Nyt takassa palaa tuli, miehiä makaa sohvilla kirjat ja lehdet käsissään, teekuppi tyhjeni vieressä, hakisinko lisää, ehkä en jaksa, pöydällä on suklaata, tekee ja ei tee mieli, ulkona Venus laskee kohti maankamaraa - tai ehkä se on Mars, en tiedä, kuu on melkein puoliksi täynnä ja keikkuu vinossa taivaankannella, Maa kiertyy itsensä ympäri ja universumi pyörii edelleen hitaasti sen ympärillä.

Ettemmekö me muka ole maailman keskus! On vaikea uskoa sitä.

Huomenna on tammikuun viides. Huomenna me olemme olleet vuoden naimisissa.

En edes muista enää kuinka monena aamuna on ollut huikaiseva auringonpaiste ja pureva pakkanen. Joka aamu taistelen itseäni vastaan - lähdenkö ulos vai enkö, olenko tarpeeksi terve vai enkö, voinko mitenkään jäädä sisälle kun ulkona valo leikkaa maailman viipaleiksi, valo jollaista en ole nähnyt ikuisuuksiin. Yleensä lähden. Nyt korvissa tuntuu aavistuksenomaisesti ikävältä ja aivastuttaa. Enterorokkoa en silti ole saanut, vaikka tänään sen olisi pitänyt tulla.

Tuskin muistan viikonpäiviä. Tuskin hahmotan kellonaikoja. Tuskin tunnistan itseäni. En tiedä enää miltä näytän, en ole varma miltä kuulostan, en osaa arvioida millainen olen. Minä olen. En muista ettenkö olisi ollut. Tai muistan sittenkin, ja siitä ei ole niin pitkä aika kuin tahtoisin, siitä kun olen ollut olematta minä, olen vain tullut olleeksi, olen ollut se tyttö joka ei tullut naiseksi ja joka ei koskaan ollut hyvä sellaisena kuin oli, jolle sanottiin että sopisi olla pidemmät ja tummemmat hiukset ja sopisi olla kevyempi ja sopisi jos ei puhuisi niin älyttömiä koko ajan. Eihän siitä kauan ole, ja sitten kuitenkin on.

Sitä voi elää monia vuosia tiettyjen vuosien elämää. Sen jälkeen kun jokin tietty vuosi on eletty läpi voi se vuosi jäädä elämään minuun, ja kannan sitä vuotta mukanani kaikessa, elän sitä pitkittyneesti uudelleen läpi. Samat asiat uudelleen ja uudelleen. Kiertäen ja kiertäen. Kunnes verkosta tulee sen verran vahva, etten enää epäile sitä. Etten enää kyseenalaista, etten enää oikeastaan muista, millainen minä oikestaan olen ollut. Olen.

Olin lapsena sellainen että menin kyynärpäät edellä viuhtoen ja ilmaisin avoimesti pettymystä, kun tulikin väärää sukupuolta oleva lapsenvahti. Minä sitä Mikkoa oottelin. Osasin huutaa, ja huusinkin. Pistin käsiä puuhkaan ja piirtelin kuvia krokotiileista. Jos vielä tulee joitakin sellaisia joita pitää purra niin Kroko voi hoitaa muutamia puolestani.

Sitä voi elää monia vuosia elämää vieraassa nahassa. Sullottuna johonkin vieraaseen ihoon. Kun osoitetaan, ettei nyt ihan taida riittää eikä kelvata. Tai kelpaa, jos vaan oppii pitämään suunsa kiinni eikä puhu älyttömyyksiä. Ei ihastele haapojen sileitä rankoja - tuo on nyt taas vaan tuota sun lyyristä paskaa. Parempi jos ei intoudu ääneen tai yritä saada vastausta. Jos vaan on ja yrittää näyttää nätiltä. Ensin sitä voi kärsiä vuosia siitä ettei ole mitään mitä ihailtaisiin ja sitten voi kärsiä vuosia siitä että on koko ajan pidettävä ihailtavuutta yllä ettei menetä sitä, ettei menetä huomiota, ettei menetä toisia. Ja koko ajan kaikessa on kyse vain ihailusta - siitä onko sitä vai eikö sitä ole. Ei ole kyse minusta. Ei ole kyse ihmisistä ja persoonallisuuksista ja aitouksista ja tosiolevuudesta. On kyse siitä onko tarpeeksi pitkät ja tummat hiukset ja puhuuko niin idealistisia että toista alkaa ärsyttää. Jossain vaiheessa, jos hyvin käy, huomaa että lapsen ja nykyisen itsen välillä on syvähkö kuilu ja tuntemattomuus, ja että lapsi ei ole ollut olemassa enää pitkään aikaan, ja että ei ole tunnistaa itseään siitä olennosta joksi on tullut. Miten minusta tuli tämä? Mitä tapahtui sille äänelle joka minulla oli? Minä huudan, miksen kuule mitään edes itse?

Ja sitten, jonain päivänä, voi tulla se humalluttava hetki kun leikkaa hiuksensa, vaalentaa ne ja ymmärtää olevansa vihdoin vapaa…

Tai, mikä parempaa, aviomies vaatii saada kyniä ne kolmisenttisiksi.

Silloin voi olla, että ne sisälle pesiytyneet vuodet alkavat hitaasti kuolla. Tukehtua ja tikahtua. Eivät enää saa tilaa hengittää. Siksi on tärkeää leikata hiukset, lakata vaikenemasta, on tärkeää pitää ääntä, vaatia vastauksia, olla haastava, olla niin idealistinen että on melkein vaikea, on tärkeää vaatia toista unelmoimaan, vaatia toista vastaamaan ja reagoimaan, on tärkeää pitää kiinni siitä että elämä ei ole mitään ilman lyyristä paskaa ja paljon paskempaa on se että joku sanoo niin - Vuosien mittaan itseen tarttuu kaikenlaista turhaa pintakerrosta. Paksua kuonaa jonka alla iho ei hengitä. Lapsi potkii kuonaa sisältäpäin ja yrittää saada siihen säröä.

Olen alkanut tulla siihen tulokseen, ettei se välttämättä onnistu yksin. Saahan sitä sisältä potkia, mutta se ei välttämättä riitä. Näyttäisi siltä, että jos kuorta potkii sekä sisä- että ulkopuolelta, saa siihen parhaiten säröjä aikaan. Jonain päivänä säröjä on riittävästi. Silloin kuorilla on tapana räsähdellä rikki. Sellaisena päivänä mennään taas kyynärpäät edessä heiluen eteenpäin. Purraan, jos on tarvis.

En ole enää varma miltä näytän ja kuulostan. En näytä samalta kuin ennen; olen pystytukkainen, näytän aamuisin tarhapöllöltä, olen sekasotkuinen, isompi kuin ennen, särmikkäämpi kai. Kirjavampi. En ole niin hentoisen herkkä kuin ennen, katson itseäni peilistä ja näytän maskuliinisemmalta, en yritä kai enää näyttää herkältä naiselta jota on helppo ihailla. Olen särmikäs ja pystytukkainen. Ripustelen itseeni puukoruja ja käytän omituisia vaatteita. Taidan tulla monimutkaisemmaksi. Kuulostan erilaiselta, en mieti niin kauan ennen kuin suustani päästän, yritän oppia sanomaan mielipiteeni, ojentamaan kyynärpääni, viuhtomaan eteenpäin. Näytän ja kuulostan. Eikö se riitä? Elämä muokkaa minut kuitenkin sen näköiseksi kuin minun kuuluukin olla. Minun ei kuulu yrittää pitää itseäni tummatukkaisena herkkänä neitokaisena. En ole sellainen. Olen särmikäs ja pystytukkainen ja hauis alkaa erottua kun käyn salilla ja nostelen tyttöpainoja. Minusta on tulossa joku muu.

Ehkä se joku muu on se krokotiileja piirtelevä tyttö. Se tuntuu “muulta” koska siitä on kauan kun se oli viimeksi.

Kyllä, minä koen muutosta.

Ja ei, en minä katkera ole. Hämmentynyt lähinnä. Miten ne huijasivat minut tähän vuosiksi…?

Käsittämätöntä, että huomenna olemme olleet vuoden naimisissa. Minun tulkintani mukaan V on se, joka on potkinut kuorta ulkopuolelta ja huutanut minulle käskysanoja kun olen meinannut kyllästyä sisäpuolella potkimiseen. Kyllä tämä tästä vielä. Himputtiin kaikki kuoret. Esiin se kyynärpäätyttö.

Eikä se ole sen kummempaa kuin että jotenkin on tultava itsekseen jälleen.

Sellaiset tytöt
joilla on terävät kyynärpäät
eivät miellytä kaikkia

mutta sellaiset tytöt
eivät yritäkään miellyttää
kaikkia

sellaiset tytöt rakastavat lujaa ja kirkkaasti niitä joita rakastavat.

Me seisoimme eilen kymmenen ja yhdentoista välillä urheilukentällä ja räjäytimme muutamia raketteja, V:n ja Timon rakentamasta limsapullokoriraketinlähetystelineestä. Huolellisen valmistelun jälkeen V sai muutamia lähtemään synkronoidusti; sytytysnesteessä uitettu, rakettien sytytyslankoihin solmittu villalanka paloi melko yhtäaikaa ja sytytti raketit synkassa. Valtava valmistelu, iso into - ja pieniä punaisia ja vihreitä poksahduksia. Into teki siitä silti hauskaa. Silti totesimme, että roomalaiset kynttilät suoraan kädestä poksauteltuina taisivat olla kaikkein hauskimpia. Ja tähtisadetikut.

I think I prefer our show over that in Sydney. Joonas näytti koko esityksen finaalin - melkein suututtaa, miten raha räjähtää taivaalle. Korpikommunisti, en voi sille mitään.

Äsken istuttiin kahvipöydässä, V katseli ikkunasta kapeaa kapeaa kuunsirppiä, katosi hetkeksi ja tuli takaisin mustan sählypallon ja mandariinin kanssa ja alkoi miettiä, miten kuu oikein kiertää maata, kuinka kallistuneella radalla ja kuinka kauaksi maasta hetkeksi paeten. Mandariini oli kuu ja sählypallo maa. Istuin V:n ja Joonaksen keskellä ja annoin keskustelun mennä vierestä. Opin että maa on 23 astetta kallellaan ja kuun rata on maahan nähden 15 astetta kallellaan ja että the moon’s orbit is eccentric ja pohdin, miten mielenkiintoista on, että sekä kuun rata että ihminen voivat olla eksentrisiä, epäkeskoja.Epäkesko ihminen, eksentrinen. Katselimme kuuta ja sitä, miten se ääriviivat erottuvat sirpistäkin ohuena, ohuena. Ja miten kuusta osa on yleensä aina pimeänä, on kuun pimeä puoli, kasvot joita ei nähdä. Mitä sinne piiloutuu? En ihmettele, että kuuta on pelätty ja palvottu. Onhan se kulkenut arvaamattomia ratojaan, käsittämättömästi vaihdellen, valvottanut ihmisiä ja villinnyt eläimiä täydelläkuulla. Vähemmästäkin säikähtäisi jos ei ymmärtäisi. En silti ymmärrä sen ratoja ja kulkuja vieläkään kokonaan, mutta ehkä ei tarvitse.

Luulen olevani epäkesko.

Luulen pitäväni siitä.

Kävin pitkästä aikaa juoksemassa, ja ilokseni huomasin, ettei se enää tee niin kipeää kuin joku aika sitten. Juokseminen on ollut viime aikoina jokseenkin vastenmielistä, ehkä siksi, että Jyväskylän syksy ja talvi ovat olleet pitkiä ja pimeitä ja märkiä ja samat juoksureitit niin moneen kertaan koluttuja että minua on oksettanut ajatuskin niille raahautumisesta. Ja se kaikki on harmittanut. En haluaisi menettää juoksemista vain siksi, että alan olla sick and tired koko asiaan. Silti Joensuussa juokseminen ja täällä Sauvossa juokseminen on maistunut taas makealta: on ollut aurinkoa pelloilla ja aikaa juosta valoisassa, ja hitaasti ylämäetkään eivät ole tuntuneet niin raskailta, jalat ovat alkaneet taas totella paremmin, kipu on muuttunut nautinnolliseksi kestämiseksi, olen saavuttanut saavuttamisen tunteen.

*

Juoksin taas samaa hiekkatietä peltojen välistä ja ajattelin, että kaiken tämän mielikuvien ja imagojen ja ulkonäköjen miettimisen jälkeen ainoa totuus on se, että kauneinta mahdollista ihmisessä on elämänilo.

Jollain lailla se tekee kaikesta helpompaa. Ja jollain lailla se tekee kaikesta haastavampaa. Kuten siksi, ettei sitä voi ostaa. Elämäniloa. Se ei tule purkista tai pilleristä. Mutta sitä ei silti korvaa mikään.

Ja samalla sen jälkeen millään muulla ei niin ole väliä. Painoindekseillä tai pisamilla tai näppylöillä tai makkaroilla tai hiustyyleillä.

Simple and yet harrassing. How do I get that?

Olen alkanut kenties päästä alkuun. Nukuin viime yönä melkein kellon ympäri. Havahduin joskus aamulla katsomaan kelloa kun se oli puoli 12, enkä ollut uskoa sitä. Kun aamupalapöydästä pääsin lenkille alkoi aurinko jo laskea. En muista kuollaksenikaan milloin viimeksi olen nukkunut niin pitkään, kahteentoista… Kenties jokin osa siitä kireästä jänteestä joka minussakin on alkaa jo helpottaa. Turhauttavan kauan siihen vain menee - viikonloppu ei riittäisi mihinkään. Nyt puolentoista viikon loman jälkeen alkaa irrota. Miten tästä osan oppisi, saisi pysyväksi? Miten saisi kireät viulunkielensä arjessa irroteltua joka ilta, joka päivä, aina?

Luulen, että tarvitsen sen taidon.

Voisi ottaa tavoitteeksi etsiä elämässä niin elämäniloa kuin stressittömyyttä. Sen myötä voisi miettiä työnsä ja vapaa-aikansa, mitoittaa kunnianhimonsa siihen, tavoitteensa ja kaiken. Että mikään, joka tuhoaa elämäniloa elimellisesti, ei ole sen arvoista. Jos siihen voi vaikuttaa.

Ja sitten on nämä elämänilolle vahingolliset asiat kuten ihmisten taipumus olla kuolevaisia, mutta niille ei itse voi mitään. Se stressi ja suru on elimellisesti elämäänkuuluvaa. Mutta ei se, että kahlehtii itsensä asioihin, joita ei tahdo kantaa.

Mietin sitäkin lenkillä, että on todennäköisesti ihan totta, että olen elänyt varustettuna vääränlaisella tavalla ajatella. En puhu positiivisista tai negatiivisista ajatuksista, mutta se kognitiivisen psykoterapian teoria ihmisen vahingollisista ajattelun kehistä ja malleista kieltämättä tuntuu loogiselta. Ja käsittämättömän epäloogista mutta silti ymmärrettävää on se, että ihminen voi olla niin totaalisen tietämätön siitä, miten oma mieli toimii, miten vahingollisia kehiä siellä pyörii, kuinka sitkeän itsepäisiä malleja sinne rakentuu, sellaisia, joita noudattaa sokeasti. Se on kuin ei olisi koskaan elämässään nähnyt punaista väriä - ei siis osaa kuvitella sellaista olevan olemassa, ja jos kerrottaisiin, ei osaisi sitä mieleensä muodostaa. Uuden oppii vasta näkemällä. Uutta tapaa ajatella ei voi kuvitella. Se pitää kokea.

Luulen, että tarvitsen sitäkin. Kokeiluja. Ajatuskokeiluja. Sellaisia kuten:

ei ihminen voi olla väärän mallinen
en minä ole kukaan muu
todennäköisesti valmistun oikein hyvässä ajassa ja ongelmitta
todennäköisesti löydän sellaisen työn joskus joka on minulle erinomaisen osuva
minusta tulee vielä hilpeä äiti
kyllä minä tiedän mitä minä todella tarvitsen
ei ihminen voi olla vääränlainen
kaikki on mahdollista kunnes toisin todistetaan
maailma on ensisijaisesti hyvä paikka ja ihmiset ovat ensisijaisesti hyviä
lähtökohtaisesti koko maailma ottaa minut vastaan
ja jos ei ota niin they can hang themselves

Sitä opetellessa. I’m getting there. Taking the first steps. I’m brilliant and good enough. Everybody is. I’m the best person to be myself.

Ostin Lahden rautatieasemalta puisen sydämenmuotoisen pinssin ja laitoin sen takinkaulukseen. Everybody is always something, pinssi sanoo. Kornia, mutta pidän siitä. Kornia, mutta totta.

Onkohan elämässä aina jokin prosessi käynnissä?

Luulen, että on. Miksiköhän kutsuisin tätä prosessia?

Onkohan identiteetin suhteen aina jokin prosessi käynnissä? Kenties.

Tai sitten on kahdnelaisia ihmisiä. Sellaisia jotka eivät mieti, ja sellaisia, jotka miettivät liikaa. Jospa se on kohtalo, ja siihen on sovittauduttava.

Sopii minulle. Mutta elämäniloni aion kaapata itselleni, laittaa pieneen rasiaan ja piilottaa sydämen viereen rintalastan alle niin, että se sykkii samaan tahtiin aortan kanssa. I’m getting there.

Crazy skies all wild above me now
Winter howling at my face
And everything I held so dear
Disappeared without a trace
Oh all the times Ive tasted love
Never knew quite what I had
Little darling if you hear me now
Never needed you so bad
Spinning round inside my head

Sail away with me honey
I put my heart in your hands
Sail away with me honey now, now, now
Sail away with me
What will be will be
I wanna hold you now

Ive been talking drunken gibberish
Falling in and out of bars
Trying to find some explanation here
For the way some people are
How did it ever come so far

Sail away with me honey
I put my heart in your hands
Sail away with me honey now, now, now
Sail away with me
What will be will be
I wanna hold you now
Sail away with me honey
I put my heart in your hands
Sail away with me honey now, now, now
Sail away with me
What will be will be I wanna hold you now

// David Gray: Sail Away With Me

*

Varsinaissuomalaisessa talvessa on jotain jota en oikein osaa sijoittaa.

Tulin eilen Sauvoon. V on ollut tämän päivän enterorokon kourissa, pimeässä työhuoneessa vuodesohvalla vilttien alla, sisimmässään 800 milligrammaa Buranaa. Taudin itämisaika on neljä päivää, joten se iskee minuun vasta lauantaina. Sitä ennen yritän ottaa päivistä kaiken irti.

Niinpä lähdin tänään kävelylle. Leena, V:n äiti, lähti aurinkoon jo ennen minua, joka aamupalan jälkeen kello puoli yksi olin vielä tainnoksissa nojatuolissa. Ulos mennessäni tajusin, että minuakin heikottaa jo hieman - ehkä osin äidiltä Joensuusta saatu virusaltistus, joka on ehtinyt itää jo kauan - mutta päätin silti kävellä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mp3-soittimessa soi David Gray, siinä Creativen mustassa pienessä joka eilen kuoriutui lahjapaketista, V:n pikkuveljeltä vanhaksi jäänyt. Hoipuin eteenpäin väljissä farkuissa, lainatakissa ja räikeänvihreässä pipossa, ja aurinko tuli viistosti selän takaa, niin vahvana että kääntyessäni jalkapallokentän kohdalla katsomaan taakseni valo näytti samalta kuin miltä sen täytyy näyttää tunnelikokemuksissa: häikäisevältä, valkoiselta ja kohtisuoralta.

Kirveskallion lenkkipolulla piti pysähtyä toisen kerran. Mikä tekee valosta sellaista että se aivan nuolee puunrungot, kietoutuu niihin, liimaantuu kaarnaan? Kävelin kuin Narniassa puunrunkojen välistä, hengitys höyrysi muutaman asteen pakkasessa, valo valo valo, valo jota en ollut nähnyt päiviin, ja yhtäkkiä valo nuoli takkiani, kietoutui minuun, tuli joka puolelta ja paljasti maailman uudelleen.

Kävelin tutun lenkin, peltojen vierestä maatalojen lomasta, hiekkatietä. Pelloilla en ollut tavoittaa vuodenaikaa. Mikä vuodenaika on sellainen, jossa valo on niin viistoa ja matalaa että puiden varjot ovat sata metriä pitkiä pelloilla, jossa pikkukivet ojanpohjalla heittävät jäälle pitkän sinisen varjon, ja jossa maa on paljas ja värisevä ja käännetyt mustat pellot kyyhöttävät kohmeisina auringon alla, joka ei lämmitä lainkaan? Milloin aurinko on niin heikko ja matala niin mustalla maalla? Ei se ollut kuin kevät, silloin aurinko on korkeammalla ja saa mustan mullan sihisemään, kuohumaan ja kipristelemään, se sulattaa jäätikön kulmat ja pehmentää hiekan jalan alla. Eikä se ollut kuin syksy, syksy on arempi ja kuulaampi, pyörteilevämpi ja ohuempi, ja aurinko on taas korkeammalla, ei syksyllä koskaan ole niin pitkiä varjoja. Ei keskipäivällä. Nyt oli päivän korkein hetki eikä aurinko noussut tuumaakaan sen korkeammalle, minä seisoin pellon laidassa ja katselin omaa kymmenmetristä varjoani sängeksi katkotun heinän yllä.

Kesällä olen juossut samojen peltojen välistä kun kaura keinuu kultaisena tuulessa, olen nähnyt tuulen silittävän pellon aalloiksi, kesän lainehtivan metsänlaidasta metsänlaitaan. Nyt taivas oli yhtä puhdas, mutta en tavoittanut vuodenaikaa.

On kai talvi, vuoden viimeinen päivä, vuoden vaihtuma. Ulkona paukkuvat pikipimeässä raketit, hankea ei ole heijastamassa niiden valoa, mutta taivaalla on sirppi ja tähti, ohut kultainen keikkuva viilto ja kimaltava piste sen kyljessä. Ja pakkanen tulee kiristymään.

Ja silti päivä pelloilla oli täynnä sitä joka kihelmöi mielen takana. Saa tuntemaan, että jotain järkeä tässä on.
Se miten valo heijastelee hitaasti lähes tyynessä pakkasessa kääntyilevän tuulivoimalan lavoissa, heittää silmiin sirpaleen valoa. Tai se miten läpijäätyneet lammikot ovat räsähdelleet rikki roudan repimällä tiellä, särkyneet mosaiikiksi. Tai se miten vihreä ruoho on vieläkin varjojen alla, miten ladon oven vuosien patinoima harmaa taittuu samassa valossa, miten autot ovat kauttaaltaan ravassa ja pölyssä ja ihmiset istuvat onnettomina sen ravan sisällä tuntematta pakkasta poskissaan, ja minä kuitenkin tunnen. Se että selkä hikoaa ja päänsärky katoaa hitaasti, miten seistään pellonlaidassa ja hengitetään höyryä varjoja vasten. Ja korvissa soi sail away with me honey, what will be will be ja se on kerrankin totta.

Sitä ajattelen elämästä nyt. Sail away with me honey, what will be will be.

Minulla on siihen rohkeus. The rest is up to… The rest.

Olen matkalla taas, jonnekin. Mielellään mahdollisimman kauas. Oseania on ensimmäinen etappi, mutta en vieläkään yritä tehdä sen tarkempia jatkosuunnitelmia. Elämä on edelleen korkeintaan viiden vuoden näkymä eteenpäin ja senkin sisällä voi tapahtua mitä tahansa. Aloitetaan kaukaisten merien keskeltä.

Sail away with me. Katsottiin juuri Pirates Of The Caribbeanin ensimmäinen osa, ja niin paljon kuin Jack Sparrow’n hahmosta pidänkin, pidän muutamista lausahduksista entistä enemmän. Kuten tästä:

Jack Sparrow: I love this song. Really bad eggs. Ooh.
[falls]
Jack Sparrow: When I get the Pearl back, I’m gonna teach it to the whole crew, and we’ll sing it all the time.
Elizabeth: And you’ll be positively the most fearsome pirates in the Spanish Main.
Jack Sparrow: Not just the Spanish Main, luv. The entire ocean. The entire wo’ld. Wherever we want to go, we’ll go. That’s what a ship is, you know. It’s not just a keel and a hull and a deck and sails, that’s what a ship needs but what a ship is… what the Black Pearl really is… is freedom.

What a ship really is. Freedom.

Sail away with me. I ain’t abadoning this ship no more.

Tuntuu hyvältä olla elossa, seitsemän merta seilaamatta. Ulkona pikipakkanen ja minulla verta suonissa vielä. En ole pudonnut, kolhaissut itseäni ehkä, mutta ylös voi aina nousta.

Nyt
katsomaan
raketit.

]]> http://kerafi.ilmasuojassa.org/2008/12/31/viimeiset-tunnit/feed/ http://kerafi.ilmasuojassa.org/2008/12/28/lentoonlahdossa-lentavatko-junat/ http://kerafi.ilmasuojassa.org/2008/12/28/lentoonlahdossa-lentavatko-junat/#comments Sun, 28 Dec 2008 14:39:46 +0000 Kaisa http://kerafi.ilmasuojassa.org/2008/12/28/lentoonlahdossa-lentavatko-junat/ Muistin eilen illalla että isänihän on aikanaan ollut Joensuun Lionseissa.
Sitä on siis suvussa.

Olen pakannut laukkuihini nahkarukkaset ja hansikkaat, yhden nahkatakin, hirvittävästi vaatteita, juoksukengät, hammasharjat, kulkusen, paljon kosteusvoiteita, monta pipoa ja päähinettä, koruja, kirjoja, kyniä, kaikkea tätä elämänkertymää jota minussa roikkuu ja jota mukanani kannan.

Omnia mea mecum porto, kaiken olennaisen kannan itsessäni.
Vai kuinka Nuuskamuikkunen sanoi: Ei tavaroita tarvitse omistaa, riittää että katselee niitä hetken ja laittaa takaisin paikalleen, mielessä ne säilyvät muistikuvana ja niitä on kevyempi kantaa.
En ole ihan vielä sisäistänyt tuota täysin. Niin pitkälle olen silti kehittynyt, että tiedän, että sen kaikkein olennaisimman kannan itsessäni.

Tänään on ollut The Nativity Storya ja vajaan tunnin lenkkiä pakkasessa aurinkoa rannassa katsellen, on ollut vaniljacappuccinoa ja tavaroiden haalintaa. Tunnin päästä lähden junalle, istun IC:n penkkiin, uppoudun johonkin, menen hetkeksi offlinelle. Ajattelen. Tuijotan pikipimeää ikkunasta ja uppoudun. Hyvä hetki.

Outoa, että aina on haikeaa. On haikeaa lähteä, ja on haikeaa olla lähtemättä. On haikeaa kun toiset lähtevät ja minä lähden. On haikeaa lähteä täältä, kotoa, joulusta, sillä siihen menee aikaa että näin pitkäksi aikaa taas tänne tulen. Ja on haikeaa jos en lähtisi, koska V on lähtenyt jo edellä ja ikävä on siitä omituinen, että se löytää aina raon josta kaivautua ihon alle.
Haikeaa, kun on niin monia, joilla on nimilappu “rakastettava”. Ja kun ne kaikki eivät ole samoissa hetkissä samoissa paikoissa. Koska on suurta mennä myös V:n kotiin, jakaa siellä hetkiä.

Mietin kesätyöhakuja. Mietin kevättä. Teologiaa. Sitä että vuoden päästä haluaisin jo olla valmistunut. Sitä, että olemme tulleet valmiimmiksi.

Hämmentävää, isoa hämmentävää.

Kohta laitan katupojanhattuni päähäni ja menen junaan olemaan pois päältä hetken. Tuijottamaan pään sisustaa. Sellaiset hetket ovat korvaamattomia. Pysähtyneet unenomaiset tuijottavat.

On hyvä olla. Naurattaa kun katson peiliin: hiukset seisovat päässä. Niin sopii olla, pystytukkainen, pystypäinen.

Kotona koti oli hiljainen valoja lukuun ottamatta, toiset kävelyllä, minulla hetki aikaa tässä.

Joulu on ollut - ja jatkuu toistaiseksi. Joulun olotila, se vakava kupla jossa eletään, vakava sillä tavalla että elämässä olennaisinta on taas aikaa miettiä. Muu maailma, arki ja velvollisuudet ja tulevaisuus, ovat vähän aikaa poissa. On tämä hetki ja tässä olennainen. Vielä muutaman viikon. On siis vielä muutama viikko aikaa muuttaa tulevaisuus, oppia jotain joka muuttaa suuntia, kasvattaa vähän lisää kynsiä ja paksumpaa turkkia, tulla parkkiintuneemmaksi ja kestävämmäksi ottamaan taas uusi kokonainen vuosi vastaan, ja toisaalta on aikaa repiä kuorta yltään ja tulla hatarammaksi ja paljaammaksi, koska sellainen sitä pohjimmiltaan kuitenkin on.

Eikö tähän aikaan vuodesta kuulu katsoa mennyttä vuotta ja tehdä siitä yhteenvetoa? Olen tehnyt sitä jo puolen vuoden ajan, nyt kenties työstän tilinpäätöstä.

Tämä vuosi on ollut hiomista ja hioutumista. Läpi kahlaamista ja kaunista kevyttä pintakelluntaa, kahdenkeskistä kuviokelluntaa. Varpaiden uittamista laiturilla ja sitä tosiasiaa, että elämän järvessä on ahvenia, jotka purevat varpaasta. Joskus haukiakin, mutta niitä onneksi harvemmin.

Minulla on vakaa tunne siitä, että elämä on viime vuoden aikana tullut vakavammaksi. Todellisemmaksi, vakavammaksi ei sillä tavalla joka on naurutonta, mutta sillä tavalla joka on todempaa, tosiasiallisempaa, paljaampaa. Se on tullut näkyvämmäksi.

Piirsin eilisiltana nojatuolissa kuvaa tietämättä mitä siitä tulee, otin kynän ja paperin. Tulin piirtäneeksi jotain joka on itse asiassa se, millaiseksi itseni nyt tässä koen. En käsittänyt piirtäväni sitä ennen kuin se oli valmis, mutta ymmärrän silti yrittäneeni. Jotenkin tulin siitä tyytyväiseksi. En yrittänyt piirtää mitään näköistäni, mutta jonkun sisällä uinuvan piirsin. Ehkä kehräävänkin.

En tiedä miksi niin paksut huulet, mutta tiedän että tuntuu samalta kuin kasvattaisin täplikästä turkkia, kasvattaisin tassujen sisään kynsiä joilla tartutaan, otetaan ote, ei päästetä irti. Tiedän että alan olla pörröinen ja saan niskakarvani pystyyn, alan madaltaa ääntäni, alan opetella miten muristaan, miten kehon sisältä kumpuaa syvä tärisyttävä kumea murina joka kiehahtelee pinnan alla. Tiedän että alan kiertää kehää häntä matalalla, maata viistäen, pää hartioiden välissä hiipien, sillä pehmeän joustavalla askeleella joka tietää, että oikea hetki on tässä. Alan tulla eläimeksi. En ole aikaisemmin ajatellut että voisin olla petoeläin, mutta ehkä kaikki se kirahvisuus riittää jo, se pitkä honteluus jonka on harotettava jalkansa päästäkseen kumartumaan tarpeeksi alas juomapaikalla, jonka juoksu on kummallisen näköistä, joka on muita päätä korkeammalla ja ilmanalassaan yksinäinen. Ei, minä alan olla matala maan eläin, kiinni maassa, joustavalla askeleella. Minä olen syvästi varma siitä, että alan muuttua.

On korkea aika, että niin tapahtuu. Viime vuosi on ollut näin lopputilinpäätöksessä isoa muuttumista, tai muuttumisen alkuunpanevaa maanjäristystä. Niin hyvässä kuin haastavassa. Viime vuosi on ensimmäinen jona olen mennyt naimisiin, jona olen ollut vaimo, jona olen alkanut ottaa kantaa siihen mitä todella elämälläni tekisin, jona olen peilautunut toiseen ihmiseen niin läheltä että olen alkanut nähdä kuka olen ja missä, ja mitkä ovat satuttavat särmäni. Toisaalta olen saanut nähdä sen, miten pehmeä osaan olla, miten osaan kehrätä kaiken sen vinkumisen sijaan.

Ja sitten toisaalta viime vuosi on ollut ensimmäinen jona olen ymmärtänyt että mielen terveys voi todella rakoilla ja rapistua, jona olen ensimmäistä kertaa uupunut liian raskaasti omiin itselleni asettamiin vaatimuksiin, jona olen kääntänyt niille vaatimuksille selän, jona olen hylännyt sen että minun pitäisi suorittaa sillä olen ymmärtänyt etten pysty, en kykene suorittamaan - konkreettisella tasolla, sillä jolla lääkärit kirjoittavat sairaslomia. Ja jona olen ymmärtänyt että melko monet oikeasti käyvät psykologilla, jona olen ymmärtänyt etten koskaan kasva kuoristani ulos ellen aloita puhumista, jona olen ymmärtänyt miten paljon vihaan puhumista asioista joita en hallitse, jona olen ymmärtänyt miten kipeästi roikun tarpeessani hallita, jona olen ymmärtänyt että kontrolli on minussa niin kehon kuin mielenkin tasolla, jona olen ymmärtänyt että elämä on suuri kasvun paikka ja jona olen ensimmäistä kertaa ymmärtänyt olevani niin turvassa että on ollut mahdollisuus antaa sen kaapin revetä saranoiltaan jossa yhden elämän kaikki luurangot tungeksivat toisiaan tönien niin äärirajoilla, että kaapin seinät pullistelivat.

Ajatella. Koko ajan minä olin istunut hontelona kirahvina kaapin ulkopuolella ja kieltäytynyt uskomasta, että kaappini on olemassa. Saati sen sisältämät luurankoveikot.

Olen kuluneen vuoden aikana luokitellut ja lajitellut luurankoja. Keskustellut kuolleiden kanssa. Haastatellut luisia päitä. Kieltänyt niitä puhumasta minulle niin kuin ne puhuvat. Estänyt itseäni tekemästä itselleni vahinkoa. Estänyt luurankoja tekemästä kenellekään vahinkoa. Olen kertakaikkisesti alkanut ymmärtää että olen elänyt tavalla jolla eläminen ei tee korvien välille hyvää, olen alkanut ymmärtää ettei kenenkään ole pakko olla kirahvi ellei ole sellaiseksi syntynyt, ja että on toivotonta jos se kirahvi yrittää koko ajan muuttua mustangiksi.

Olen tainnut lakata olemasta kirahvi. Nyt minussa kasvaa täplikäs turkki ja kävelen häntä maata viistäen, pää hartioiden välissä tarkkailen, ison kissan matalalla askeleella, joustan. Kiireettä. En enää juokse karkuun kirahvin hontelolla askeleella, vaan paneudun maata savanniin, koska minua ei uhkaa mikään. Olen sitä lajia, jota ei uhkaa mikään sellainen joka voi tuhota sisimmän, vaikka sitä kirahvina yleensä ottaen joutuu pelkäämään. Sisäistä syöpää jolla on kyky nakertaa sielu reikäjuustoksi.

Tosiasia on, että jokainen ihminen on siinä tapauksessa leijona. Ei meidän sisintämme mikään voi lopullisesti syövyttää. Jos itse kuuntelee sitä joka sisällä rummuttaa ja takoo ja vaatii saada äänensä esiin.

Leijonamielistä puhutaan. En minä nimeä tätä. Tiedän vain että minusta on tullut jotain muuta, jotain sisältäpäin kuoriutunutta, jotain joka oli puserrettu kirahvin nahkaan, venytetty kipeästi koko pitkän kaulan mitalle. Taisin saada raon siihen vanhaan nahkaan, kynnet esiin, raavin sen koko vatsan mitalta auki, putosin karvattomana savanniin, satutin kylkeni, kampesin itseni seisaalleni, tärisevin jaloin, huomasin että minulla on joustavat raajat ja että saatan juosta nopeasti, juoksin pois sen vanhan hapertuvan nahan luota. Ensimmäistä kertaa omin jaloin, tassut maassa, iho ilmassa palellen, juoksin niin kauan että opin tuntemaan maan, anturani ja että turkki alkoi kasvaa, että käpälät kovettuivat pohjasta, että hampaat alkoivat teroittua, että silmä tottui vilisevään heinään ja auringon kirkkauteen, että lihakset saivat voimaa, että aistit alkoivat herkistyä ja hioutua. Juoksin niin kauan että sain tarkennettua katseeni siihen mitä jahtasin.

Juoksen vieläkin. Juoksen niin kauan että saan itseni kiinni. Olen saavuttanut jo, ja minulla on matkaavoittava askel, kynnet pureutuvat maahan joka askelella. Juoksen itseni kiinni ja pakotan taas osaksi itseäni. Juoksen niin kauan että minä tulee esiin minusta, täyttää tämän leijonannahan, tulee kokonaiseksi,

niin kokonaiseksi kuin särmineen saattaa tulla.

Tulen eläimeksi. Aistieläimeksi, joka aistii elämästä sen miten eletään. On hyvä olla eläin, antaa sen tulla esiin joka itsessä kytee. Maailma on sammuttajien valtakunta, vaahtosammuttimet ja peitot käsissään, vettä kulhoissa vaanimassa. Me olemme kipinöitä ja nuotion hiillosta. On puhallettava loputtomiin, märästäkin tuhkasta nousee liekkejä, meitä ei voi sammuttaa. Ei, vaikka niin monet ovat yrittäneet.

Minua ei enää voi sammuttaa.

(Kuva: Rnbc in Wikipedia)

*

Äiti oli ehtinyt ottaa kuvankin takapihan omenapuusta, jossa valosarja on hautautunut lumikinosten alle. Tuikut pinnistelivät esiin lumiharson alta paksussa sinisessä, josta tulee ensimmäisenä mieleen Fazerin Sininen. Tassuttelin pitkin taloa keittiöön hämärässä, äiti ja isä hääräsivät perunoiden ja leivontarasvojen kanssa, ja se kuusi, siinä paloivat ne paljon puhutut ainoat valot.

Nyt valo on valjennut valkoiseksi, sellaiseksi tasaiseksi varjottomaksi kaikkeudeksi ikkunoiden takana. Taivaalta tulee ohuena hitaana sumuna alas vielä lunta, hienon hienoja kiteitä. Viimeisten kolmen päivän aikana lunta on tullut kaksikymmentä sentitä, vuorimänty talon edessä on topattu paksulla lumella, teiden vierillä on kinoksia. Ihan kuin olisi talvi.

Eilen kävimme kävelyllä; hämärän alkamisen hetkellä rannan lumisten siltojen kautta hevostallinmäkeen ja metsän läpi ohutta tallattua polkua pitkin. “Loistava reittivalinta”, sanoi V, kun seisoimme jossain polun yli kaartuvien ohuiden puiden holvikaarien alla, niiden jotka lumen painosta olivat taipuneet niin että niistä olisi yltänyt karistaa lumen hartioilleen. Meitä vastaan tuli mies ison berninpaimenkoiran kanssa, miehen piti kahlata hankeen sivuun että pääsimme ohitse. Kumartelimme holvikaarien alta, ja mies totesi, että täällähän saisi niskaansa herkästi lunta ja myöntelimme, että niin, niinpä. Mies alitti saman puun jälkeemme, ja kun käännyin katsomaan, se haroi pipoaan hangesta ja karisteli kaljunsa päältä lunta. Taisi saada sitä niskaansa.

Kun olimme kotona - joskus hieman ennen kolmea - hämärä alkoi sikeentyä.

Sininen hetki ei varmaankaan koskaan ole niin voimakas kuin talvisin, nyt joulukuussa kun vuosi on tummimmillaan, jos vain maassa on lunta. Hämärä tulee niin nopeasti, että sen vaihtumisen voi metsässä seisten ottaa vastaan. Huimaa, miten hohtava valkoinen - tai tämä paksu tyyntynyt valkea tasaisuus - hiipuu vastustamattomasti siniseksi, joka suorastaan kihisee sinisyyttään. Syvyyttään. Sininen hetki on valoa, joka on intensiivistä. Valoa, joka ei ole tasaista tai hidasta. Se on syvää ja hengittävää.

Omituista, että hämäräkin voi hehkua.

Ja sinisiä hetkiä on suurina muuallakin kuin metsässä talvisin. On sitä nauttisen hämärän hetkeä merellä, kun taivaanrantaa näkyy juuri sen verran, että merenkävijät ennen vanhaan pystyivät vielä käyttämään sekstanttia. On sitä porvarillisen hämärän hetkeä, jolloin käsityöläiset vielä ennen vanhaan näkivät ilman tulta työskennellä pajoissaan. Ja on sitä juuri aavistuksenomaista sinistä viirua horisontissa ennen kuin pimeä nielaisee maiseman, musta sametti vedetään maailman yli, maailma sammutetaan.

Sinisessä hetkessä on… mmm, en osaa nimetä sitä edelleenkään muulla sanalla kuin intensiivisyydellä. Jotain tiiviyttä, keskittyneisyyttä, hengittämistä. Läsnäoloa. Puut seisovat hiljaa ja huokuvat sinistä, kaikki heijastaa samaa hehkuvan hiutuvaa valoa, ilma kiertelee sormien lomassa, eläimet seisovat hangessa hiljaa, linnut lakkaavat piiskuttamasta. Sininen hetki on vaihtumisen hetki, odottamisen ja herpoamisen, se kireälle jännitetty jousi jonka jälkeen kaikki rentoutuu ja nukahtaa. Satujen ja tarinoiden hetki. Se hetki, jolloin varomatta ääneen lausutut sanat kimpoavat elävinä ilmaan, räpistelevät piiskuttavina lintuina ympäröivien puiden oksille, ajatukset alkavat elää varoittamatta omaa elämäänsä, saavat muodon ja elämän.

Ja kaikki tämä ihan lähimetsässä. Kaikki tämä tänäänkin, tässä jouluillassa kun valot ovat hautautuneet takapihan omenapuuhun, meistä kehrääntyy jotain läsnäoloa tämän talon sisälle, ehkä on hetki aikaa harhailla sinisessä, olla itsekin jotenkin intensiivinen, unohtua ja nukahtaa, pysähtyä.

On hyvä, että luonto vetää meitä puoleensa, pakottaa rytmiinsä. On hyvä, että valo vaihtuu,

on hyvä että valoa on.

Hyvää joulua.

Hyvää sinistä läsnäolevaa olemista.

Oikeastaan isolla J:llä; Hyvää Joulua.

On aamu. Kello puoli kymmenen, heräsin yhdeksän aikaan keskeltä syvää unta siihen, että on mentävä tekemään leipätaikina, että sitä saa aamupöytään. Äiti käärii amarylliksiä kultaisiin organzahuppuihin, isä meni saalistamaan joulupöydän ruokia aamulla kun kaupassa ei vielä tarvitse törmäilyautoilla ostoskärryillä. V nukkuu vielä unimyttynä vanhassa huoneessani, vanhassa Artekin vuodesohvassa, vanhojen joululakanoiden alla, niiden samojen jotka oli pakko levittää sänkyyn taas vuosien jälkeen. Ne ovat punaiset, ja niissä on valkoinen käsinkirjailtu pitsiraita ylhäällä. Niistä tappelimme veljen kanssa lapsina. Nyt veli ei vielä ole täällä, joten kiilasin.

Aatonaatto. Olen paketoinut lahjoja hartiat kipeiksi, piparit tehnyt, eilen siivottiin koko talo, lahjoja on vielä osteltu, glögiä on juotu, silitetty joululiinat, syöty hedelmäleipää. Nyt tässä kyynärpäiden alla on punainen liina jossa on kullankeltaisia tähtiä, ikkunalaudalla vieressä on joulukynttelikkö, kolme keraamista enkeliä, enkelikello, amaryllis ja kaiken sen lomassa kiemurteleva jouluvalosarja. Ylen Ykkönen on auki ja siellä puhutaan siitä onko joulu kulutusjuhlaa, leipä nousee pellillä, olohuoneessa ei pala mikään muu valo kuin joulukuusen kynttiläsarja, ulkona on paksusti lunta, paksusti paksusti, sitä on satanut kaksi päivää antaumuksella ja vuorimännyn huiput ovat paksussa valkoisessa hupussa.

Ihan kuin joulu tulis. Ihan kuin alkais olla jouluolo.

Eilen saunassa mietittiin, että hyvä oikeastaan, ettei enää ole sitä samaa villiä joulunodotusjännitystä kuin lapsena oli. Se kävisi sietämättömäksi, jos kaikkiin asioihin suhtautuisi sillä tavalla. Lapsella on niin vähän asioita että niitä kykenee jännittämään, aikuisella on asioita jo liikaa. Jos kaikkiin pitäisi suhtautua yhtä intohimoisesti, ei riittäisi kapasiteetti.

Jos on kuitenkin edes yksi asia, johon suhtautuu intohimoisesti, se on iso voitto. Niin kuin nyt vaikka amaryllisten kääriminen ja joulusipistely, johon kuuluu erilainen asettelu, kääntely, kääriminen, ojentelu ja silittely, joka taitaa olla äitini intohimo. Tai sitten hyytelökakkujen tekeminen, joka on isän obsessio. Tai sitten tämä tuoreen leivän vatvominen, johon minä syyllistyn.

Ihan kuin me oltaisiin onnellisia. Ihan kuin olisi loma.

Pitäisi varmaan kirjoittaa enemmän siitä ettei aina ole ollut niin, mutta ehkä en nyt. Pääsääntöisesti me olemme olleet onnelliset, sillä syvällä tasaisella olevalla tasolla. Mutta lomaa ei aina ole ollut, ja se mitä pään sisällä tapahtuu kun siitä katkeavat tuhannet jännitteet, jouset rapsahtavat rikki, on kieltämättä todella mielenkiintoista.

Menen nyt laittamaan leivän uuniin. Joulujoulujoulu.

Hassua ajatella, että ne ovat olleet täällä ennen meitä. Puut.

Hassua ajatella oikeastaan, että tuon lähimetsän korkeat kynttilämäiset männyt ovat olleet täällä ennen meitä. Että me olemme vain tulleet jälkeenpäin ja asettuneet tähän taloksi. Ja omituista ajatella, että jos mennään vielä itäänpäin, Ilomantsiin poluille ja korpiin, siellä on sellaisia, jotka ovat olleet täällä jo monta sukupolvea ennen. Kasvaneet hitaasti joskus siemenestä ja taimesta ja kurotelleet toistensa lomasta auringonpaikkoihin ja yltäneet valoon lehtikaton tuntumaan, kohisseet hitaasti vuosisatojen ajan hieman korkeammalle, ja lopulta unohtuneet hiljaiseen paikallaanoloonsa lopuiksi vuosikymmeniksi kunnes alkavat hitaasti vajota ja lahota juurestaan takaisin maaksi.

Pohdin joskus sitä, millainen maailmasta olisi tullut, jos sen muokkaaminen ja tyhjästä luominen olisi ollut minun vastuullani. (Relevantti asia miettiä.) Tulin siihen tulokseen, että on nerokas idea, että maasta ylipäänsä kasvaa jotain. Että on siemeniä, jotka mullassa ja kosteudessa ymmärtävät alkaa työntää itsestään versoa, ja joiden pakko elää murtaa asfalttia ja kivikkoa ja pakottaa tieltään turhat esteet vimmaisessa valonkaipuussaan. Ja että sellaisesta pienestä taimesta voi, jos aika ja ihminen suo, tulla vaikka punapuu, jonka kuvaamisessa BBC:n kuvausryhmälläkin on vaikeuksia.
Todennäköisesti en olisi keksinyt sitä. Puita. Kasveja yleensä. Luulen, että maailma olisi paljon staattisempi ja vähemmän ihmeellinen paikka, jos sen kehittely olisi jäänyt minun harteilleni.

Pidän puista. Pidän siitä, että Suomi on maa, jossa puita riittää. Jossa puita on määrällisesti paljon ja jossa on loputtoman erilaisia ja lajisia puita. Pidän metsästä, enemmän kuin elämäntilanne nyt sallii. Pidän puiden keskellä olemisesta. Se voi tarkoittaa kaupunginpuistoa tai Ilomantsin eräpolkua - tosin mieluummin valitsen viimeisen. Pidän siitä, että puita on paljon.

Jos niihin voi kiivetä, ovat asiat entistä paremmin.
Joskus kun olin ala-yläasteikäinen löysin läheltä Honkaniemeä Noljakan arboretumin rannasta puun, johon pystyi kiipeämään. Ihan tavallisesta rannasta, jossa männyt kaatuilivat veden päälle ja koivut yrittivät selvitä niiden lomassa. Kaatuilevien puiden keskellä oli yksi, jonka runko oli tarpeeksi paksu, joka oli riittävän kaareva ja jossa oli sopivin välein oksia. Sen latvaan pääsi kiipeämään kaislikon ylle, oksanhankaan jossa oli hyvä keinua. Menin joskus lukemaan kirjaa puuhuni, tai istumaan vain aurinkoon. Taisin viihtyä siellä paljon.

Itse asiassa muitakin erityisiä puita on ollut. Kun olimme pieniä, meillä oli niin kutsuttu Kiipeilypuu - kaksi vanhaa vierekkäistä vänkkyräistä paksua vaahteraa siinä, missä nyt on kerrostalo; pellon takana pari sataa metriä siitä pihasta, jossa asuimme. Koko taloyhtiön muksut lähtivät usein yksissä tuumin kiipeämään vaahteroihin. Niissä oli tukevia haaraumia lähellä maata ja niihin ainakin uskalsi kiivetä, joskus korkeammallekin. Nyt puut on kaadettu, mutta tuskin ne näyttäisivät niin isoilta silti.

Ja sitten ovat omenapuut äidin kotipaikan pihassa, enoni ja vaimonsa kotipihassa Kermajärven rannassa. Ne vanhat ja vikuraiset, jotka eivät kai omenoita ole enää tehneet aikoihin, mutta joiden alla ja katveessa on juotu monet kahvit ja istuttu monet keskustelut. Ja sitten ovat ne nimenomaiset ilomantsilaiset ikipuut Petkeljärvellä, ne joiden varret ovat harmaata savea ja sileää vettä ja hiljaista ajattelua, ja joiden lomassa ilma menee hiljaiseksi ja voisi hyvin kuvitella susien tulevan niiden lomasta.

Pidän puun tunnusta. Kaarnasta kättä vasten, keväällä auringossa lämmenneiden runkojen tunteesta, pidän koivun tuhkanvaaleasta kaarnasta ja sileydestä, pidän sormiin tarttuvan pihkan tuoksusta. Pidän puun tuoksusta yleensäkin valtavasti; mäntykankaan kiehuvasta tuoksusta paksuna sieraimissa kesähelteellä, kuusen tuoksusta jouluaamuna olohuoneessa, koivun tuoksusta saunan jälkeen kesäyössä, iholla. Pidän puun tuoksusta lattioissa ja huonekaluissa, pidän öljytyn puun nuuhkimisesta. Pidän puun äänestäkin; sen narinasta, raksunasta, paukkumisesta kovassa pakkasessa, huminasta ja suhinasta, kahinasta.

Pidän puusta. Pidän puusta yllättävän paljon. Pidän metsästä, mutta pidän puusta myös materiaalina, sormuksissa tai kupeissa, pöydissä ja lattioissa, koruissa, veitsissä. Auringonläikkä puulattialla, vastasin muutama vuosi sitten kun unelmista kysyttiin.

Ja paljaat jalat siinä auringonläikässä. Ajankohtaista edelleen.

Puista tulee hyvä tunne. En ihmettele puunhalaajia; voisin tykätä halailla puita itsekin, pitkään ja hartaasti. Kuunnella keväällä miten mahla nousee puuhun, puu kärvistelee pakkasta suonistaan, sulaa ja kurottelee oksiaan, tai kuunnella miten koivunvarret kasvavat kohisten, ritisevät solukoissaan, venyvät ja paukkuvat. Pidän siitä, että ollaan puuta vasten. Puulattialla. Sormus sormessa.

Ja pidän erinäisistä puumaisemista. Ilomantsin polkujen lisäksi pidän valtavasti kunnon umpikorpimetsästä sammalineen, ja vähintään yhtä paljon sekamelskaisesta nuoresta koivikosta kevätsäällä, kun oksissa on vain kevyt viherrys ja himmeys. Sellaisissa metsissä tulisi kuljeskella enimmäkseen unohtuen.

Puu on uskomattoman monimuotoinen asia. Mihin kaikkeen se taipuu; sormukseksi, astiaksi, pöydäksi lattiaksi, viuluksi selloksi, soittimiksi. Huiluiksi, seipäiksi, aidoiksi, aitoiksi, taloiksi, kengiksi, sytykkeiksi, tuleksi, laitureiksi, veneiksi, leluiksi… Mitä puusta EI voi tehdä? Ja mitä siitä tehdäänkin, siinä säilyy jokin lämpö jota synteettisessä ei ole. Toivoisin, että ympärilläni olisi aina puuta, jossain muodossa, mahdollisimman paljon.

Taidan tarvita uuden puun, johon kiivetä.

Ehkä Laajavuoresta löytäisin.

Annan sen itselleni anteeksi, koska teen joulua. Sisäpuolelle.

Olen ajatellut puita ja juoksemista. Kirjoitan jommasta kummasta, tai molemmista. Huominen näyttää.

Tällä hetkellä rakastan elossa olemista, joka on erittäin hyvää vaihtelua.

*

Siivosin juuri. Lopetin kello kahdeksan jälkeen. Järjestelin paikat, pyyhin pölyt, imuroin kaiken minkä keksin pöytiä ja sohvaa myöten, luuttusin lattiat, hakkasin tyynyt. Kaiken tämän vain siksi, että halusin vielä tänä iltana sytyttää pari kynttilää siistiin olohuoneeseen ja hengitellä hetken syvään. Huomenna suunnataan Itään, enkä halunnut tukahduttaa huomispäivääni siivoamisella.

Nyt kone soittaa sekalaista joulumusiikkia, Club for Fiven joululevyä parhaillaan, olohuoneessa ei pala mikään sähkövalo, kahdeksan pientä tuikkua lepattelee valoaan seinille. Istuin äsken hetken sohvalla rättiuupuneena ja suorituksestani tavattoman onnellisena ja puhtaasti vain nautiskelin puhtaasta lattiasta ja kahdeksasta kynttilästä. Nojasin seinään ja annoin rauhoittuimisen valua otsasta selkärankaa pitkin polviin ja varpaankärkiin.

Tuli on jollain tavalla aidosti käsittämätön asia. Pienen pienet valonsirpaleet riittävät tuikuista valaisemaan koko huoneen. Ja se valo on jotain joka on tehty nautittavaksi, ei sitä sähköisen sirisevää valosaastetta jota tässäkin talossa tuntuu joskus olevan liikaa. Sellainen valo, joka lepattaa, ei voi olla kuin lempeää. On jotenkin käsittämätöntä, miten paljon tuli muuttaa huonetta. Kaikki epäjärjestys ja tomu jää piiloon, on vain pehmennyt hämärä ja kellanpunainen lepattelu. Itseenkin ujuttautuu väistämättä halu lepatella pehmeästi. Leijuskella ja unohtua, pysäyttää liike ja unohtaa se turha mitä juuri puuhasi. En ole vielä tavannut sähkövaloa, joka saisi saman aikaan.

Olen hämäräihminen, ehkä siksikin pienet valot ovat minulle tärkeitä. Kykenen pitämään kattolampussa valoa oikeastaan vain imuroidessani. Ylhäältä suoraan kohti tuleva sähkövalo latistaa ja pienentää, painaa niskaan. Siellä täällä lepattelevat liekinpoikaset sen sijaan kehräävät ja kujertavat, houkuttelevat ja kuiskuttavat. Ymmärrän hyvin yöperhosia, jotka palavat lyhdyissä.

Miltäköhän siitä esikautisesta esivanhemmasta on tuntunut, joka on luolan suulta katsellut metsäpalojen loimua taivaalla? Kun tuli on ahminut metsää tai savannia aivan oman asuinpaikan reunoja nuollen, kuumuus ja kipinät ovat tulleet tuulen mukana kasvoille asti, maa ollut tukahtunut ja mustankarhea pitkään tulen kuoltua. Entä miltä on tuntunut kauan häntä ennen siitä esi-isästä, jonka mieleen tuli yrittää käyttää tulta hyväkseen? Yrittää aidata ja rajata tuli niin, että sillä saisi luunsa lämpimäksi, sormissa veren kiertämään ja lihankin kypsennettyä. Tai siitäää esi-isästä, joka keksi, kuinka saada tulta itse aikaan - iskemällä kahta kiveä, hieromalla puunpalasia toisiinsa pienen pientä kipinää odottaen - ja lopulta kätensä rakoilla saada siitä tuskaisen pienestä kipinästä hellittyä esiin valtava roihu, jonka nälkää joutui väkisinkin kunnioittamaan.

Milloin ihminen oppi suitsimaan tulen? Milloin tuli otettiin orjaksi, taltutettiin palvelijaksi? Milloin keksittiin, kuinka luoda tulta? Milloin löydettiin piikivi, kuka keksi tehdä taulaa, kuka takoi ensimmäiset tulukset? Milloin tulesta tuli ystävä vihollisen sijaan?

Mietin jokin aika sitten, miten järjetöntä oikeastaan on, että ihmiset rakentavat talojensa sydämiin tulisijoja. Leivinuuneja, takkoja, puukiukaita. Että keskellä kaikkea sitä puuverhoilua ja tekstiilipaljoutta on elävä tuli, joka kaikesta varomisesta huolimatta voi loikata pesästään ja tartuttaa sormineen nälkänsä koko taloon, joka voi kyteä salaa ja leimahtaa huomaamatta, joka voi hiutua häkänä yöilmaan. On oikeastaan aika järjetöntä, että ihminen hellii kotinsa sydämessä petollista ystävää, joka voi muuttua viholliseksi.

Ehkä syy on siinä, jonka itsekin tiedän ja jonka takia haaveilen talosta, jonka sisuksissa hehkuisi leivinuuni. Muistan kotoa monia hetkiä joskus syystalvisin, kuin suihkusta tai saunasta tullessa jäi pyyhe päällä seisomaan uuninluukun eteen. Lasiluukun läpi leiskui punaisia kieliä ja oransseja leiskoja. Metrin päässä lämpö kihelmöi paljaalla iholla sietämättömän hyvän tuntuisena. Ja myöhemmin sohvalle unohtuessa oli nukahtaa tulen rätinään ja kuiskintaan lasiluukun takana. Tai miltä sitten tuntuu pakkasesta tullessa mennä painamaan kämmenet uunin rosoiseen tiilipintaan, kunnes sormissa taas kiertää veri. Miltä tuntuu herätä aamulla siihen, että joku on laittanut uuniin tulen… Miltä tuntuu, kun olohuoneessa eikä koko talossa ole muuta valoa kuin luukun takana tanssiva tuli ja muutama kynttilä siellä täällä huoneissa.

Tuli on liian rakas vihollinen. Voisivat nämä minunkin kahdeksan kynttilääni karata niistä rajoista joihin ne olen asettanut ja kiipeillä seiniäni ylös. Mutta luotan ystävääni liikaa. Ei se ennenkään ole minua pettänyt. Ja se on aivan liian viehättävä vihollinen siihen että sen hylkäisin.

Pidän isosti vaeltamisesta. Pitkiä vaellusretkiä en ole saanut tehdä kuin muutaman, mutta lyhyempiä samoamisia perheeni harrasti paljon silloin kun vielä asuimme kotona. Itä-Suomessa on se mainio puoli, että siellä metsää riittää, ja luonnonsuojelualueita reitteineen; on Petkeljärvi, Patvinsuo, Kolvanan Uuro, Kolin metsät. Pidän paksujen vanhojen puunrunkojen loputtomuuden katselemisesta, pidän Patvinsuon aavojen soiden imelästä tuoksusta, satunnaisista näreiköistä pitkospuiden reitillä, mättäiden ruosteenruskeasta syyskesällä. Ja todella paljon pidän leirinuotioista. Siitä, että vähän märät puut saadaan pilkkeillä syttymään, viskellään klapeja lapaset kaarnaroskissa nuotioon, värjötellään niin lähellä tulta että polvia polttaa, saadaan savua hiuksiin ja silmät kirvelemään, mutta saadaan myös lämmittää se taivaallisen hyvältä luonnossa maistuva kanelipulla siinä tikun nokassa ja jos joskus saa ihan nokikahvit, ei paljon paremmasta ole väliä.

Tulella on mystinen voima. Ei mistään tule niin muinaista oloa, niin hiljentynyttä ja tarinaa odottavaa kuin tulesta. Niin kuin Kairoksella silloin kaksi vuotta sitten, ensimmäisenä perjantaina kun näin V:n oikeastaan ensimmäisen kerran, kesken lumikenkäretken istuttiin joko valtava joukko liki toisiamme pienessä kodassa tunturissa ja sininen hämärä ulkona puristui pimeäksi kodan sisään, ja keskellä kotaa leiskui ja tempoili tuli, ihmiset sipisivät ja supisivat mutta eivät puhuneet kovaan ääneen, odotettiin tarinaa, nokipannukahveja, nojattiin, suljettiin silmiä.

Tuli vaientaa ihmisiä. Herkistää jollekin. Kuuntelemiselle? Väitän, että kynttilöillä on sama voima. Hämärä huone ja palava kynttilä - sen, joka sytytti kynttilän, odotetaan sanovan jotain. Kertovan tarinan, kertovan jotain… jota sulatella. Ehkä se on vaisto.

Eikä tuli ole vain vaarallinen ystävä. Sen voima on sitä laajempi.
Vai mitä muuta voi ajatella, jos kuvittelee kävelevänsä talvipakkaspimeällä puiden alta pimeää tietä kotia kohti, tietää että seuraavan mutkan takana talo jo on, luulee että kaikki jo nukkuvat, vähän säikkyy pimeää ja lumen narskuntaa kengissään, hengittää huurua ja toivoisi, että olisi kotona jo, saisi jättää pakkashuurut taakseen ja pääsisi peiton alle. Ja kun talo mutkan jälkeen tulee näkyviin, ei se ole kokonaan pimeä,

portailla odottaa lyhty,
lyhdyssä kynttilä.

Ei siihenkään pysty mikään sähkövalo.

Tuli on läsnä niin paljon arkipäivässä, ettei sen tehoa ja ilmettä ole aina muistaa. Sen voimalle tämän päivän ajatukset kuitenkin, sille, että sadut tarinat muinaiset ja hiljenneet ja rauhoittuneet ovat läsnä tässä ja tänäänkin, jos vaiennan kaiken, sammutan sähkävaloni, sytytän kynttiläni.