Archive for the ‘Usko’ Category
on oltava puu joka kasvaa appelsiineja. February 2nd, 2010
SONG OF THE BARREN ORANGE TREE
Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.
Why was I born among mirrors?
The day walks in circles around me,
and the night copies me
in all its stars.
I want to live without seeing myself.
And I will dream that ants
and thistleburrs are my
leaves and my birds.
Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.
// Federico García Lorca (trans. by W.S. Merwin)
*
Mietteliäs päivä.
Luin graduni aamulla vielä kerran läpi, siirtelin lauseita paikoiltaan, pudottelin liiallisia kirjaimia pois ja kääntelin ilmaisuja päälaelleen, yltympäri. Jätin sen käymistilaan, jossa se kuplii ja sihisee. Huomenna avaan kannen ja katson, onko keitos selkiytynyt ollenkaan, ja jos on, teen siihen vielä viimeiset vedot, harkitut pisteet i-kirjainten päälle, lasken muutaman sofistikoituneen aksentin oikeisiin kohtiin ja muutamien päivien ajan tuskaisena mietin, pitäisikö jotain vielä lisätä, metsästän muutaman puuttuvan viitteen ja lopulta sidon rusetin koko jutun päälle, jätän sen odottamaan loppuyhteenvetoaan jonka metallinen klangi saa kunnian olla koko sinfonian viimeinen ääni. Tähän kaikkeen voi mennä viikko, tai kaksi. Mutta kuukautta pidempään siihen ei mene.
Viime viikon puserruksen jälkeen olen tänään ollut irrallinen ja tyhjä. Puoliltapäivin tietokoneen ruutu alkoi näyttää mielipuolisen tasapaksulta, ja laitoin sen nukkumaan. Kai kirjoitin ajatukseni niin voimalla viime viikolla ulos, ettei virta ole vielä ehtinyt kasata uutta vesimassaa padon taakse odottamaan. Menin sen sijaan lenkille, ja jossain tuolla rannan tienoilla ymmärsin, että paremmankin päivän olisi voinut valita: tuuli tuli pistävinä viimaisina puuskina suoraan vaakatasossa silmiin, puut nakkelivat oksiltaan lumipaakkuja ja huojuivat riemuissaan aina osuttuaan kasvoihin. Harva lenkkireittini pyörätie oli aurattu, ja juoksin kolmasosan matkasta nilkanvahvuisessa lumessa. Jalka lipsui taaksepäin joka polkaisulla, mutta ajattelin, että ei tässä maassa ole ennenkään valitettu ja jos kerran lunta on, siinä pitäisi juosta aivan siitä ilosta. Ja nousipahan syke tavallista herkemmin. Viitaniemen rannassa juoksin silmät melkein sikkurassa kiinni niissä kinoksissa, kun pistävä lumi yritti tunkeutua silmistä läpi, raotin vasenta silmää aina hetkeksi nähdäkseni, missä polun kaarteet menivät. Talvi tuntui ottaneen tänään taas ohjat omiin käsiinsä: oli leudompaa, pakkanen hengitti hellemmin, mutta talvi tuntui viuhtovan ja riehuvan kaupungin kaduilla ja kujilla kuin raivostunut itsevaltias, jonka vallan alla piskuiset ihmiset loputtomiin kolasivat ja lapioivat lunta, takin kaulukset korvissa asti, huomatakseen vain hetken kuluttua, että edellisen paikalle oli kasvanut uusi kinos.
Silti, pidän tästä talvesta. Kylmyydestä ja viimasta huolimatta. Käytän nykyisin kotona lähinnä V:n vanhoja villapaitoja, koska niissä on viihtyisää ja lämmintä, ja mahdun niiden sisään kokonaan, minä ja levottomaksi käynyt maailmani. Villapaidoissa voin rauhassa olla käymistilassa, kiehua ja kuplia, antaa asioiden paisua niin isoiksi, että lopulta ne täyttävät niille rajatun tilan. Siihen voi mennä aikaa, mutta se tulee tapahtumaan. Vääjäämättä. Tunnen, miten saumat venyvät jo. Lopulta ne ratkeavat, sillä muita vaihtoehtoja ei ole, koteloista kuoriutuu aina jotakin, jos ei perhosia niin sitten jotain muuta lentävää.
Olen tehnyt päätöksiä. Niin kuin sen, etten tee keväällä sitä sielunhoidon harjoittelua, jonka repivän palavasti olisin halunnut tehdä. Laskin yhtälön kaikki osat yhteen ja totesin, että tulos oli vahvasti miinusmerkkinen. Epäilen, että siitä ei tulisi kovin kaunista jälkeä: lukisin ehkä laajimpaan tenttiini samalla kun tekisin vaativaa harjoittelua päivisin, kulkisin viikonlopuiksi Jyväskylään pakkaamaan, pitäisin normaalia sosiaalista elämääni yllä vain viikonloppuisin sen mitä pakkaamiselta ehtii, ja kenties parisuhdekin putoaisi elämään joissain häivähdyksenomaisissa välitiloissa, joita tämän kaiken sekaan mahtuisi. Ja sitten muuttaisin toiseen kaupunkiin kesken harjoittelun ja yrittäisin siinä sivussa varmistaa tutkinnon kasaan ja valmistua. Niin, ja pystyisin olemaan vastuullinen ja jotakuinkin toimiva sielunhoitaja samalla. Se tuntuu tällä hetkellä maksimaalisen mahdottomalta, ja laskin, että on vastuullisempaa luottaa matematiikan lakeihin kuin lähteä kyseenalaistamaan niitä ja venyttää todellisuuksia äärirajoilleen. Päätin, että astun sittenkin sivuun koko harjoittelusta, vaikka hampaiden kirskunnan varmaan kuuli kauas, kun soitin asiasta: kiristi aika lailla.
Yritin miettiä rehellisesti, mikä siinä kiristi. Mahtavan mahdollisuuden menettäminen eniten. Ja toisaalta rehellinen kysymys siitä, olisiko tässä ollut niin sanotusti jotakin, joka olisi antanut jonkun suuntaviitan tulevaisuudelle. Olisiko tämä antanut jotain tuntumaa tiehen tai polkuun? Varmasti olisi, tavalla tai toisella. Olisin halunnut tehdä tämän syväsukelluksen, mutta nyt sukelluksesta oli vain tulossa liian syvä ja liian hyiseen veteen.
Sitten olin ihan rehellinen, ja väistämättä tiedän, että osa minusta halusi mennä sinne olemaan merkityksellinen. En ole vielä varma siitä, onko se täysin huono asia vai ei. Siitä tuskin pääsee eroon, halusta olla merkityksellinen. Kuka ei halua olla merkityksellinen? Minulle voi ilmoittautua, tarjoan kahvit. Luulen vain, että sellaisia on vähän. Ihmiseen taitaa olla koodattu tarve merkityksellisyyteen. Kysymys on kai siitä, mihin raja vedetään. Mistä merkitys etsitään, ja mitä varten. Minulle se on ollut halua auttaa. Olisin halunnut tehdä harjoittelun saadakseni selville jotain siitä, osaisinko auttaa sillä tavalla, olisiko minulla korvia ja joskus sopivia sanoja. Ja halu auttaa on hyvä, vaikka Hesarissa onkin pitkään puhuttu siitä, että “sehän on itse asiassa todella itsekästä, siinähän haetaan itselle vain jotain hyvää ja palkitsevaa fiilistä”. Jotenkin tuo on niin elämävihamielinen ajatus, että vastustan sitä ihan periaatteesta. Kyllä kai auttamisesta hyvä olo tulee; pakkohan siinä on joku palkinto olla että ihmiset niin tekisivät, ja ihmekös se on muutenkaan: kai se nyt hyvältä tuntuu, kun hetkeksi pääsee sisälle ja kiinni elämän ytimeen ja johonkin todelliseen. Minä ajattelen, että auttaminen on samaa alkujuurta kuin rakkauskin on, ja silloin ollaan lähellä Olennaisimpia. Ja voihan olla, että joku jää koukkuun siihen tunteeseen ja hakee sitä auttaessaan. Sille on nimikin, “auttajasyndrooma”, ja sellainen ihminen ei tahdo toisten toipuvan tai selviytyvän, koska samalla itse menettäisi oman merkityksellisyytensä. Mutta kaikki syytökset sen ulkopuolella itsekkyydestä voi minun puolestani heittää manalan pimeimpään kuiluun, se on pahimman tason sammuttamista ja latistamista, jos jossakin alkaa palaa pieni liekki niin hyvä ihme, silloin pitää puhaltaa kekäleeseen ja syöttää sille lisää tuohta.
Niin, minäkin siis haluan olla merkityksellinen. Olen jotakuinkin varma, että se on hyvä asia. Mutta tiedän, että minulla ei ole merkityksellisyydestä aavistustakaan. Sen verran vähän olen tätä elämää vielä tarponut, että olisi paksua väittää jotain niin suureellista. Minulla on kuvitelmia siitä, millainen aikuinen ja kypsä ihminen minusta tulee. Että jonain päivänä olen rauhallinen ja tyyni, sellainen jonka ympärillä on tilaa, jolla on aikaa kuunnella ja taito katsoa silmiin. Ja ajattelen, että sen jälkeen kaikki menee suurinpiirtein itsestään. Ja se sellainen ajatus on kupla;
on oikein, että se puhkaistaan, että kuoren sisältä kuoriutuu jotain, perhosia tai sudenkorentoja. Ne ainakin ovat aitoja, eivät koteloita. Koska jos elämässä joskus oppisi auttamaan, enimmäkseen se todennäköisesti olisi joko tuskallisen vaikeaa, käsittämättömän satuttavaa, turhauttavaa tai raskasta, ja hetkellisesti vain kirkasta ja kevyttä, palkitsevaa ja eksistentiaalisesti humalluttavaa. Enimmäkseen se on jotakin, joka tulee vaatimaan sitoutumista. Ja sitoutuminen on sitoutumista juuri siksi, että ihminen joka sitoo itsensä suostuu vapaaehtoisesti olemaan kiinni jossakin, joka on hyvin usein vaikeaa tai työlästä. Ei siihen muuten mitään sitomista tarvittaisi, pelkkä viehätys riittäisi. Mutta sitoutuminen nostaa asioihin jonkin uuden tason, uskon. Sellaisen, josta naimisissaolevat sanoivat aina ennen että “siinä on jotakin, siinä avioliitossa…. Sitä on mahdoton selittää, mutta jotakin siinä on.” Ja uskoisin, että kaikessa sitoutumisessa on se sama; jokin erilainen olemisen taso tai ulottuvuus, ei-sanallinen ja pienenä väreilynä koettu, ja minä sanoisin juuri sitä “merkityksellisyydeksi”, koska sitoutuminen on sitä että sitoutuu antamaan jollekin asialle arvon, jota ei voi kiistää. Siis antamaan merkityksen. Mutta se ei ole vaivatonta tai helppoa, enkä haluaisi kovin pitkään enää kuvitella niin. Jos minusta ei tulekaan sairaalasielunhoitajaa, jospa jokin kanava sitoutua ja auttaa löytyisi muualta,
jokin sellainen jossa saa kätensä multaan ja selkänsä kipeäksi, jokin elämään liitoksissa oleva. Haluaisin pelkistä sanoista eroon, tai niiden rinnalle teot.
Olen ajatellut äiti Teresaa viime aikoina enemmänkin. Lenkillä Tuomiojärven uimarannalla totesin, että äiti Teresaa kuvaa ehkä eniten sana transformed. En osaa selittää ajatustani auki, muuten kuin juuri sitoutumisen kautta; äiti Teresa on ollut rajattoman sitoutunut, hän on viettänyt Kristuksen kanssa niin pitkään niin henkilökohtaista aikaa että sitä tuli vääjäämätön sitoumus, henkilökohtainen. Ja siitä sitoutumisesta tuli merkitys, ja ajattelin siinä rannalla juostessani että tällaisista ihmisistä tulee tuntu kuin jokin Tärkeä olisi painunut heissä syvempään, syvempään ja syvempään. Ja lopulta se jokin olisi tullut niin syvälle, että se olisi saavuttanut ihmisen keskuksen, sitä kai sanotaan sydämeksi. Ja sinne saapuessaan se on alkanut muuttaa ihmistä. And they are transformed.
Se ei kuitenkaan lähde mistään muusta kuin suhteesta, henkilökohtaisesta kohtaamisesta, ja viipyvästä keskustelusta. Äiti Teresa varmaankin kävi Jeesuksen kanssa pitkiä keskusteluja. Ja niiden seurauksena hän kantoi nunniensa kanssa Kalkutan kaduilta kuolevat ihmiset sisään omaan keskukseensa, ja ihmiset jotka olivat eläneet kuin koirat saivat edes kuolla kuin enkelit.
Siinä on jotakin, ja olen melko varma, ettei äiti Teresa enää vain halunnut itse olla merkityksellinen. Kun jokin painuu riittävän syvään, kääntyy mielenkiinto väistämättä poispäin itsestä. Sen on pakko olla niin. Sen jälkeen on melko sama, mitä itselle tapahtuu. Se, mitä muille tapahtuu, tulee merkitykseksi myös itselle.
Mutta löisin vetoa sen puolesta, että äiti Teresalla oli… harvinaislaatuisen kivinen tie.
Tuntuu, että ajatuksissani seison vähän väliä tienhaaroissa. Ja jotenkin siinä on kyse koko ajan samasta: valitsenko helpon vai hankalan, yritänkö ulos itsestäni vai käperrynkö tiukemmin minuun. Ajattelin, että sielunhoidon harjoittelu olisi ollut osa matkaa ulos itsestäni. Todennäköisesti olisikin. Mutta ehkä niitä teitä tulee toisia, sellaisia, joille minäkin pääsen.
Lorcan runo osui puolivahingossa silmiin tänään ja se sujahti osaksi näitä ajatuksia, tosin se on raskaampi ja toivottomampi kuin minun ajatukseni, mutta tulin ajatelleeksi sitä, mitä varten täällä oikeastaan ollaan, appelsiinipuut ja me. Ei kukaan ole itseään varten. Appelsiinipuun tehtävä on tehdä appelsiineja että toiset saisivat syödä (ja samalla puu voisi itsekkäästi hankkia itselleen jälkeläisiä, mutta nekään eivät ole sitä itseään varten), ja ihmisen tehtävä on jakaa siitä mitä on saanut niin että toisillakin olisi vähän enemmän, niillä joilta puuttuu (ja samalla ihminen voi, itsekkäästi tai ei, kokea että se tuntuu hyvältä mutta en edelleenkään ihmettele sitä pätkän vertaa).
En minä ole olemassa itseäni varten. Antakaa minulle puutarha, alan kuokkia. Alan totisesti kuokkia…. Kunhan vain löydän sen puutarhan tämän kaiken muun alta.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Jumala, Luonto, Matkalla, Muutos, Rakkaus, Tulevaisuus, Usko | Comments (2)
kivinen sydän on liian raskaskin. December 3rd, 2009
Joensuussa on tänä aamuna kaiken yllä kuuraa. Aamukahdeksalta katselin vielä melkein täyttä kuuta puiden yllä. Kello on puoli yksi, päivän valoisin hetki on kohta kulunut. Tentin alkuun on vielä puolitoista tuntia enkä osaa vielä lähteä liikkeelle, istun keittiön pöydän ääressä ja katselen, miten vuorimänty on mennyt sormenpäistään valkoiseksi.
Äiti on laittanut pöydille joululiinat, ikkunoihin uudet verhot, ripustanut valot ikkunoiden eteen ja laskenut pöydille paljon kynttilöitä. En ole itse ehtinyt kuin ohimennen hipaista joulua, ja tässä joulutalossa oleminen tuntuu hyvältä. Kun menen Jyväskylään, silitän ehkä itsekin pöydälle liinan. Sytytän kynttilöitä, muita joulukoristeita en vielä edes omista. Olen hiljaa, koska se on joulun tekemistä. Odotan. Mietin, miltä tuntuu elää vaihteeksi omassa kodissa, kun on ollut pitkään kahden kodin välissä ja jatkuvassa liikkeessä. Luulen, että se tulee olemaan outoa. Asuntomme on myyty, ja sijaitsemme niissä huoneissa enää vähemmän kuin viisi kuukautta. Koti? Se on vielä jossain.
*
Viikonloppuna kuulin ajatuksen, joka kirjasi itsensä mielen liitutaululle pysyäkseen siellä hyvän tovin. Olen venyttänyt ja vanuttanut sitä jo monta päivää, ja yhä se kestää:
“It is possible to live in two ways. Either you live by justice – or you live by grace.”
Kohtaamispaikassa oli sunnuntaina brittiläisiä vieraita. Useampi miehistä puhui siitä, miten suomen kielessä on vain yksi sana armolle, kun englanniksi on sekä mercy että grace. Me puhumme vain armosta, eikä se aukea silloin kokonaisuutena. Mercy on sitä, että ennen joulua huonosti käyttäytynyttä poikaa ei rankaista kohtuuttomasti, ei lähetetä arestiin huoneeseen pitkäksi aikaa tai läimäytetä – mutta lahjojaan hän ei saa, koska hänelle on aiemmin kerrottu, että vain kiltisti käyttäytyvät lapset saavat lahjoja. On oikeudenmukaista ja johdonmukaista tehdä niin, ja on armollista (mercy), ettei häntä rankaista käytöksestään yhtään sen enempää kuin on oikeudenmukaista.
Mutta jos ollaan oikeasti armollisia (grace), pojan kanssa keskustellaan asiasta, mutta hän saa lahjansa jouluna – aivan ilmaiseksi, siis lahjana. Ansiotta. Koska armoa ei ansaita. Ansioton Rakkaus Meidän Osaksemme.
You can try to live a good life in two ways: either you seek only justice or you live by grace. Jos hyvää elämää elää oikeudenmukaisuutta orjallisesti etsien, voi olla itseensä usein tyytyväinen: oikeudenmukaisuus on mustavalkoista, se perustuu sääntöihin ja lakeihin, jotka väittävät sisältävänsä oikean ja väärän. Riittää, että noudattaa niitä horjahtamatta. Se on tavallaan hyvää ja tavallaan oikein. Ei se ole väärinkään. Välttämättä.
On paljon vaikeampaa elää armon mukaan. By grace. Silloin ei enää ole ehdottomia lakeja ja sääntöjä, joihin oikea ja väärä olisi tyhjennetty. Sen jälkeen oikea ja väärä, hyvä ja paha ovat sydämensisäisiä asioita, ymmärrystä, tajua, tunnetta. Ne ovat jatkuvasti mustasta valkoiseen ja harmaan kaikkiin sävyihin vaihtuva kuva, josta on löydettävä aina oikea sävy. Ja jokaisen ratkaisun on perustuttava siihen, että grace is always more. It is mercy and more. Grace on rakastamista. Sitä, että asettaa itsensä alttiiksi, avoimeksi ja rakastaa. Haluaa tuntea sydämellään, mikä on oikein ja mitä siitä seuraa, mitä on toimia oikein, mitä on rakastaa oikein. Mitä on rakastaa sellaista, joka ei sitä ansaitse. Mitä on se, ettei rakkautta voi ansaita, koskaan eikä missään. Mitä ON se, että rakkaus on korkein kategoria, joka ylittää kaiken muun…? Mitä on se, että uskaltaa heittäytyä laeista ja säännöistä pois ja tietää, että ne ovat vain ääriviivoja, äärimmäinen pelkistys, karkea yritys sanoittaa jotain, joka ei koskaan tyhjenny sanoihin…?
Kristinuskosta tekee uskomattoman haastavan se, että se ei ole lain ja käskyjen uskonto. Kristinusko ei ole edes onnellisuuden uskonto, niin kuin monet muut. Se ei ole mustavalkoista eikä tähtää vain minuun. Sen sijaan se on rakkauden uskonto, joka tähtää siihen, että toiset kokisivat tulevansa rakastetuiksi… It’s not about justice, it is about grace.
Ja se on haastavaa niille, jotka haluaisivat tulla rakastetuiksi mutta syystä tai toisesta eivät voi avata itseään. En usko niin kuin pitäisi. En ole oikeanlainen. En riitä enkä kelpaa. Olen sen verran syntinen ettei kannata. En ole sillä tavalla hyvä niin kuin pitäisi. En uskalla. En halua muuttua. En uskalla päästää minuun ketään, jota en tunne. En Jumalaakaan. Minusta tuntuu, että monet ajattelevat Jumalaa ja kristinuskoa vain oikeudenmukaisuuden kautta. Ja Oikeudenmukainen Jumala on kauhistuttava, pelättävä: sellaisesta ei seuraa kuin kuolema, loppu ja tuomio. Niinhän se on. Fakta.
Mutta jos ihmiset uskaltautuisivat hetkeksi ajattelemaan, uskaltaisivat kokeilla vaikka hetkenkin mitä tapahtuisi jos se sittenkin olisi totta, että Jumala on armon Jumala – He is Grace…? He does not act based on what is RIGHT but what is more than right; what is LOVE.
Ja haastavaa se kaikki on meillekin, jotka olemme itsemme jo kerran avanneet. Kun ei riitä, että avaan itseni Jumalalle. Sen jälkeen edessä on paljon isompi haaste: avaanko itseni myös rakkaudelle, sille, että minun olemassaoloni täällä maailmassa ei ole justice vaan grace, ettei minulla ole mitään sanottavaa tuomiosta mutta rakkaudesta on, että minun on toimittava sekä oikeudenmukaisesti että rakastaen, koska ilman rakkautta olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali, siis täynnä tyhjää puhetta ja pettävää kaunista ääntä…?
Se tuntuu melkein isommalta haasteelta. I drop to justice so quickly. How do I climb back to love?
Hesekielin kirjassa on aivan älytön kohta, oikeastaan kaksi kohtaa, kirjan alussa ja lopussa, joissa sanotaan jotakin mitä on vaikea edes käsittää:
Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan. Te saatte asua maassa, jonka minä olen isillenne antanut, te olette minun kansani ja minä olen teidän Jumalanne.
// Hes. 36: 26-28
Muistan vieläkin sen järkytyksen, jonka tuo kohta sai aikaan, kun osuin siihen ensimmäisen kerran. Mitä? Tiesitkö Sinä alusta asti, että hyvyys on meille mahdotonta? Että olemme kuitenkin itsekkäitä ja typeriä, emmekä pysty tähän? Ja mitä Sinä päätit – että annat Henkesi meihin, että me pystyisimme siihen…? Että ottaisit nämä kiviset sydämet pois, ja antaisit elävän tilalle…. MITÄ?!
Oikeudenmukaisuus on ehdotonta, oikeus on ehdoton. Se ei lakkaa olemasta hyvä. Mutta jos minä yritän vain elää oikeudenmukaisesti, tulen sääntöjen ja lakien keskellä ja niiden kautta satuttamaan monia, koska se mikä on Hyvää on sama mitä kutsutaan Rakkaudeksi, mutta rakkaus on niin suuri ja valtava ja muuntuva, ettei se ikinä mahdu lakeihin ja säännöksiin. Ne ovat aina vajaita, ja jos toimin vain niiden kautta, minusta tulee satuttava ja kova. Mutta rakkautta en saa itse koskaan itseeni mahtumaan. Mutta että tämä kivinen sydän otettaisiin pois… ja tilalle annettaisiin elävä.
Että oikeudenmukaisuus muuttuisi armoksi. Laki rakkaudeksi.
Värisen edelleen kun ajattelen sitä. MITÄ?! KÄSITTÄMÄTÖNTÄ.
*
Tiedän vain, etten haluaisi enää räpistellä oman osaamiseni ja pärjäämiseni kanssa.
Jotenkin viime sunnuntai ja nämä päivät sen jälkeen ovat vahvistaneet sitä miten nyt tuntuu keskimäärin vain siltä, että
I’m just going to walk forward and wait for it to happen. I’m just going to walk with this useless heart of mine and wait for it to happen. I’M JUST GOING TO WAIT FOR IT TO HAPPEN.
All I want now is it to happen. I’m done with justice. I want nothing but grace.
Posted in Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Järjettömyys, Koti, Matkalla, Muutos, Rakkaus, Usko | Comments (0)
Protected: välissä on vain kuolema. November 23rd, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Järjettömyys, Kauneus, Kuolema, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Muutos, Tunteet, Usko | Comments (1)
death and decay. October 31st, 2009
Death and decay. Kuolemaa ja maatumista.
Sanakirjan mukaan “decay” tarkoittaa mädäntymistä, rappeutumista, lahoamista, kuihtumista, reikiintymistä, hajoamista. Sitä olen ajatellut näinä päivinä, ja kuolemaakin, mutta ne eivät ole olleet niitä pimeitä ja ankeita ajatuksia, joita kuolemisesta kai yleensä ajatellaan.
Silmät ovat vieläkin arat, punoittavat pienimmästäkin syystä, iltaisin oikeaa silmää on raskasta pitää auki, tuntuu, etten jaksa katsella asioita sillä enää. Nyt istun olohuoneen mustalla sohvalla, huppu päässä kun ikkunasta vetää, tunnen kipua korvakäytävissä ja kurkunpäässä, ja hartioita kiristää monta kireäksi nystyräksi pureutunutta solmua. Polvessa on taas tuntunut silloin tällöin pieni vihlaisu, muistutus: sinun jalkasi kulkevat väärässä asennossa, me pehmeät kudokset saatamme taas ärsyyntyä ja silloin me vaurioidumme. Olen silti juossut lenkkejä, koska lääkäri ei viimeksi osannut sanoa kudosvaurioista muuta kuin että toisinaan niitä tulee. Ihoni on talvea vasten taas kuivaa ja ohutta kuin pergamentti, jalkojen pintaan ilmestyy punaisia kutiavia renkaita, ja levitän niiden päälle edelleen kortisonivoidetta koska lääkäri ei osannut sanoa atooppisesta ihottumasta muuta kuin että toisinaan sitä tulee. Jos laskisin arvet eri puolilta kehoani, niitä olisi monta, suurempia ja pieniä, mutta arpia silti. Tämä keho ei enää ole sellainen kuin se oli sen saadessani;
se on jo kulunut, jotkut osat sitä ovat vaurioituneet, jotkut eivät enää toimi kunnolla ja osaa en edes osaa huoltaa koska keinoja ei ole.
Viime toukokuussa yhden ystävän polttareissa, mökillä ruokapöydän ääressä puhuttiin siitä, pitäisikö se ottaa todesta että tässä iässä pitäisi jo käyttää ryppyvoiteita. Sanoin vastustavani sellaista. Yksi tytöistä totesi että mitäs sä sitte teet kun naama roikkuu jo ja on liian myöhäistä, ja minä sanoin ottavani vähän teippiä ja kiristäväni liian nahan leuan alle. Ehkä en tekisi niin, mutta silti minä vastustan ryppyvoiteita… Vain siksi, että ajattelen, että se mitä apteekin perusvoide ei iholleni tee saa jäädäkin tekemättä,
silmieni ympärille saa tulla juonteita, miksi minä estäisin niitä,
tämä keho on suunniteltu vanhenemaan niin.
Tätä kaikkea olen miettinyt viime viikkoina: silmäni saattavat olla tällaiset aina, ihoni saattaa olla kuiva ja rapiseva ja kutiava, polveni saattavat kulua ja joku päivä en juokse enää näin kivuttomasti, ja mikä tahansa päivä saattaa tuoda mukanaan jonkun sairauden tai vamman, jonka kanssa on elettävä loppuikä. Se, että tähän asti olen elänyt kliiniä elämää jonka suurin suru on ollut lievä nuoruusiän akne ja nyt punaiset silmät, on sekin itsessään ihme.
Ajatus pusertui lopulta viime viikolla tähän: this body is built to die and decay. Elän ruumiissa, joka on tarkoitettu kuolemaan ja maatumaan. Elän maatuvassa ruumiissa. Tämä “minä”, jossa nyt elän, on jotain joka kuolee, maatuu, hajoaa ja jo ennen sitä vanhenee, kuluu, rappeutuu, heikkenee ja saa kolhuja.
Ja se on totta. Se on totta. Se on tosiasia ja fakta. Se on jotain, jota ei voi estää, ja jonka hidastaminenkin on vaivalloinen ja kallis yritys, josta ei anneta takuita. Minä kulun. Minä kolhiinnun, osat minussa eivät tule aina toimimaan ongelmitta, minun pintani rypistyy ja kuivuu, muuttuu ja muokkautuu. Ja minä tahansa päivänä saatan rikkoutua niin, että se muuttaa elämää… Tämä on haavoittuvainen keho, joka saattaa vaurioitua niin pahasti, että elämä muuttuu loppuiäksi.
Voi myös olla, ettei niin käy. Voi olla, että kehoni säilyttää toimintakykynsä, mutta en saa siitä mitään takeita.
Tänään makasimme hetken sängyllä ruoan jälkeen, ja kysyin V:ltä onko se koskaan ajatellut elävänsä kehossa, jonka on tarkoitus maatua. Ihmettelin asiaa hetken ääneen, ja V kysyi, niinkuin V kysyy kun se kysyy jotain joka leikkaa pintojen läpi ja paljastaa arat ytimet: ootko sä aatellu, että sun pitäis olla täydellinen?
Hetki piti olla hiljaa. Oon kai mä aatellu. Mutta ei se oo mahdollista.
En ole aikaisemmin ymmärtänyt tätä. Että olen hajoava olento, että tämä materia ympärilläni ja tämä keho jonka kautta elän, on hajoava ja maatuva rakennelma. Ja koska en ole ymmärtänyt sitä, on jokainen kolhu tuntunut kauhistavalta, jokainen kuivuminen ja risku, jokainen särö ja heikkenemä. Minussa on ollut monta vuotta jokin puolitiedostettu huonontumisen pelko, pelko siitä, että olin joskus jotain jonka nykyisin olen kadottanut – tai jos pidän jostakin minussa, joudun pelkäämään jokaista tulevaa päivää, sillä se saattaa tuhota sen asian minusta pois. Olen kuvitellut, niin ruumiin kuin mielenkin tasolla, että on mahdollista olla täydellinen. Tai täydellisin versio omasta itsestään, edes. Ja olen yrittänyt olla sitä, kun sen on kerran pitänyt olla mahdollista. Ja se on vain lisännyt pelkoa.
Ja se on lisännyt vierautta omaa elämäänsä kohtaan. Omaa kehoaan kohtaan. Omia raajojaan, ihoaan, kasvojaan, hiuksiaan, silmiään kohtaan. Käsiään kohtaan. Ne ovat saattaneet milloin tahansa pettää minut. Olen joutunut vartioimaan niitä, valvomaan ja pitämään ne kurissa. Että nekin yrittäisivät olla täydelliset.
On vapauttavaa,
on irrottavaa
on armollista ymmärtää,
että tämä materia minussa on suunniteltu kuolemaan ja maatumaan. Tämä ei ole ikuista. Tämän ei ole tarkoitus olla täydellistä. Tämän kaiken on tarkoitus olla vain
instrumentti
- jotain, jonka läpi soin. Jotain, joka antaa minulle hetkeksi äänen. Tarvitsen kädet, että voin koskettaa. Tarvitsen silmät, että voin nähdä. Tarvitsen suun ja huulet, että voin puhua. Tarvitsen jalat, että voin kulkea – ja kulkea voi nykyisin jaloittakin. Tarvitsen vatsan ja sisäelimet että kehoni saisi energiaa. Tarvitsen pään ja aivot, että tajuntani voisi hetken asua tässä aineessa. Mutta tämä ei ole pysyvää. Tämä ei ole itsetarkoitus. Tämä on hetkellistä.
Hätkähdin tajutessani, että alan ajatella sillä tavalla jota graduni lähdenainen Rosemary Radford Ruether ei siedä: että kehoni ja mieleni ovat erilliset, kehoni ja sieluni ovat erilliset, tämä keho on vain ainetta, elämä ei ole kokonaisena tässä, ja toisaalta on, tämä on tällä hetkellä kaikki mitä tiedän ja missä elän, mutta osa minusta kurkottaa koko ajan ylöspäin, ja sitten kun tämä ruumis antautuu kuolemaan ja maatumiseen, minussa on osa, joka ei kuole eikä maadu.
Ruether ei kestä tätä, koska se hänen mielestään aiheuttaa elämän väheksymistä ja maailmasta pakenevaa, eskapistista ja vastuutonta etiikkaa. Minä en hyväksy sitä miten Ruether ajattelee, koska hänellä ei ole minkäänlaista toivoa. Jos sielu maatuu siinä missä ruumiskin, ei toivoa ole.
Minut tämä vapauttaa. Vapauttaa ymmärtämään tätä kehoa, sen kolhuja ja vikoja. Vapauttaa suremasta niitä – minä en ole tämä keho. Asun tässä nyt, mutta en ole tämä keho. Tämä keho rappeutuu ja hajoaa, minä en. Minä muutun, saatan huonontuakin, mutta en maadu ja mätäne. Se, että kehoni lopulta maatuu ja mätänee, vain vahvistaa sitä, että on jotakin… enemmän. Että se, mikä on olennaista, on jotakin enemmän.
Ja siksi voin juosta, syödä, katsoa peiliin, koskettaa, rakastaa, antaa anteeksi tälle keholle, hyväksyä sen;
tämä keho ei ole totuus minusta. Annan sen kulkea siihen suuntaan johon se on menossa; en yritä keinotekoisesti estää sitä, en yritä ylläpitää illuusiota ikuisesta nuoruudesta tai siitä että voisin olla aina seitsemäntoistakesäisen näköinen, totta puhuen en silloinkaan osannut olla tyytyväinen, miksi se olisi parempi nytkään, en halua tuhlata rahaa silmävoidepurkkeihin joissa kalleinta on selektiivinen loksahdus kun kansi kierretään auki tai vakuuttava lasinen paino kämmenellä, en halua kuluttaa aikaani kuntosaleilla, pakottaa kehoani muotteihin, en halua pelätä kolhuja tai vammoja,
sairauksia toivoisin ettemme liikaa joudu kantamaan, mutta jos joudumme, se joka sairastuu on keho, en minä.
Jos minä sairastuisin, tämä “minä” minussa, se olisi paljon vakavampi juttu. Mutta siinä olisi kyse jostain muusta.
Uskomatonta, että iankaikkinen elämä on juuri sitä: minä en tule koskaan mätänemään. Se kuulostaa jotenkin niin groteskilta, että se ravisuttaa syvältä.
Nyt lasken koneen käsistäni, annan silmien levätä, että jaksan vielä katsoa jotakin tänä iltana ennen kuin silmät on pakko sulkea.
Posted in Aistit, Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Kauneus, Mieli, Minäkuva, Muutos, Ruumis, Taivas, Tulevaisuus, Usko | Comments (0)
Protected: a reverse Eve. October 19th, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Lepo, Mieli, Minäkuva, Muutos, Rakkaus, Ruumis, Tunteet, Usko | Comments (0)
will you sell yourself…? September 25th, 2009
Heavenly Father, you always amaze me
let your kingdom come in my world and in my life
You give me the food I need to live through the day
And forgive me as I forgive the people that wronged me
Lead me far from temptation
deliver me from the evil one
I look out the window the birds are composing
not a note is out of tune or out of place
I look at the meadow and stare at the flowers
better dressed than any girl on her wedding day
So why do I worry?
Why do I freak out?
God knows what I need
You know what I need
Your love is
Your love is
Your love is strong
The kingdom of the heavens, is now advancing
invade my heart, invade this broken town
The kingdom of the heavens, is buried treasure
will you sell yourself to buy the one you’ve found?
Two things you told me
that you are strong
and you love me
yes you love me
Your love is
Your love is
Your love is strong
Our God in heaven
hallowed be
Thy name above all names
Your kingdom come
Your will be done
on earth as it is in heaven
give us today our daily bread
forgive us wicked sinners
lead us far away from our vices
and deliver us from these prisons
// Jon Foreman: You Love Is Strong
*
Istun sohvalla, viimeinen kynttilä palaa pimeää vastaan, ikkunan takana vaahterat ovat menneet pimeiksi, veli ja vaimonsa ovat jo lähteneet, soitan tätä yllä olevaa kappaletta ja tajuan että
this is all about whether I have the courage to enter a relationship
this Relationship
Olenko valmis myymään itseni saadakseni aarteen, jonka löysin?
Olenko valmis antamaan itseni saadakseni aarteen, jonka löysin?
Olenko valmis päästämään itsestäni irti saadakseni aarteen, jonka löysin?
Suurimman osan ajastani olen kiinni minussa. Siinä, mitä olen liikaa tai liian vähän. Ja sitten on niin että siivoan taloa vimmatusti, kuuraan kylpyhuoneen lattiaa ja ajattelen ettei elämä ehkä ole koskaan sen enempää, kierrän kuristusta kurkussa kireämmälle, ajattelen puolihuolimattomasti että ehkä sen ei tarvitsisi tuntua tältä mutta sitä ajatusta seuraa liian nopeasti toinen joka sanoo no mutta se tuntuu kuitenkin, etkä sinä sille mitään voi, se on totuus.
On liian helppoa rakastua kipuihinsa. Sitä tulee kasvaneeksi niihin, ja niistä tulee tärkeitä: näissä tunnistan itseni, tätä olen, tätä olen aina ollut. Ja voi olla niin, että mikä tahansa asia elämässä voi kääntää pään aina samoja kipuja kohti. Niin koko elämästä tulee itseään katsova kierre, sellainen jonka syöksymiskulma syvenee.
Ja sitä tulee huonoksi päästämään irti. Lakkaa näkemästä, että suurimman osan ajastaan on kiinni itsessään. Omissa tunteissaan, ajatuksissaan, kokemuksissaan, tulkinnoissaan, peloissaan, toiveissaan. Ja tulee niin herkäksi niiden kanssa, ettei uskalla tulla ulos elämään, koska jokin siitä saattaisi järkkyä tai saada särön.
Mutta
ketään ei ole tarkoitettu elämään elämää itseensä tuijottaen. Se olisi kuin kävelisi polkua vuorenharjalla, uskomattomissa maisemissa, toisella puolen vesiputous, toisella aarniometsä, pilvet ja vuorenhuiput ja koko ajan tuijottaisi peiliin, jota kantaa edessään. Niin ei ole tarkoitettu. Ketään ei ole tarkoitettu elämään elämää, joka kiertää pientä kehää tuntemusten tai pelkojen ympärillä.
Ei ole tarkoitettu
koska on enemmän.
Se Enemmän on koputtanut minussa ovelle viimeiset kuukaudet. Olen avannut ovea, ja me olemme keskustelleet ovenraossa. Olen yrittänyt avata ovea enemmänkin, mutta eteiseeni se ei ole vielä päässyt. Oven edessä on ollut kaikenlaista roskaa ja sotkua, ja olen viettänyt maanisesti aikaa kuuraamalla ja siivoamalla sitä, polvillani kylpyhuoneen lattialla raapinut likaa pois. Kuin niin tekemällä tulisin toisenlaiseksi, tai kuin se Enemmän sen vuoksi luokseni haluaisi tulla.
Olen kuvitellut, että elämä on hyvä, jos siitä onnistuu tekemään sellaisen. Olen kuvitellut, että elämää on koko ajan tehtävä. Että rakkaus ei ole selviö, ei ainakaan jos minä olen saava osapuoli, olen ajatellut että se on ansaittava. Ansaitsemisen tapoja on monia, ja tavalla tai toisella ne ovat kaikki sitä että kuuraan sisäistä kylpyhuonettani ollakseni kelposempi ja samalla olen vihainen, vimmaisen vihainen siksi, että en saa vain olla. Ettei riitä, että vain on, vaan että on koko ajan ansaittava jotain.
Olen ajatellut, että niin se on Jumalankin kanssa. Että rakkaus ei ole jotain, joka vain on, vaan joka on ansaittava. Se on ollut psykedeelisintä: miten voin yrittää siistiä itseäni Sen edessä, joka näkee kuitenkin kaikesta läpi…? Olen saanut itseni kiinni epäaitoudesta niin monta kertaa, että olen väsynyt siihen, kyllästynyt olemaan minä, kyllästynyt läpinäkyvyyteen jota yritetään peitellä. Ja samalla, kuitenkin,
jokin määrätön kaipaus
on pesinyt minussa
ja lattiaa kuuraava vihaisuuteni on yrittänyt kilpistää minut sitä vastaan, etten antaisi periksi, että pysyisin suljettuna, koska joutuisin luopumaan siitä mitä olen luullut itsekseni jos päästäisin irti. Ja minä olen kuurannut, yrittänyt ansaita.
Siitä ei ole kovin kauan, kun se ajatus taas tuli mieleen:
En aio enää tyytyä vähempään.
En aio.
En, koska on jotain Enemmän.
Ja nyt ovi on taas raollaan, siihen on kolkutettu, ja jokin Enemmän seisoo oveni raossa. Puhuu minulle, välillä vain kuuntelee, ja minä seison ovenraossa vielä vähän varuillani. Että voisin päästää sen sisään, minun on luovutettava yritykseni siivota joka paikkaa edustuskelpoiseksi. Uskottava, että Enemmän haluaa istua keittiössäni silti, tomuisessa aamupäiväkeittiössä, sanomalehtien keskellä. Ja että se tuli ovelleni siksi, että se haluaa olla minun kanssani, minun elämäni kanssa, keskellä tätä tomuista kaaosta, jonka kanssa minun on elettävä. Etten voi koskaan esitellä sitä vain karsittuna ja siistittynä versiona, koska jos Enemmän tulee sisään, se ei koskaan poistu ja näkee kaiken.
Ja minä kaipaan. Mitä? En enää palkkiota suorituksistani.
Kaipaan olla suhteessa.
Kaipaan Jumalaani
johon olla suhteessa.
Jumalaa joka on puhdasta suhteessa olemista, Jumalaa joka on kaikista suurin Suhde. Häntä, jonka nimi on “the Great I Am”, ei “The Great I Do”.
Kaipaan niin että puristaa.
So why do I worry?
Why do I freak out?
God knows what I need
You know what I need
The kingdom of the heavens, is buried treasure
will you sell yourself to buy the one you’ve found?
*
Tentti meni läpi, ja hyvin.
Ajattelin keskiviikkona tulokset saatuani, että Jumala on uskollinen. Ja sitten ajatus tuntui väärältä. Uskollinen? Ei se sovi Jumalaan. Eihän Jumalan tarvitse olla minua kohtaan uskollinen. Minun tarvitsee olla uskollinen Jumalaa kohtaan.
Ja sitten tajusin: se on vain väärä sana
eihän kukaan sano isästään, että “se on uskollinen minua kohtaan”
isä tekee asioita lastaan kohtaan siksi, että rakastaa lastaan. Se on rakkautta. Uskollisuus on yritys rajata suuri sana pieneksi sirpaleeksi, siksi se tuntuu oudolta. Se ei ole väärä sana. Jumala on uskollinenkin,
mutta se on ontuva ilmaus;
Jumala on isä, Isä,
joka on suhteessa minuun, ja sellaisessa suhteessa, ettei yksikään isä maan päällä ole, ja se suhde on jotain jonka määrää ja mittaa en ole tajunnut, enkä ehkä tajua, vaikka saisin oveni auki – kun saan oveni auki! – ja ehkä käy niin, että ajan rajan takana repeän vihdoin rikki sen todellisuuden suuruudesta, mitä tarkoittaa, että Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon että antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.
Sitähän minä kaipaan. Elämää.
I will sell myself.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Tunteet, Usko | Comments (1)
mie en tiiä mittään. September 4th, 2009
Pitkä hiljaisuus.
Olen avannut ikkunan monta kertaa kirjoittaakseni tänne jotain. Ja joka kerta olen ollut kyvytön kirjoittamaan mitään. En saa sanoiksi sitä, mitä viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut. Minä olen vain avannut kirjoitusikkunaa koneella, joku isompi ja vahvempi on avannut minun elämääni isomman ikkunan. Se on auki ja sieltä puhaltaa viileä tuuli, se repii pöydiltä ilmaan turhat paperit ja pölyn ja kieputtaa sen ulos ikkunasta. Seison pyörteessä ja hengitän,
aina kun muistan, kiitän,
koska elossa oleminen ei ole itsestäänselvyys.
On aivan eri asia että kehossa kiertää veri ja happi kulkeutuu soluihin kuin että kokee todella olevansa Elävä. Koen, että eläväksi tekevä tuuli on repinyt ikkunani auki ja auttaa minua hengittämään.
Elämä on oikeastaan monella tasolla todella levällään. Jotkut asiat ovat selviä: mitä teen seuraavat puoli vuotta, sen tiedän. Kirjoitan gradua (jonka aiheen tiedän), teen tenttejä ja kuljen junalla Joensuun ja Jyväskylän väliä. Kevätpuoli onkin jo hämärämpi: pääsenkö sairaalasielunhoidon harjoitteluun kahdeksaksi viikoksi? Jos en, niin milloin valmistun? Entä mitä teen valmistuttuani? Olen jonkin aikaa työttömänä? Entä sitten? Etsinkö töitä? Mistä? Mitä töitä? Missä me asumme? Mitä teemme sen lisäksi, että etsin töitä?
En tiedä. JA KOEN OLEVANI SUUNNATTOMAN VAPAA KOSKA EN TIEDÄ.
En tiedä sitäkään, myöntääkö Kela minulle lisäopintotukea. En tiedä edes sitä, milloin voin hakea lisätukea. Se riippuu siitä läpäisenkö yhden noin tuhannen kolmensadan sivun tentin parin viikon päästä, enkä minä tiedä, läpäisenkö sitä. Tiedän vain että luen kirjoja, kirjoitan muistiinpanoja ja tiedän hyvin syvästi sen, että
minä en tarvitse sitä opintotukea
koska minä en tarvitse rahaa.
Tarvitsen vain sen, että Jumala pitää minusta huolen.
Se kuulostaa koomiselta, mutta tajusin maanantaina bussissa Turusta Helsinkiin sen hyvin selkeästi. Minä en tarvitse metallin- enkä paperinpalasia. Tarvitsen vain sen, että minusta pidetään huolta siinä, että saan jokapäiväisen leivän. En minä tarvitse muuta.
Niinpä en tiedä, mitä tulee tapahtumaan, en lyhyellä enkä pitkällä aikavälillä. Elämä on kirjainjonoja joiden perässä on kysymysmerkkejä. Tuleeko minusta pappi? Saammeko me joskus lapsia? Millainen äiti minusta tulisi? Ostanko joskus saksofonin ja opettelen soittamaan sitä? Milloin ihmisen on uskaltauduttava ottamaan lainaa? Milloin voi ostaa jonkin pysyvämmän asunnon? Mitäköhän huomenna tapahtuu?
Kuljen merkkijonojen välissä ja katselen niitä, levähdän hetken jonkin päällä, kuljetan kättä toisen selällä, väistän jotakin, käännyn katsomaan toista, ryömin yhden ali ja nukahdan yhden suojaan. Tässä minä kuljen, hypähtelen vähän mennessäni, kävelen elämää pitkin ja polusta on tullut kantava jalkojen alla. Ei ole hätää. All will be well.
Ai miksikö?
Siksi, että jo nyt minä olen kokonainen ihminen, olen valmis nainen, olen kasvanut isoksi, minä olen riittävästi sekä valmis että keskeneräinen ottaakseni vastaan vastuuta, minä olen päättänyt olla rohkea katsomaan nurkkien taakse, kävelemään pimeässä, tunnustelemaan vaikka sormenpäillä tietä eteenpäin. Minä olen 25 vuotta ja kokonainen nainen, minusta on tullut vaimo ja ystävä, olen edelleen tytär ja sisko, ja kaiken sen alla olen jotain joka on arvokas siksi, että se on. Sekin kuulostaa koomiselta, mutta all will be well. Ja ennen kaikkea: se oli niin kuin toivoinkin, minä en ole olemassa elääkseni itseni ympärillä, minä olen auki kierretty papyruskäärö niin kuin toisetkin, me voimme lukea tarinamme toisistamme ja olla näkyvillä. Minä olen sitä varten, että voisin elää toisille. Jumalalle. Ja ei – haluan opetella käyttämään Hänestä myös toista nimeä: Jeesukselle.
Nyt olen Joensuussa, kohta etsin lisää tenttikirjoja, sitten haen opiskelijakorttiin uuden tarran. Yöllä satoi niin pauhaten että heräsin siihen, aamulla oli kuitenkin niin lämmin että on mahdollista laittaa kengät jalkaan ilman sukkia. Ennen kuin lähdin yliopistolle hain takapihan omenapuusta kypsän omenan, puun lajike on Huvitusta ja omena oli kuulas ja makea. Nurmikko oli märkää. Pyöräillessä piti avata takki, koska pakkanen ei ole vielä purrut tätä syksyä. Minulla on roosanvärinen ryppyinen pellavatunika päälläni koska kaikki muut vaatteet ovat likaisina, nukun niin omituisissa rytmeissä etten enää jaksa välittää siitä, minulla on edelleen jatkuva ikävä moneen paikkaan yhtä aikaa ja kaipaan ihmisiä, joita en voi vuoteen tavata sillä välissä on kokonainen Atlantti. Opettelen sitä, että joskus maailmat yhdistyvät ja ihmiset kokevat olevansa kotona toistensa luona, vaikka hetki sitten eivät tunteneet toisiaan. Ja olen ällistynyt siitä, että yhteyttä on sittenkin olemassa, vaikka niin usein se puuttuu.
Asiat kasvavat valossa ehjemmiksi. Eivät suoremmiksi tai sileämmiksi, mutta ehjemmiksi.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Kaukokaipuu, Koti, Lepo, Minäkuva, Muutos, Onni, Rakkaus, Tulevaisuus, Usko | Comments (2)
“…but you could be.” July 19th, 2009
Olen jo useamman kerran yrittänyt kirjoittaa jotakin. Eri päivinä olen tullut koneelle ja naputellut muutamia sanoja putkeen. Tähän asti ne kaikki ovat kuitenkin olleet niin teennäisiä, että olen pyyhkinyt ne pois.
Tällä nimenomaisella hetkellä päässäni on jotakuinkin samanlainen tunne kuin huonossa nousuhumalassa ehkä olisi, tosin en ole varma, olenko kokenut sellaista. Pää huojuu ja keinahtelee, katsetta on välillä vaikea tarkentaa ja liikkeet on otettava tavallista varovaisemmin, että saa ne kohdistettua oikein. Soitan pianoa kuin unessa, naputtelen näppäimiäkin nyt lähinnä vanhan tottumuksen varassa, komennot eivät mene sotkeutumatta oikein perille asti. Yritän olla pudottelematta asioita. Hassuinta on se, miten katse seuraa vähän jäljessä. Käännän päätäni, mutta katseella kestää muutama nanosekunti liian kauan löytää uusi kohde, ja tuntuu siltä, kuin kelluisin vähän pumpulissa.
Se ei ole huono tunne. Sellaisessa on tunteessa on oikeastaan ihan hyvä viettää aikaa. Leirin viimeistä päivää. Niin – vilkuilen vähän väliä kelloa tai päiväohjelmaa ja joka kerta ällistyn: sunnuntai!? Joko nyt on sunnuntai? Onhan nyt jo sunnuntai? Sehän tarkoittaa sitä, että jo huomenna olen matkalla kotiin…
Yritän olla repeilemättä ajatellessani sitä. Jos en yrittäisi, en ole varma, mihin suuntaan repeäisin. Nauramaan? Itkemään? Kikattamaan? Huutamaan? Nyt lähinnä hymyilen välillä leveästi, aina kun tältä keinumiseltani kerkiän.
Viimeinen päivä.
Tämä neljän viikon leiriurakka siis sittenkin loppuu joskus.
Huomenna olen jo kotona.
Viikon päästä olen jo matkalla Turkuun.
Nämä loputtomat viikot erossa minulle tärkeimmistä siis sittenkin loppuvat joskus.
Ja samalla tämä on toivottoman kahtalainen olo. Eilen yöllä joskus kahdentoista ja yhden välillä, kun seistiin pihalla vetäjien kesken valvomassa etteivät pihalla kaveriaan etsimässä käyneet mopopojat tule takaisin, kysyi nuorisotyöntekijä minulta että joko Kaisalla on aamukampa?
Totesin, ettei vielä ole – ja että on jo ehkä myöhäistä. Kammassa olisi vain kaksi hammasta ja niiden irti repimisestä ei enää suurta iloa. Nuorisotyöntekijä ehdotti, että voisin repiä hampaat kammasta suurieleisesti aamupalalla, mutta totesin, ettei huvita. Siitä tulisi muille sellainen kuva, ettei minua huvita olla täällä. Tai että kärsin tästä suuresti ja odotan vain pois pääsemistä. Toisin sanoen, se olisi sama kuin sanoisin että te ette kiinnosta mua pätkääkään, kattokaa ny, ainut mitä haluan on päästä eroon teistä.
Ja se jos jokin ei ole totta. On minun ikävä kotiin. Mutta täällä on ollut hyvä olla. Ja jossain toisen ja kolmannen päivän välimaastossa tajusin taas, miksi pidän tästä työstä – ja miksi pitäisin tästä vielä enemmän, jos olisin normaalikunnossa. Minä pidän näistä nuorista. Ja tämän leirin nuorista olen pitänyt jotenkin… hyvin paljon, vaikka ne ovatkin välillä todella vaikeasti pideltäviä ja vähän liian vähän asioita kunnioittavia. Ja silti olen kokenut taas aivan päättömiä hyvän olon hetkiä – tunnetta jostakin jota parhaalla tahdollanikaan en osaa nimittää muuksi kuin olennaisuudeksi, enkä ehkä yritäkään,
on ollut sellainen olo joskus oppitunnilla, joskus oppitunnin jälkeen, joskus jumalanpalvelusta valmistellessa kun 15-vuotiaat pojat vakavoituvat saadessaan alban päälleen, iltahartauksissa kun vastahankainen porukka alkaa vihdoin laulaa Taize- lauluja niin että Jeesuksen s-kirjaimet vain sihisevät, tai sitten laiturilla kun nuoret jäävät juttelemaan, lojumaan aurinkoon, olemaan.
Sitä on kiitollinen jokaisesta oikeasta kysymyksestä, jokaisesta puolivahingossa ääneen sanotusta oivalluksesta, jokaisesta hiljaisuudesta oikeassa paikassa, ja siitä että tämäkin ryhmä jonka piti tuntea toisensa jo läpikotaisin näyttää hitsautuvan yhteen jollain uudella tavalla. Emme me ole täällä turhaan. Taivas yksin tietää miten, mutta emme me täällä turhaan ole.
Tämä on ollut mielenkiintoinen viikko. Eniten ehkä oman mieleni kanssa. Olen rehellisesti sanottuna yllättynyt siitä, kuinka hyvin se on pysynyt liitoksissaan. En ole vielä kertaakaan hermostunut. Jouset ja jänteet päässäni ovat venyneet, eivät ratkenneet. Minua on aidosti hymyilyttänyt. Minua on aidosti naurattanut. Minun on ollut aidosti hyvä olla. Olen kyennyt keskittymään, ajattelemaan, olemaan hetkittäin ihan oikeasti paikalla.
Ainut vähän sompailua aiheuttanut asia on ollut se, että olen liikuttunut ihan mistä sattuu. Puoliksi käsittämättömissä tilanteissa minun on ollut pakko nieleskellä kyyneleitä, katsella katonrajaa, räpytellä vaivihkaa silmiä ja naamioida kyynelten pyyhkiminen roskien sipaisuksi pois silmäkulmista. Osan liikutuksista ymmärrän – kuten sen, miten kanttori soittaa virttä jonka sanat kertovat oman lapsen hautaamisesta tai Jeesus-leffaa katsoessa tilanteen, jossa Jeesus kutsuu Lasaruksen elävänä ulos haudasta. Mutta että sen lisäksi pienet, naurettavan pienet asiat saavat minut herkistymään melkein kyyneliin… Jutut sanomalehdessä, laulukirjojen sanat keskellä iltaohjelmaa kun pitäisi säestää, muutamien “kovien poikien” sanat laiturilla jotka paljastavat että eivät ne niin kovia ole, yksi pojista joka paukkasi keittiöön yhden iltapalan aikana ja kysyi ensin koko porukalta että
miks te vihaatte mua?
ja kun me sanottiin, että ei me sua vihata! meni poika pois ja tuli kohta uudelleen kysymään että
miks te tykkäätte musta? Teidän on pakko vastata kokonaisella lauseella.
Me sitten vastattiin.
Jokin tässä on aivan vastustamatonta, ja yritän sinnikkäästi ajatella koko ajan, että jotain tästä jää kytemään. Jos on tarkoitus, niin jotain jää kytemään. Me emme ole täällä turhaan.
Ja sitten, jotenkin tämä viikko on ollut sellainen pienten kuolemien sarja, ettei vielä ikinä.
Tuntuu, että rajattoman monta kertaa olen joutunut menemään itseeni ja katsomaan rehellisesti, millainen olen. Miksen jaksa? Mitä en jaksa? Mitenniin en muka jaksa? Miksi tuntuu miltä tuntuu? Olenko rehellinen? Miksen voi levätä? Mitä en salli itselleni? Mitä oikein vaadin itseltäni? Miksen voisi olla nyt läsnä? Odotanko vain muilta vai osaanko antaa? Kestänkö sen, ettei ole aina helppoa ja kesäisen kivaa ja kevyttä olla näissä hommissa?
Ja sitten itkettää Jeesus -leffassa Jeesuksen ja Maria Magdalenan ensimmäinen kohtaaminen, kaupungissa sen jälkeen, kun Jeesus on armahtanut ja vapauttanut aviorikoksesta tavatun naisen tuomiosta:
- Come with us.
- Why? I go where I want, I am free.
(pause)
- No, you’re not. But you could be. Why don’t you follow me?
Ja kun Maria ottaa muutaman askelen Jeesuksen perään:
- But you… You treated her like she was worth something!
- So are you.
Maria oli klassisesti kuvattu prostituoiduksi, mutta se on vain yksi tapa kuvata ihmistä joka on unohtunut kauas Jumalastaan. En kai voi sille mitään, että tuollainen leikkaa läpi. Ja sen on tarkoituskin. No, you are not free. Väitän itseäni toistuvasti vapaaksi, väitän tietäväni, mikä minut vapauttaa… Ja sitten en kuitenkaan tiedä, kierrän niin pientä kehää oman akselini ympärillä. Ja joskus minut tehdään vapaaksi tällaisella ripariviikolla keskellä sellaista uupumusta, joka väkisinkin tekee ihmisen itsekkääksi. Mutta että vapaus ei ollut vapautta mennä nukkumaan keskellä päivää, vaan jäädä siihen laiturille hetkeksi ollakseen läsnä, kun joku uskaltautuu vaihtamaan muutaman sanan…
Se on varmaankin (taas) tämän viikon suurin opetus…
- But you could be. Why don’t you follow me?
Nyt on sellainen olo että tekisi mieli huutaa että
THERE’S NOT A REASON THAT COULD STOP ME
ja lähden tästä viikosta takaisin kohti kotia kipeästi toivoen, että se olo pysyy minussa taas niin kauan, että olen päässyt askeleen lähemmäs.
*
Luulen, etten kykene nyt kirjoittamaan tämän loogisempaa tai ajatuksekkaampaa tekstiä. Pääni kelluu edelleen, en ole aivan paikalla enää. Laitan tähän pisteen ja vaeltelen ruokalaan odottamaan ruokailua. Päivä kulkee, tunnit putoilevat kellosta pois, aika etenee, ja se hetki lähestyy jona todennäköisesti itken bussissa sitä tosiasiaa että ikkunan ohi menevät savokarjalaiset mäntymetsät.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Jumala, Lepo, Mieli, Ruumis, Tunteet, Usko | Comments (0)
“saaksä tästä palkkaa?” July 14th, 2009
Nuoret leijonatkin uupuvat ja näkevät nälkää,
mutta sillä, joka turvaa Herraan, on kaikkea kyllin.
// Psalmi 34:10
*
Saan joka aamu sähköpostiini Päivän Sanan. Aika usein ne jotenkin osuvat.
Tänään tuli tällainen.
…mitäs hätää tässä, jos sitä pärjää paremmin kuin nuoret leijonat! Uuvun ja näen nälkää, mutta…
Tosin nälkä on enimmäkseen henkistä sorttia, syödäkseen täällä saa niin paljon ettei tiedä mitä sillä kaikella tekisi, mutta se henkinen jano ja nälkä on kenties vaikeampi kestää, miten voi olla nälkä sellaisiin asioihin joita ei saa, joihin ei nyt pääse,
on hirveä jano maata rantakalliolla ja katsoa korkealle taivaanrajaan
on hirveä jano kuljeskella vastalöydettyjä polkuja niin kauas kuin niitä riittää
on hirveä jano maata veneen pohjalla kevyesti keinuen ja nauraa asioille, joita muut eivät tiedä
on hirveä jano olla jossain yksin ja hiljaa
ja vaikka nyt olen huoneessani yksin ja hiljaa, se ei täytä tätä janoa…
Olen jonkinlainen musta aukko, kuiva kaivo, tyhjiöksi imetty muovipussi, tajuan kirkkaasti että minussa kuuluisi olla jotain jota minussa ei nyt ole, kaipaan ja tarvitsen, melkein itkettää huomata että minulla on niin järjetön ikävä,
ja se on vielä ikävä jotain jota en kykene sanoittamaan. Jumalaa? Aina on ikävä Häntä, mutta Hän on kyllä tässä ja nyt. Ei Hän ole poissa.
Perhettä? Aina on ikävä heitä, mutta he eivät ole kaukana eivätkä he ole poissa, vaikka eivät ole paikalla.
Vapautta? Aikaa? Omaa tilaa? Saanhan minä niitä täälläkin… Ja toisaalta omaa tilaa ja itsellisyyttä tämä kesä on ollut melkein liian täynnä. Olenhan minä hyvä ihme saanut olla melkein raivostuttamiseen asti itsekseni.
Minä luulen, että minun on ikävä
läsnäoloa.
Olen paljon ihmisten kanssa. Koko ajan. Mutta ne hetket kun olen saanut olla niiden ihmisten kanssa joille olen läsnä ja jotka minulle ovat läsnä, sillä tasolla joka on sitä sanan varsinaisessa merkityksessä eikä ole vain hetkellistä tai ohitse menevää, niin kuin leirillä ei pääse tiettyä pintaa syvemmälle, sitä minun on ikävä. Läsnäoloa, jossa rooleilla tai vastuilla tai tehtävillä ei ole ensimmäistä roolia.
Sitä on maata veneen pohjalla, kallioilla, sohvalla,
nauraa asioille joita muut eivät tiedä
jakaa asioita joita muut eivät tiedä
sietämätöntä että taas on niin erinomaisen elossa oleva olo että tällaisesta joutuu kärsimään
jos en ajattelisi niin erityisen paljon,
pääsisin kai helpommalla.
Se ei vain ole vaihtoehto. Siispä seurauksena on tällainen lievä kahden kuukauden hivuttava ikävä…
*
Riparin pojat halusivat äsken tietää, saanko tästä palkkaa. Sanoin, että saan. “No saatko hyvääkin?”
“Ei sillä ole väliä”, sanoin.
“No saatko yli satasen kuussa?”
Nauratti. “No onneks saan!”, sanoin, “pitäähän mun jollain elää.”
“No saatko yli tonnin? Yli tonniviissataa?”
Kieltäydyin vastaamasta. “En mä täällä rahan takia ole”.
Pojat hymisivät vastaan. Kai ne luulivat, että olen täällä rahan takia. Hulluintahan on se, että en ole täällä rahan takia. En ensisijaisesti. Palkkaa on pakko kesälläkin saada, mutta jos haluaisin tehdä rahaa, olisin jo kauan sitten hakeutunut oikeasti lehtipuolelle töihin ja myynyt sieluni uutistöille, joista saa muhevaa pyhä- ja iltalisää. Onneksi tästä saa palkkaa, niin voin elää tällä. Mutta kyllä minä täällä olen muista syistä…
Niistä syistä, jotka muistan enimmäkseen täällä kesken leirin, noin kolmannen päivän tienoilla: tämä on hyvä, ja vaikka tämä joskus tuntuisi pahalta, tämä on hyvä, vaikka nuoret eivät kunnioittaisi mitään tai sanat kimpoilisivat takaisin seinistä, tämä on hyvä,
jos joskus tunnin ulkopuolella joku poika kysyy sängyssään lojuen että “no antaaks Jumala sitte ihan kaike anteeks, siis pääseekö sitte kaikki taivaasee?”
Kun vielä kestän tämän ikävän. Se valitettavasti kasvaa ajan myötä. Hullua, miten jokin hyvä on niin vaikea kestää.
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Mieli, Rakkaus, Tunteet, Usko | Comments (2)
loputon etulinja. July 1st, 2009
the funny thing is that
I cannot help this
I didn’t chose this
we are
chosen instead
*
Toinen päivä riparia. Pidin juuri aamun oppitunnit Raamatusta ja luomisesta. Tunnin jälkeen kannoin läppärin huoneeseeni ja mietin, miten loputtomiin sitä joutuu silmäkkäin sen asian kanssa, että maailman silmissä teitä pidetään hulluina. Olen virkani puolesta hullu.
“Kuka nää sadut on keksiny?” “Onks tää kaikki ees tottakaa?”, mutisivat tytöt takapenkissä. Olin tahallani tarkkakorvainen ja vastasin jokaiseen mutistuun kysymykseen. Puhuin siitä, mikä merkitys on luomisella, ja tajusin, että en voi enkä koskaan tule voimaan vaikuttaa itse siihen, kuka kuulee ja kuuntelee ja kuka ei. Hetkeksi tuli voimaton olo – minä seison tässä, edessänne, puhun siitä minkä ymmärrän Totuudeksi, ja kun olen sanani sanonut loppuu valtani vaikuttaa. Ja voi järki se on vaikeaa. Voin puhua, mutta miten voisin siirtää se tunteen… Miten voisin vapauttaa luokan ilmatilaan tunnun siitä, että on luotu ihminen, tarkalleen suunniteltu, käsin huolella muovattu, miltä tuntuu olla niin rakastettu että joku on suunnitellut joka ikisen ihon uurteenkin paikalleen… En saa sitä sanoihini. En minä.
Niinpä olen hullu. Tai sellainen, jota voidaan hulluna pitää. Puhun hulluutta, ja sanon sitä Totuudeksi. Enkä voi itse sille mitään, ettei se näytä totuudelta ennen kuin sitä tullaan sisäpuolelta kurkistamaan.
Joskus on sellainen olo että et Sinä helpointa mahdollista tietä kyllä antanut - ja sitten hetken päästä ymmärtää, että en minä sitä ole pyytänytkään… Olen pyytänyt sirpaletta todellisuudesta, olen pyytänyt sitä ettei elämä olisi samea seisova vesi, olen pyytänyt että näkisin tämän joen pohjaan saakka, erottaisin sen pohjasta sileät pyöreät kivet ja osaisin ne nimetä. Olen pyytänyt sitä, että oppisin näkemään. Oppisin elämään, ja uskaltaisin tuntea.
Ja tässä sitä ollaan, tunnetaan niin että itkettää kun riparin aamuhartaudessa luetaan Zinkin Nurja luomiskertomus, tunnetaan niin ettei tiedetä mihin sen laittaisi. Eikä minulle tähän mennessä ole opetettu toista tapaa olla elossa. Minkä teen? Olen hullu ja jätän vastuun jollekulle muulle.
Niinpä teen tätä kesästä toiseen, teen itsestäni kummajaista, vedän esiin rajaa maailman ja Jumalan välillä, puhun niin suoraan kuin osaan ja yritän pitää mustan mustana ja valkoisen valkoisena, yritän seistä selkäni suorana sen takana, mitä tunnustan.
Enkä enää voisi muuta valitakaan.
Hauskinta on se, että tämä ei tule loppumaan… Niin kauan kuin elän, tämän olisi parempi olla näin. Raja maailman ja Jumalan välillä tuskin tulee häviämään, tai sitten kun se häviää, ollaan perillä. Sitä ennen on pakko seistä rajaviivalla ja nimetä maat.
Kai se on niin että
christians usually assume that with God their life is filled with harmony and all their sorrows and problems are magically whisked away. They haven’t understood that this is a world at War, that being a christian means that they enter a war. They do not understand that they are taken to the frontiers and therefore they are suprisingly shocked for being shot at.
(John Eldredge)
*
Sidon siis sandaalini tiukempaan ja yritän seistä tässä. Kunpa muistaisin, että my job is to be available. God is the one who is responsible.
Posted in Aistit, Elämä, Ihmiset, Jumala, Teologia, Tunteet, Usko | Comments (0)