoodattu sitä, mitä asiat minulle merkitsevät – ja miten minun pitäisi niitä merkityksiä ymmärtää? Miten purkaa koodeja joita en tunne?
Se kiehtoo minua. Siksi yritän edes kirjoittaa uniani talteen silloin kun huomaan niiden kieppuvan päivisinkin tunnelmineen ajatuksissa. Jos ne joskus toistuvat, voin vetää ehkä jonkinlaisia ymmärryksen yhtäläisyysmerkkejä tilanteitteni välille. Ehkä. Tai sitten tämä on elämänpituinen oppitunti alitajunnan hallitsemattomuudesta.
Huvittavaa, että pohjimmiltamme me ihmiset olemmekin hallitsemattomia – ei tarvitse kuin nukkua tajutakseen sen.
*
Tänään olen lisäksi löytänyt ensimmäisen geokätköni Aavarannan sillan rakenteista ja harkinnut vakavasti seuraavien etsimistä vaikka ilman gps-laitetta. Siinä olisi enemmän haastetta ja kirkasotsaisuutta kuin laitteella suunnistamisessa. Ja olen juossut cornflakesin kokoisten märkien lumihiutaleiden seassa ensimmäisen juoksulenkkini pitkään aikaan ja havainnut nauttivani siitä edelleen, vaikka pitkään koko kehoni on vastustanut ajatustakin juoksuaskelista. Ehkä syynä on se marraskuun märkä säkkipimeys, johon en ole iltaisin halunnut mennä. Nyt oli päivä ja valo harsomaista, tuuli viistoa rannassa, pilvet ohuiksikäyviä taivaalla ja ilma raikkaampaa kuin muistin.
Tämän maan peittää pian talvi. Sen on pakko olla niin. Ohutkin lumi herättää toivoa. Ja jos lunta ei tulisikaan, tulee ainakin talven mukanaan tuoma pysähtyminen, raukeus, uni ja raskaus. Tervetuloa.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Luonto, Tunteet, Unet | Comments (3)
upporikasta ja rutiköyhää. October 30th, 2008
Minusta tuntuu jo toista päivää syksynsyvältä. Kaksi sanaa: Bittersweet ja melancholic. Asfaltti on märkää jo monetta viikkoa, lehdet on viety puista, palelin vuorittomassa takissa eilen, Kuokkalan sillalla iltakuudelta kaupungin skyline oli peilityyneen veteen sydäntäsärkevä, ratapihan yli kulkeva pyöräilyluiska valaistu punaisella ja sinisellä.
Tuntuu siltä että voisin kulkea loputtomasti pimeiden puitten alta, kädet taskuissa pää kaulahuivissa piilossa, hitaammin askelin, hiljaa. Voisin saada oksat vasten kasvojani ja pisarat otsalleni, kenkäni kuraan, seistä risteyksissä, katsella ulkopuolelta valaistuja ikkunoita, ihmisten elämänviipaleita, eri aikaa näyttäviä kelloja. Pimeässä aika unohtuu, kun valo ei enää mittaa sitä: on vain loputtomia valaistuja pyöräteitä ja aurinko nousee vasta kahdeksan aikaan – ja nytkin valo on täysin kontrastitonta, maiseman päälle kaadettua valjua valkoisuutta, persoonatonta valaisua joka ei kulje eikä elä.
Odotan lunta. Ja toisaalta lumi lopettaa tämän kuljeskelemisen ajan – lumi ei ole melankolista, ei katkeransuloista. Lumi on tasoittava vaippa, peitto joka heitetään levottoman eläimen pään ylle. Talvi on rauhoittava aika siinä missä syksy on kuolemisen ja irti päästämisen hetki, tilinteon ja selvittämisen, kahlaamisen.
Epäilen tekeväni tilinpäätöstä. Todennäköisesti en vain kuluneesta vuodesta vaan jonkinlaisesta pidemmästä ajanjaksosta. Kehityspsykologian kurssilla kerrottiin, että ihmiselämässä voi olla kriisejä ja siirtymiä – molemmat ovat elämän muutoskohtia, mutta siinä missä siirtymät ovat viileitä ja kontemplatiivisia, ovat kriisit kuumia ja ennalta-arvaamattomia, järisyttäviä.
Kriisit kestävät yhdestä kolmeen vuotta, useammin sen kolme. Epäilen viimeisten kolmen vuoteni olleen kriisinomainen muutoskohta.
Tilinpäätös. Kuka oikeastaan olen tullut olleeksi? Ja kuka oikeastaan koen olevani? Mitä satun olemaan, ja voisinko tehdä sille jotain? Eihän ihminen ole vain kontrolloimaton luonnontapahtuma, vuorovesi tai eroosiovoima, jota ei voi vastustaa. Ihminen on virta jonka voi padota, tai jonka voi päästää virtaamaan vapaasti. Vettä ei voi estää, mutta sitä voi ohjata. Ehkä kaivan auki patomuuria ja levennän virtausuomaa, että toisinaan minussa olisi suvantojakin, pysähtymisen uneliaita paikkoja. Koen jonkun tulleen padotuksi muutamien vuosien aikana ja etsin sitä heikkoa kohtaa padossa, johon asettaa hakku ja taltta.
Ehkä olen ajatellut, että ihmiset ovat monsuuneja ja tsunameja. Estämättömiä. Ja että minäkin olen luonnonlaki, jolle en voi mitään, ja johon toistenkin tulee sopeutua. Että minuus on enemmänkin kohtalo kuin matka, ja olen itseni armoilla, niin kuin rankkasateen alle jäädään. Olen rakennellut suojia ja majoja sateessa mutta en ole pohtinut, saisinko sateen hetkeksi taukoamaan. Aivan kuin en voisi elää rauhassa itseni kanssa, vaan olisin aina itseni uhkaama, milloin tahansa voi sattua mitä vain ennustamatonta, milloin tahansa minä voi alkaa viedä minua suuntaan jota en tahtoisi.
Psykologi puhuisi minän eheydestä. Kutsutaan sitä miksi tahansa. Sain psykologisen testin jossa suurimmaksi kehitystavoitteekseni sanottiin tunteiden hallinta. En yllättynyt – sama testi kertoi minun olevan tunnekylläinen ja vähän kontrolloitu, joka yhdessä heikon tunteiden hallinnan kanssa aiheuttaa tilanteiden ylikorostunutta subjektiivista tulkintaa ja on haaste omalle jaksamiselle.
En ehkä olisi tarvinnut siihen testiä. Tunteet ovat rankkasateita ja hyökyaaltoja. Sellaisia, joista usein näen unta, joissa joudutaan veden varaan ja valtavat aallot lyövät ylitseni vasten kalliorantaa. Muistan monia unia joissa ollaan veden alla öisen pimeässä vedessä, takana valtava ääretön meri, eikä minkäänlaista aavistusta, mitä kaikkea vesi kätkee sisälleen, pohjaan ei ulota, suunnat katoavat.
Mielenkiintoinen dilemma. Olen ehkä todellakin melko tunnepainotteinen kokija. Samalla se on vaikea ja kallis asia. Samalla jotain jonka takia olen upporikas ja samalla rutiköyhä. Tunteet eivät ole joko tai, ne ovat kaikki skaalat siitä väliltä, jotain joka rikastaa elämää ja samalla rahastaa sitä. En luopuisi siitä, että syksyt ovat tilintekoa ja kuljeskelua ja keväät jonkinlaista raastavaa kasvamista, vuodesta toiseen sama juttu, kesästä talveen, samoista kehistä samoihin kehiin. Mutta miten ihmeessä pysyisin rannalla? Ehkä sitä testikin yritti sanoa, ja olen taipuvainen pitämään testiä melko pätevänä, sillä siitä itse maksamani 40 euroa oli vain 15 prosenttia testin kokonaishinnasta. Tuomiokapituli panosti loput.
Se oli todennäköisesti hyvä. Ensimmäistä kertaa ehkä minulle sanottiin, etteivät ihmiset ole luonnonoikkuja ja vastaansanomattomia lainalaisuuksia. Ihmiset ovat vettä ja kiveä, ja kumpaakin aika muokkaa. Vettä nopeammin, kiveä hitaammin. Vesi muuttaa muotonsa pusertuessaan kahden kiven välistä, kivet muotoaan veden pusertuessa vuosisadat niiden lomasta.
Ehkä olen kiveä, mutta kivi on pehmeää. Annan tämän katkeransuloisen melankolian olla ja keskityn ajattelemaan sitä minkä Tabermann osuvasti puhui:
Jokainen joka on pidellyt
aaltojen silittämää kiveä kädessään
tietää että loputtomilla hyväilyillä
on ihmeitä tekevä voima.
Posted in Elämä, Minäkuva, Tunteet, Unet | Comments (0)