Juoksin Sauvossa tietä peltojen läpi, oli pölyä ja ruskeanharmaata, multaa ja kuivanutta mutaa. Ja heleä aurinko, joka kutitteli kevättä esiin. Ensimmäiset puoli kilometriä juoksin aika syvällä ajatuksissani. Tie kaartui oikealle, kulki aurinkoisen rinteen laitaa, johon oli kaadettu mäntyjä ristiin rastiin. Pysähdyin siihen.

Traktorin renkaiden sotkeman rinteen yllä, männyn oksien ja runkojen seassa hakkuuaukolla maasta puski esiin valtoimenaan sinivuokkoja. Äärimmilleen kurkottaen ne nostelivat hartioitaan neulasten ja roskien seasta, tuijottivat aurinkoa vilpittömän ahneesti, nielivät kaiken valon johon ylsivät. Uusia, vasta aukeamassa olevia oli vielä käppyrässä maan rajassa, mutta jo nyt rinne oli sinisenään vuokkoja.

Seisoin pitkään multaisessa rinteessä ja tuijotin niitä. Naapuritalon mies ajoi traktorilla hiljaa ohi, ihmetteli ehkä.

Kun jatkoin matkaa, monia tunnistamattomia lintuja liversi, kujersi ja kieppui peltojen yllä.

Ajattelin, että niin – juuri tällainen on Jumala. Juuri tällainen on Jumalan todellisuus. Keskeltä sitä, joka näyttää hajonneelta ja sekavalta, revityltä ja multaiselta, siltä, joka näyttää karulta ja riisutulta, nousee esiin jotain vilpittömän kaunista. Koko keväässä on kyse yksinomaan siitä, että Jumala osoittaa talven jälkeen sen, kuka hän on. Joka paikassa ja kaiken aikaa. Kuolleen ja karun keskeltä esiin puskee vilpittömän innostunutta elämää; jotain silmittömän kaunista ja aitoa.

Sitä olisi tosi kauneus. Ei sitä, joka pinnalta näyttää virheettömältä ja kauniilta. Ei sitä, joka ei kestä raaputtamista. Tosi kauneus on sitä, joka nousee virheellisen ja raaputetun sisältä ja muuttaa pinnan niin, ettei pinnalla enää ole väliä. Tosi kauneus on syvempää ja enemmän kuin mitkään pinnat, mitkään julkisivut, mitkään kuvat.

Se tekee kauneudesta haastavaa. Ehkä siksi, että sellainen Jumalakin on; kaunis ja haastava.

On ehkä niin, että voidakseen ymmärtää kauneutta on uskallettava ensin olla traktorinrenkaiden sotkemaa multaista peltoa. Tai hakattua mäntymetsää. Vasta, kun pinta riisutaan pois, on mahdotonta keskittyä siihen. On kai niin, että pintaa on liian helppo katsoa niin kauan, kuin se on olemassa. Että jokin aidompi ja syvempi kauneus mahtuisi esiin, on päästettävä pinnasta irti ja mentävä sen alle; tai annettava jonkin kasvaa sen alta esiin. Se uskoakseni tarkoittaa luopumista.

On pelottavaa luopua ideaaleista, jotka olisivat saattaneet olla täydellisiä.
On pelottavaa luopua minäkuvasta, joka teoriassa olisi voinut olla täydellinen.
Ongelma on vain siinä, ettei se koskaan ollut todellinen.

Olen ajatellut niitä vilpittömiä sinivuokkoja usesampaan otteeseen tällä viikolla. Miettinyt, mitä olisi se, että minusta alkaisi puskea esiin kevätkukkaa. Miten se jokin Jumalan todellisempi tapa katsoa tätä kaikkea voisi päästä työntämään ituja esiin korvien takaa, silmien takaa, kielen alta? Tahtoisin versoa jotain todellisempaa. En vain vielä tiedä, miten se tapahtuu. Epäilen samalla, että minun tehtäväni on todennäköisesti olla kasvualusta, koska Kylväjä on jo kertaalleen mainittu.

Jumalan valtakunnassa kaikki on niin ylösalaisin.

Pienet tulevat suuriksi, viimeiset ensimmäisiksi, vähäisimmät tärkeimmiksi. Ymmärrän sen niin, että Jumalan valtakunnassa myös rumuus tulee kauniiksi. Heikkous vahvaksi. Mutta mitä sellainen suuruus, ensimmäisyys, tärkeys, kauneus ja vahvuus on, sitä en vielä tunne; se on jotakin kokonaan toista, kokonaan ehjää, kokonaan erilaista.

Ajattelin juostessani, että ehkä elämä on pitkä kevät. Kesä ei koskaan ehkä ehdi tänne. Mutta kevät etenee, uutta kasvaa, uusia kukkia puskee pintaan, vielä uusia lintuja tulee peltojen päälle. Jos Kristus on totaalinen kesä ja Jumala pitkiä lempeitä heinäkuun iltoja, se on lopullisesti totta tämän ajan jälkeen. Mutta voi taivas, miten minä odotan sitä, että tämä kevät kasvaa pidemmälle.

Jossain vaiheessa tämän bloginkin pitämisestä tuli hankalaa. En saanut sanoja aseteltua oikein päin; kirjoitin pitkiä pätkiä ja poistin tekstit, koska ne tuntuivat falskeilta ja plastisilta. Jätin kirjoittamatta, koska en saanut tuotettua mitään aitoa. Ja ihmettelin, mistä se johtuu. Todennäköisesti se johtui kuitenkin juuri siitä, etten enää yrittänyt tuottaa mitään aitoa. Yritin kirjoittaa jotain falskia, mutta itsesensuuri iski ja pakotti painamaan deleteä.

En osaa selittää, mistä se johtuu. Miksi alkoi olla vaikeaa kirjoittaa siitä, mitä elämä todella on? Miltä asiat todella tuntuvat? Mitään ei varsinaisesti tapahtunut, joka olisi pakottanut siihen. Sanoista vain tuli liian painavia ja liian suuria ja liian raskaita sanottaviksi. Pidin ne sisälläni, mutta vedestä tulee hyvin pian seisovaa, ja sellaisessa vedessä ei enää ole elämää. On vain ohutta vihreää levää ja sameita sanoja.

Meni pitkään, että sain aikaiseksi kirjoittaa asioita rehellisesti auki edes itselleni päiväkirjan sivuille. Yritin pitkään tavoittaa syytä. Tuliko asioista vain vaikeita myöntää? Ei elämässä mitään niin järkyttävää kuitenkaan tapahtunut. Kuvittelin kasvaneeni aikuiseksi ja menettäneeni jonkun kuvittelemisen ja eläytymisen kyvyn. Pelkäsinkö ihmisiä ja näiden mielipidettä? Sitäkin varmasti. Ja toisaalta, en. Tuntui vain hankalalta asettaa itseäni framille. Ehkä se johtui siitä, etten oikein tiennyt, mikä on se “minä” joka pitäisi pukea sanoiksi. Jätin sitten pukematta – ja sen seurauksena taisin olla aika alaston pitkään. Paleli, vilutti.

Tässä pisteessä ja nyt ajattelen, että siinä on ollut paljon kyse kyvyttömyydestä olla rehellinen. Läpinäkyvä. Siihen kun ei juuri kannusteta. Itsestä pitäisi antaa korkeintaan parhaat puolet, ettei aiheuta toisille epämiellyttäviä tilanteita, vaivautumista tai hämmennystä. Austinin Gateway- seurakunnan pastori Ted Beasley kuvasi sitä niin, että ihmiset pelaavat elämällä peliä: “I give you 90 % and you give me 90 % but I pretend I see your last 10 %.” Että sitä antaa toisille vain 90 prosenttia itsestään – ja silti me kuvittelemme näkevämme toistemme läpi, ja useimmiten tulkitsemme sen viimeisen kymmenprosenttisen väärin. Seurauksena on järjettömän paljon väärinkäsityksiä, yksinäisyyttä, hämmennystä ja pelkoa. Gatewayllä onkin periaate: Speak the last 10 %. At least to someone.

Entä jos ihmiset alkaisivat puhua enemmän, suoremmin, paljaammin? Onhan siinä rajansa – kaikkea ei kannata sanoa eikä joka paikassa – mutta noin niinkuin järjellisyyden rajoissa? Lauryn Hillin spiikit MTV Unplugged -levyllä ovat paras saarna, jota tästä olen kenties ikinä kuullut. Fantasy is what people want, reality is what they need. Niin kauan kuin asioista ei uskalleta puhua, jää vallalle tunne siitä, ettei kenessäkään muussa ole mitään vikaa, eli kaiken vian on oltava minussa. Ja niin yksinäisyys kasvaa, eikä kukaan pääse ihmisenä kasvamaan. Seurakunnankin idea olisi olla paikka, jossa voi turvallisesti olla rehellinen elämänsä kanssa ja nähdä, että nuokin ovat tehneet virheitä ja silti päässeet eteenpäin – minullakin siis on toivoa.

Ilman rehellisyyttä ja avoimuutta ei ole toivoa. On vain muovia ja liian paksuja kuoria läpäistäväksi. Yksi niistä asioista, joita viime viikolla olen pyöritellyt on se, miten voisin itse opetella puhumaan toisin.

Toissa yönä näin omituista unta. Muistan mäenrinteen ja siinä mutkittelevan pengerretyn polun, järven mäen alla, alkavan kevään paljaan ja pölyisen tunnun. Ihmiset, jotka kulkivat kanssani samaa matkaa. Valtteri oli siinä, ja muitakin. Ja sitten jonkin korkean, omituisen rakennuksen, joka oli kuin rakennustelineistä koottu talo. Sen huipulla oli kaksi huonetta, ja niiden välissä avara käytävä. Tiesin, että meidän on mentävä sinne, ja sitten – niin omituiselta kuin tämä kuulostaakin – että toisessa huoneista odottaa sielunvihollinen, ja jokaisen meistä on mentävä vuorollamme tapaamaan häntä. Ja että kyseessä on jonkinlainen testi.

Unessa minua ei pelottanut. Muistan vain keskittymisen, joka vaati kehon jokaista solua olemaan hereillä. Terästetyn mielen ja tunteen siitä, että minulla on kiire kertoa muillekin, miten testistä selviää. Muistan unessa ajatelleeni, että tarvitaan vain kaksi asiaa: ehdoton vilpittömyys ja rehellisyys. Jos voi olla ehdottoman vilpitön ja rehellinen, selviää testistä.

Portaiden yläpäässä näin vierekkäin olevat kaksi huonetta ja käytävän niiden välissä; oikeanpuoleisessa huoneessa oli hälinää ja väkeä, vasemmalla se tyhjä huone, johon piti mennä. Huoneen ovelta kurkisti jonkin mustan eläimen hahmo; jotain laamaan päin viittavaa. Se kuulostaa kornilta, mutta unessa se ei naurattanut. Se oli jotenkin kolkon omituista, suhtauduin siihen hyvin vakavasti.

Heräsin unesta ennen kuin oli minun vuoroni mennä huoneeseen. Se harmitti minua yöllä, olisin halunnut nähdä, mitä tapahtuisi. Jälkeenpäin ajateltuna on hyvä, että heräsin.

Unesta jäi päiviin vahva tuntu siitä, että noissa kahdessa sanassa oli paljonkin järkeä: rehellisyydessä ja vilpittömyydessä. Että elämästä selviäisi, on pakko olla sitä; elää niin paljaana, että uskaltaa seistä itsensä takana, elää sen verran alastomana, että on rohkeutta tunnustaa väriä.

Haluan siksi opetella puhumaan ja opetella luottamaan uudelleen. Vaikka se joskus kolahtaisikin kipeästi. Käsittääkseni se on jotakin niin keskeistä, että ilman sitä elämä tukehtuu. Ja minä olen elänyt tässä muovipussissa ihan tarpeeksi kauan.

Käyn painia itseni kanssa. Niin käy aina; jos jonkin unelman tunnustaa, joutuu maksamaan siitä hintaa. Sitä kuvittelisi, että valintojen tekeminen on helppoa – tai että kun valinta on tehty, on jäljellä enää helpoin osa. Alan aavistella, että se menee tosiasiassa toisinpäin. Niin oli naimisiin mennessäkin: kun valinta on tehty, alkaa varsinainen työ. Kuulemma lasten saaminen on samanlaista. Miksei niin olisi muidenkin unelmien kanssa?

Onneksi juuri se työn tekeminen on itse unelman tapahtumista. Niin kuin avioliitto. Olisin voinut alittaa oman henkilökohtaisen aitani, päästä niin sanotusti helpolla ja olla menemättä naimisiin. Olisin kuitenkin jäänyt paitsi jostain sellaisesta, josta en edes tajunnut unelmoida. Kuulemma lasten kanssa on samanlaista. Miksei niin olisi muidenkin unelmien kanssa?

Käyn siis itseni kanssa sisäistä keskustelua. Mitä tämä kaikki minulta vaatii? Torstaina piti mennä melko syvälle ja myöntää, ettei minusta vielä tällaisena ole elämään todeksi sitä unelmaa, josta en pääse enää eroon. Makasin myttynä peiton alla, kun Valtteri illalla tulee kotiin. Jälkikäteen se tuntuu hieman dramaattiselta, mutta siitä oli paljon iloa. Nieleskelin oivalluksiani torstain ja perjantain ja myönsin, että niin, ei se vielä ole mahdollista  - mutta jostain kaivautui esiin toinen ymmärrys: että se olisi mahdollista, on tehtävä jotain, ja siihen minä kyllä pystyn. Vaikeinta on osittaa unelmia. Mistä aloitetaan tänään?

Miten minä voisin kasvaa sellaiseksi ihmiseksi, että tämä unelma on mahdollinen?

Siinä on kai aina riski, että unelmoi jostain itseään suuremmasta. Olen kirjoittanut täksi aamuksi saarnaa Mariasta, ja minua ravistelee se, miten vilpittömästi Maria suostuu Jumalan ehdotukseen. “Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.” Ei Marialle selitetty sopimuksen yksityiskohtia. Jumala antoi valtavan lupauksen, joka todennäköisesti kolahti jonnekin Marian omiin unelmiin. Lupauksella oli yksi ehto: se vaatisi Marian elämän kokonaan. Menisi keskeltä sydäntä läpi ja muuttaisi kaiken. Evankeliumi ei kerro, kauanko Maria mietti. Sekunnin? Minuutin? Vastaus oli kuitenkin varma.

Joskus alkuvuodesta minussa asettui jotenkin paikalleen se, että aloin rukoilla: auta, että minun unelmani olisivat sinun unelmiasi. Että minun sydämelläni olisi sitä, mitä sinun sydämelläsi on.

Ongelma on se, että Jumalan sydän on noin tilavuusmitallisesti jonkin verran omaani suurempi. Sain mitä pyysin, ja nyt tätä täytyy hetki nieleskellä. Polvet kieltämättä hieman huojahtelevat tämän unelman painon alla. Mutta ei se mitään. Mariakin sanoi, että tapahtukoon, eikä että no minäpä toteutan tämän kaiken tässä itse. Maria luotti, eikä häneltä muuta pyydettykään.

Niin. Tapahtukoon. Ensin minussa sitä muutosta, jota tarvitaan. Se tulee niin kuin kevät. Jonain päivänä ehkä huomaa, että lumi on jo sulanut, linnut laulavat valuvaa vettä ja ilma on kirkastunut pölystä ja noesta.

Odotan.

Ilta on kääriytynyt talon ympärille. Minulla on hieman hämmentynyt olo. Mielen mannerlaatat liikkuvat, ja yritän asetella niitä oikeisiin mittasuhteisiin. Jotain on kääriytynyt minun ympärilleni, enkä vielä tunne sitä kokonaan.

Tulimme hetki sitten Nokialta nuorten aikuisten työn neuvottelupäiviltä. Se kuulostaa viralliselta, mutta monella tavalla edelliset neljä-viisi päivää ovat olleet minulle jonkinlainen käännekohta, muutospiste, polttopiste. Jos olisin metallipölyä, ovat nämä päivät olleet magneetti, joka on kääntänyt hiukkaseni samaan suuntaan; jokin minua vahvempi on asettunut niin näkyville, että jotakuinkin kaikki solut minussa katsovat sitä kohti. Siihen liittyy toisaalta tietoisia päätöksiä, toisaalta ajatusten ajautumista vihdoinkin oikeille urille.

Mitä on antaa itsensä?

Alan ymmärtää, että siitä tässä elämässä on kyse. En vielä tiedä, mitä kaikkea se tarkoittaa, mutta alan ymmärtää, ettei muita vaihtoehtoja erityisesti ole. Viime viikonlopun Mikaelin talvipäivät ja nämä nuorten aikuisten neuvottelupäivät olivat sukeltamista syvälle sellaiseen visioon, joka resonoi minussa monella taajuudella. Melkein hätkähdin sen voimaa. Miten voi käydä koulutuksessa niin monia tunteita läpi, innosta epätoivoon ja riemuun ja vimmaan?

Tätä minä tahtoisin tehdä, ja tähän minä uskon. Että Jumalan valtakunta on tarkoitettu leviämään ihmisestä ihmiseen (vähän niin kuin flunssa). Että Jumalan valtakunta on suhteita; se tulee näkyväksi suhteissa, ihmisten välillä ja ihmisen ja Jumalan välillä. Että yhteys on mahdollista, sellaisena yhteytenä, joka ei ole enää vain sana vaan elävä muoto sanan takana. Että Jumalan sanoilla on ollut tapana tulla lihaksi, ja kun Jumala sanoo “rakkaus” tai “että he olisivat yhtä”, se tarkoittaa jotain tosiolevaa maailmassa. Että maailman rikkoutuneet suhteet voivat korjaantua, että kasvu on jotain konkreettista ja mahdollista, ja moni rikkoontunut voi tulla ehjäksi. Ja että tämä kaikki voi tapahtua sinänsä hyvin yksinkertaisten asioiden kautta. Jumalan valtakunta ihmisten keskellä.

Samalla tajuan, että näky on minua valtavan paljon suurempi. Jumalan valtakunta… Ja että jos tahdon heittäytyä siihen, se ei käy puolella sydämellä. Ja siitä seuraa yksi ajatus: ei ole enää muita vaihtoehtoja kuin antaa itsensä. Kokonainen sydän.

On jotenkin hurmaavaa, että Jumala tuntuu asettaneen minut mentaaliseen umpikujaan.

Tästä siis unelmoit. Tästä siis sydämesi puhuu.
Jos yrität tehdä sitä itse, se ei missään tapauksessa onnistu. Lannistut.
Jos et yritä tehdä sitä, kadut lopun ikääsi.
On kuitenkin kolmaskin vaihtoehto…

Kolmas vaihtoehto on sitä, että päästää irti itsestään. Päästää otteen irti ja pudottautuu vapaaseen pudotukseen ja luottaa, että siivet kasvavat selkään tarvittaessa. Miten hämmentävää on, kun jostain, joka on ollut pään sisäinen ajatus, tulee tosiolevaa. Että elääkseni Jumalan valtakunnassa minun on annettava se, mitä tämä elämä on ja mitä minä olen. Vasta sitten pystyn mihinkään, vasta sitten mitään voi tapahtua.

Lupaus ja vaatimus ovat samassa paketissa, enkä voi irrottaa niitä toisistaan. Olen oman sydämeni äänen vankina. Tajuan, että tässä on haastetta enemmän kuin yhdelle elämälle riiittää. Päästä irti itsestäsi, siitä mitä luulet olevasi, omista motiiveistasi, peloistasi, toiveistasi ja tarpeistasi. Itsestä luopuminen on totaalisen epäluonnollista. Mikään ihmisessä ei luonnostaan kannusta siihen, vaan kaikki haraa vastaan. Mutta samalla se on suloista, hurmaavaa ja mielettömän vapauttavaa. Minä ei kuole, vaikka siitä luovutaan. Käsittääkseni on kyse kuitenkin paradoksista, joka ei aukea puhumalla, vaan elämällä.

En tiedä, mitä kaikkea tarkoittaa luopua itsestään. Ja kuitenkin aavistan, että mitään sen vaikeampaa en ole vielä yrittänyt tehdä. Enkä ehkä mitään sen tärkeämpää. On omituista istua tässä ja miettiä, että valinta on käytännössä jo tehty – nyt minulle vain selviää, mitä se tarkoittaa. Toisaalta kaikki on niin samanlaista, yhtä kuin eilenkin, tavallista ja arkista, ja samalla koko universumi muuttaa muotoaan ympärilläni. Tästä pisteestä riippuu kaikki tuleva. Se kuulostaa hieman pateettiselta, mutta rehellisesti koen niin. Voin valita itse yrittämisen, pakenemisen tai sen kolmannen vaihtoehdon. Se kolmas vain ottaa kaiken ja antaa kaiken. Sitä en voi kontrolloida, sitä en voi hallita, mutta sen tahdon tehdä. Vaikken täysin tiedä, miten se tehdään.

Katsoimme Matrixin ensimmäisen osan joku aika sitten. Useampikin lause värähtelee edelleen mielessä.

“You have to let it all go. Fear, doubt, and disbelief.”

On hypättävä, kai sitä matkalla oppii lentämään. Learning By Doing. Jos uimaan ei opi muuten kuin menemällä veteen, päteekö sama lentämiseen? Pakko pudottautua, että ymmärtäisi, mistä lentämisessä on kyse.

Elämä liikkuu kuin kaleidoskooppi. Odotan kuvan asettuvan uuteen muotoon.

Miten yksinkertaista se on: minä vain avaan käteni
ja sormistani putoaa kokonainen elämä
ja tiedän, että se ojennetaan vielä takaisin -

minkä näköisenä, sitä en tiedä.

Ja olen samalla onnellinen, sillä tavalla, joka katsoo jäiden lähtemistä, kuuntelee pauhua ja odottaa, mitä kevätvirta kuljettaa mukanaan.

Yhden asian olen kuitenkin huomannut, oman mieleni liikkeissä ja toisten samassa vaiheessa olevien puheissa. Jokin on tekemässä minusta läpinäkyvämpää. Tai vahingoittuvampaa. Jokin minun ulkopuoliseni on tullut niin lähelle, etten kykene enää kieltämään sen olemassaoloa. Jokin painuu ihoon kiinni, tarttuu hiuksiin, seuraa perässä. En ole varma, millä nimellä sitä kutsuisi. Kuolevaisuuden taju? Se kuulostaa vähän liian dramaattiselta, mutta kenties se on sitä.

Luin sen joskus jostain. Miten vähän päälle kaksikymppinen ei vielä ymmärrä, että elämän rajallisuus koskee myös häntä. Kaikki on vielä auki, kaikki on mahdollista, taivaallakaan ei ole rajaa. Silloin kyse on vain siitä, mihin suuntaan tahtoo lähteä; minkä kaikista kauniista hedelmistä ensimmäisenä poimisi, mihin oman rajattoman intonsa ja mahdollisuutensa kohdistaisi. Kukaan ei voi kuolla, ja jos joku läheltä voikin, en ainakaan minä. Ei itse. Kuolema on olemassa, mutta rajattuna jonnekin kaukaisuuteen, elokuviin, kirjoihin ja kertomuksiin. Kaikki on vasta kasvussa, vasta aukeamassa.

Ja sitten huomaa nousukiidon tasaantuneen. Kiivenneensä ainakin välitasanteelle, ja huomaa, että pudotusta on jo aika paljon. Tiedostaa ehkä ensimmäistä kertaa, etteivät minun jalkani pidä tällä vuorenrinteellä välttämättä muita paremmin. Tajuaa toistenkin kiipeävän, ja että pidemmälle ehtineillä on vielä pidempi pudotus. Tekee mieli hakea kalliosta vähän paremmat otteet.

Ei se kuolemanpelkoa ole. En tunnista sitä. Joku voisi sanoa, etten vielä ole siis ymmärtänyt kuolevaisuuttani tarpeeksi hyvin. Toisaalta tahdon ajatella, ettei kuolemaa tarvitse pelätä. Ei silloin, kun tietää, että on Jokin kuolemaakin suurempi.

Se on enemmänkin jonkinlaista värisyttävää tiedostamista; vähän kuin joku olisi avannut ikkunan ja sisään tulisi viileä viima, pakottaisi kiertämään villatakkia ympärille tiukemmin, hakeutumaan lähemmäs toisia. Minun maailmani on niin pieni. Minun pienet tavoitteeni ja toiveeni ovat niin häviäviä. Niin. Joidenkin asioiden painoarvo vähenee. Numerot, suoritukset, minä ja kaikki se, mitä minun piti olla tai saavuttaa. Tajuan, että tässä ajanhetkessä kaikki on vielä näin, mutta hetken päästä kaikki voi olla toisin. En tiedä omasta elämästäni, saati näiden lähellä olevien. Nyt olemme tässä. Ja hetken päästä kaikki on joka tapauksessa toisin.

Se on tervettä, se on äärettömän tervettä ja oikein. Mutta kyllä se vähän viluttaa, pakottaa ravistelemaan itseään hereille. Minä en ole kuolematon. En ole haavoittumaton. Kuolema on jo käynyt tässäkin ruumissa, ja me kuolemme 60 minuuttia tunnissa, kuten lääkäriksi opiskeleva tuttu sanoi. En minä ole sen ulkopuolella. Tämä keho hajoaa, muuttuu, vanhenee, on alkanut jo kääntyä toiseen suuntaan kuin kymmenen vuotta sitten. Ei minun elämänpiirini, minun perheeni ja sukuni ole sen ulkopuolella.

Tällä tosiasialla on ihmeellinen voima vaikuttaa kliseisiin. Ne alkavat yhtäkkiä kuulostaa perin tosilta. Kuten se, että ihmissuhteitten edelle ei juuri mikään voi mennä. Tai suhteiden edelle ylipäänsä. Jumala-suhde on listan kärkipäässä, ihmiset heti sen jälkeen. Ja että tämä hetki on ainut, joka ihmisellä on. Ja se kannattaisi elää mahdollisimman täytenä. Ja ettei kannata jäädä odottelemaan. Ja että rakastamiselle on aikaa oikeastaan vain nyt. Aina vain nyt, ei koskaan kohta. Ja että on turha tavoitella sellaista, jolla ei ole todellista merkitystä. (Kuten nyt vaikka vyötärönympäryksiä tai arvosanoja.) Niin. Elämä on tässä ja nyt ja kohta se on toisenlaista, carpe diem ei ole kulunut vielä puhki.

Olen jollain tavalla kiitollinen tästä läpinäkyvyydestä. Tiedän, ettei kehoni pysty kaikkeen. Tiedän, ettei mieleni pysty kaikkeen. Olen olemassa tämän lyhyen katoavan hetken, ja sillä on oltava jokin merkitys. Se riittää. Ja se, että otan paremman otteen näistä ihmisistä, jotka ovat ympärilläni tässä.

Jos vanheneminen on tätä, se menee niin kuin arvelinkin: sen täytyy olla niin, että kun vuosia tulee, joutuu jotenkin tiedostamaan elämää uudella tavalla. Parhaassa tapauksessa siitä joskus seuraa jonkinlaista näkökykyä tai viisautta. Olen nähnyt sen tapahtuvan toisissa ihmisissä. Siksi vanhenemisen täytyy olla hyvä asia.

Olen miettinyt viime aikoina sitä, miten ihmisen oikea paikka on lopulta kaikesta huolimatta näiden kahden puristuksessa. Tässä ja ikuisuudessa, vaikka kumpaakin on vaikea hallita.

C.S.Lewis kirjoitti Paholaisen kirjeopistossa, että Jumala haluaisi ihmisen keskittyvän oikeastaan vain kahteen asiaan: nykyhetkeen ja iankaikkisuuteen. Ja kuitenkin ihminen elää usein juuri päinvastoin – joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Se on helpompi vaihtoehto: menneisyyttä voi puida loputtomiin, tulevaisuutta pelätä tai toivoa loputtomiin. Ongelma on vain se, että menneisyys on pysähtynyt ja muuttumaton, tulevaisuus on epävarma – eikä kumpaakaan ole oikeastaan olemassa. Vain nykyhetki on totta ja vain iankaikkisuus on varma.

Ehkä menneisyyden ja tulevaisuuden houkutus on siinä, että kummastakaan ei juuri tarvitse ottaa vastuuta. Menneisyydelle ei enää voi mitään. Tulevaisuudelle ei vielä voi mitään. Kumpaankin voi paeta, jos nykyhetki (tai iankaikkinen) tuntuu liian raskaalta. Silloin tosin se, joka tuntuu raskaalta, onkin itseasiassa itse elämä – sitä vain kuvittelee, että olisi olemassa jotain muutakin kuin tämä hetki tässä tai se iankaikkisuus, jota omat silmäni eivät näe.

Lewis sanoi (tai puhui Poran suulla), että Jumala toivoisi ihmisen vain yksinkertaisesti tekevän tänään ne ponnistelut, joita huominen päivä vaatii ja tulevaisuus siinä mielessä edellyttää – ja sitten ristivän itsensä ja jättävän itsensä luottavasti korkeampaan käteen.

Se kai se sietämättömintä on; niin rajoitettu kontrolli,
niin rajalliset voimat
niin rajalliset kyvyt

että on pakko vain tehdä oma pieni osansa ja luottaa sen jälkeen Toiseen, jota ei ole rajoitettu eikä tulla rajoittamaan.

Siksi kai maa tuntuu ankaralta ja taivas painaa harteita. Kumpaakaan en kontrolloi itse, kummankin varassa elän, kummankin alla elän. Onneksi on luvattu, että viimeisen sanan sanoo Taivas eikä maa; multa ei saa lopullista voittoa, vaan kuolemankin jälkeen kaikki on samassa korkeammassa kädessä.

Ihminen on omituinen. You don’t have a soul, sanoi Lewis. You ARE a soul. You have a body.

Omituista olla iankaikkisuusolento, joka on sidottu lihaan ja vereen. Vähemmästäkin on saada päänsä sekaisin.

Einstein sanoi joskus:

If you want your children to be intelligent,
read them fairy tales

En tiedä, miten sen älykkyyden kanssa kävi, mutta meille kyllä luettiin. Muistan paljon niitä hetkiä, kun makoillaan äidin ja isän sängyssä, ja maailmat aukeavat silmien edessä. Narnia, Ruohometsän kansa. Minun on vaikea edes selittää, miten syvälle ne tarinat menivät, ja miten sanojen paino ja muoto rakensivat minuun sisäistä maailmaa. On varmaan mahdotonta kiittää tarpeeksi siitä, että isä ja äiti ilta illan perään lukivat meille, jaksoivat aina.

Nykyisin kun katson peiliin, näen itsessäni paljon isää. Jo kasvonpiirteissä, ilmeissä ja eleissä. Minunkin kulmani kurtistuvat aina kun olen vakavissani; isoimmat ja suurimmat asiat, myös ne kaikkein kauneimmat ja positiivisimmat, sanotaan kulmat kurtussa. Mutta on muutakin. Sanojen paino on varmaan suurin asia, tiedän, että tämä tarve tunnustella, kannatella ja kerätä sanoja on isäni perua. Tai tarve kuljeskella, odotella, istuskella, antaa elämän saavuttaa minut, tarve istua hiljaa ja kuunnella elämää. Istua rantakalliolla ja katsoa merta loputtomiin, tai metsässä puiden runkojen värejä, nuotiota, tulta. Sellainen isä on. Lämmittää leivinuunia, sytyttää nuotiota, laittaa pikkulinnuille pöntöt, että elämä tulisi lähemmäs. Isä lukee Anthony deMelloa ja ymmärtää. Kun ajattelen isää, ajattelen, että isä ymmärtää paljon. Todennäköisesti enemmän kuin useimmat. Vähän kuin isä näkisi elämästä jonkin tason, jonka monet ohittavat ymmärtämättä etsiä sitä.

Olen kiitollinen siitä, että olen perinyt ainakin janon etsiä sellaista tasoa.

Toinen muistikuva lapsuudesta on se, että kun vielä oli pieni, nosti isä jommankumman meistä usein hartioilleen. Isä on pitkä mies, ja isän hartioilta näki kauas. En ole ollut lapsena mikään suurin hurjapää, mutta en muista koskaan pelänneeni niin korkealla keikkumista. Isänä olemisessa yksi suurin asia on se, ettei lasten tarvitse pelätä. Kaikki isät eivät osaa sitä, mutta minä en pelännyt koskaan putoavani. Isä on osannut ottaa pelon pois. Tarkemmin ajatellen niissäkin tilanteissa elämässä, kun olen pelännyt putoavani, on isän kanssa puhuminen ollut tärkeää. En tiedä, tietääkö isä sitä edes. En ehkä ole ilmaissut sitä silloin, kun hetki on ollut akuutti. Mutta monessa tilanteessa on ollut tarve saada puhua isälle, ja kun isä on koko olemuksellaan ilmaissut ettei ole mahdollista pudota, on jokin asettunut minussa paikalleen.

Isä on aina kuunnellut. En muista sellaista tilannetta, että tuntuisi, ettei isä kuuntele.

Tarkemmin ajatellen se on käsittääkseni aika harvinaista.

Sittemmin kasvoin liian isoksi että minua voisi kantaa hartioilla, mutta senkin jälkeen isä niin sanotusti on kiivennyt katsomaan maisemia minun kanssani. Talon katolle, vaaran harjalle, Alpeille. Se on konkreettista mutta se on myös vertauskuvallista. Kun ajattelen suhdettani isään, on minusta ihmeellistä se, miten… kollegiaalisesti isä on minuun suhtautunut. En muista tunnetta siitä, että minua olisi vähätelty. Isä on keskustellut, puhunut, selittänyt, pohtinut ja miettinyt maailmaa kanssani. Pitkiä keskusteluja on niin loputtoman monia, maailmaa katsottu niin monista kulmista. Se on ollut oikeastaan kuin sparraamista, henkistä valmentamista. Tunnistan tunteen siitä, että minuun on uskottu ja luotettu. Minun kykyihini on uskottu ja luotettu, ja isä on nähnyt minussa jotakin olennaista. Luotan henkisiin kykyihini niin paljon ehkä juuri siksi; tiedän, että minulla on kyky ja lupa tutkia maailmaa. Tuntuu suurelta, että jo pienenä lapsena tai monimutkaisena teini-ikäisenä olen saanut kivuta samalle orrelle isän kanssa ja katsoa siihen suuntaan mihin hänkin – tai oikeammin minut on nostettu samalle oksalle. Isän hartioilta on nähnyt kauemmas, konkreettisesti ja vertauskuvallisesti. Olen saanut ponnistaa siitä omaan elämääni.

Toinen tärkeä asia, kun tätä kaikkea ajattelen, on se, ettei minun unelmilleni kotona koskaan naurettu. Ei, sellaista en muista. On niitä unelmia ollut: sain tanssia satubalettia ja tuntea itseni ihmeelliseksi niissä tyllimekoissa, ja sittemmin sain haaveilla maailmalle lähtemisestä, kuuluisaksi reportteriksi tulemisesta, maailman muuttamisesta, kaikesta. Minussa on tuntu siitä, etteivät haaveet ja tavoitteet ole vääriä tai naurettavia. Sen täytyy tulla kotoa; isä kuunteli, antoi tilaa puhua, osasi kommentoida ja oikealla tavalla nostaa esiin jonkin uuden ajatuksen. Saattoi ajatella mielessään monenlaisiakin haaveistani, mutta ei sammuttanut eikä kyseenalaistanut, rakensi ja rohkaisi.

Haluaisin periä sen isältä: kyvyn puhua syvemmälle olematta liian kriittinen, tajun siitä, että asioihin liittyy aina jotakin enemmän.

Neljävuotiaana olen polkenut jalkaa maahan ja väittänyt, ettei minusta koskaan tule pappia (kummisetä kysyi). Ei varmaankaan olisi pitänyt sanoa “ei koskaan”. Toisin kävi. Minulla oli pitkään sellainen olo, etten voi vain seurata isän jalanjäljissä, vaikka itse työtä en koskaan kammonnut. (Ehkä vähän työaikatauluja.) Isästä näki, että isä tekee jotain, joka on isälle tärkeää. Papin työ ei missään nimessä ole koskaan näyttänyt vain leipätyöltä, vaan isä on kulkenut kutsumuksen myötä ja ollut näylle uskollinen. Ehkä tuntu näystä ja kutsumuksesta on tullut sitä kautta niin tärkeäksi minullekin; tieto siitä, että sen voi löytää.

Isän jalanjäljissä seuraaminen tuntui haastavalta siksi, että en ole ollut varma, täytänkö samaa mittaa. Ihailen isää siinä miten isä tekee työnsä: että osaa samaan aikaan olla visionääri, haaveilija, mutta myös arjessa viisas ja ihmisiä lähellä oleva tekijä, jolla asiat ovat hallussa ja jonka työ tuottaa tulosta. Minulle tuo arki ja asioiden hallussa pitäminen ovat paljon haastavampia, ja nyt kun minusta on tullut pappi, huomaan, että isän esikuva on tullut tärkeämmäksi. Tätäkään en varmaan ole vielä koskaan isälle sanonut. Monessa tilanteessa on jo pitänyt soittaa isälle ja kysyä, että miten tämä ja tämä asia menee tai täytyy hoitaa – ja isä on osannut vastata, ei vain pintapuolisesti, vaan on osannut selittää, mistä asioissa on todella kyse.

Minun isäni on viisas. Isä näkee, ymmärtää ja tietää.

Haluaisin tulla itsekin viisaaksi. Mutta jos jotain olen isältä oppinut, sen täytyy olla se, ettei tietä pidä pelätä. Voisin pelätä sitä, että entä jos en itse kasva omaan mittaani. Pelkääminen estää lähtemästä liikkeelle. Ei pidä pelätä; täytyy lähteä liikkeelle, ja luottaa siihen, että tie vie kulkijaa. Ja kasvu on tärkeää – siksi uskallan lähteä liikkeelle. Aika näyttää, mitä minusta tulee.

Ihmisellä on tietynlainen kuva isästä, ja sen kuvan mukaan rakentuu myös kuva Jumalasta. Jos sana “isä” on tietyllä tavalla värittynyt, on vaikea nähdä, että Jumala Isänä voisi olla jotain muuta.

Asia, jota en tietoisesti ole edes kovin kauaa ajatellut – se on tuntunut niin luontevalta – on se, miten paljon isä minun Jumala-kuvaani on vaikuttanut. Sen täytyy olla aika merkittävää. Minulle on ollut pienestä lapsesta lähtien selvää, että Jumala on, ja että hän on hyvä. Jumalaa ei koskaan ole tarvinnut pelätä, ja olen ollut varma ja vakuuttunut siitä, että Jumalaan voi luottaa ja hänen varassaan voi olla. Se, että olen voinut ymmärtää tämän Jumalasta, on perua siitä, ettei isä ole koskaan pudottanut, että isän harteilla on voinut olla, että olen tiennyt, että voin luottaa isään ja perheeseeni. Siitäkään ei voi varmaan kiittää tarpeeksi. Isä ja äiti ovat osanneet elää todeksi oman uskonsa sellaisella tavalla, että olen voinut itse rakentua sen myötä; he ovat osoittaneet suuntaa, minä olen itse saanut löytää.

Yksi suunnattoman tärkeä asia isässä on vielä se, miten ehdottoman paljon isä on aina arvostanut äitiä. Sitäkään en ole koskaan epäillyt. Isän suhtautuminen äitiin on minun silmiini ollut varma, rakastava, arvostava. Ehkä siksi minulla ei ole ongelmia sen kanssa, ettenkö pitäisi naiseutta arvokkaana. Sitäkin sanotaan, että lapsen koti on vanhempien välisessä rakkaudessa. Meillä se on todella ollut olemassa. Sitä kautta itseäkin on voinut arvostaa.

Vielä yksi asia on sanottava.

Se, että elämässä voi olla totta, että

taipuu mutta ei taitu

tulee varmasti isältä. Tieto siitä, että elämää ei voi hallita itse, mutta joku Toinen sitä hallitsee. Tieto siitä, että vaikka kaikki ei menisi täysin suunnitelmien mukaan, päivät ovat arvokkaita. Vakuuttuminen siitä, että kaiken pintakerroksen alla on olemassa jokin arvokas ja korvaamaton, joka tekee päivistä merkittäviä. Tieto siitä, että elämä on nyt ja aina arvokasta, ja että siitä tullaan selviämään. Että on Jumala, ja hänen kädestään lähtee kaikki, ja silloin elämä on korvaamattoman arvokas.

Isä, minä arvostan valtavasti sitä, mitä sinä olet. Arvostan sitä, mitä olen sinulta saanut. Kiitän siitä, sinua ja myös Isää.

Toivottavasti tiedät sen.

Valtavan onnellista, syvänhyvää ja lämpimänvaloisaa isänpäivää sinulle,

ja iso halaus minulta!

Tyttäresi.

Pidän erityisesti haavanlehdistä; ne ovat kuin kirkkaita kultakolikoita maailman pinnalla. Metsään on satanut kultaa, odotan, että maa kilisisi, kun kävelen sen yli. Kallista tämä on, joskaan ei rahasta käy; rikasta.

Eilen olimme metsässä – eväsretkellä, kuljeskelemassa, kun kerran oli aikaa. Viime tingassa nappasin mukaani autosta muovipussin. Onneksi; niin me keräsimme suppilovahveroita kahmaloittain Pirkan vanhaan muovipussiin, roskineen kaikkineen, kun ei sieniveistä tullut mukaan. Minusta tuntui kuin vahverot olisivat tehneet meistä pilkkaa. Keräsin yhden mättään ja käännyin ympäri, ja siinä ne taas olivat. Karkasivat aina vähän pidemmälle puiden alle kun sain ensimmäiset kerättyä. Kurkkivat sammalten välistä, oksien alta, kasvoivat silmissä samaa mittaa kun olin edelliset kerännyt. Kurttuisia, kiharaisia, ryppyisiä hurmaavia sieniä. Puolessa tunnissa keräsimme puoli kassillista, viidestä kuuteen litraa (tosin arviointikykyni on naurettavan huono). Kotona kylvetimme niistä jokaisen erikseen ja saatoin kuvitella, miten ne vieläkin kikattivat minulle.

Yhtä hupaisaa on se, miten ne pienenevät kuivatessa kuin pyy maailmanlopun edellä. Hyttysverkon päälle jää lähinnä ruskeita murusia, mutta taivaallisen makuisia sellaisia.

*

Vuodesta vuoteen on totta se, että kaikista ajoista rauhoittavin on syksy. Rakastan kesääkin – tuulta, merta, aaltoja, loputonta valoa, kaiken puhtaaksi polttavaa aurinkoa, paahdetta iholla – mutta syksyssä olen enemmän kotonani. On aikaa, tilaa, valoja, tuoksuja, kaikki on muhevaa ja paksua, tummaa ja täyteläistä. Maa tuoksuu, ilmakin sakenee, asettuu kääreeksi maailman pääälle. Kävelen maailman ja ilman läpi kuin kuultavassa valossa, siirtelen ajan kerroksia edeltäni, unohdun menneisiin. Lämmitän asuntoa kynttilöillä. Kuusipuu räiskyy kakluunissa kun en ymmärrä sulkea luukkuja, mutta lattiaan palaneet läikät näyttävät kuin kuuluvan siihen; kipunanpolttamat.

Rannassa ihmiset eivät ole kiirehtineet nostamaan purjeveneitään, ei kenelläkään enää ole kiire, kaikki raivataan vasta aikanaan, sitten kun on pakko. Minäkin asetun. Kierryn enemmän sisäänpäin ja tarkastelen kulunutta vuotta. Ja tulevaa; kesä on elettävä aina aallonharjalla, kiireessä, ja nyt ehtii olla, oleutua ja tuntea. Ja minähän tunnen.

Jos tätä saisi jotenkin purkkiin; tuoksuja, ajatuksia, värejä. Kiertäisin sen auki keskitalvella ja muistaisin nämä kultakolikot, sateen värit, väreet vedessä, iltojen rauhallisen hengityksen. Tai keskikevään hektisyydessä muistaisin, että elämä virtaa lopulta syvällä ja hitaana. Syksy on sitä, että muistan taas, mitä elämä on ja olen hetken aikaa rytmissä sen kanssa,

kunnes talvi hidastaa liikkeen ja kevät kiihdyttää sen korkeuksiin. Syksy on tätä hetkeä, tässä ja nyt olemista, ja rakastan sitä.

Lähden siis ulos, koska taivas on sininen, ja koska sade lakkasi jo.

1. Puhu siitä. Jos tiedät olevasi kuolemassa, puhu siitä. Jos pelkäät kuolevasi, puhu siitä. Jos haluat kuolla, puhu siitä. Juuri mikään muu ei auta, ja ympärillä olevien täytyy saada tietää.
2. Vaikka et ole kuolemassa tai toivo sitä, puhu kuolemasta. Siltä varalta, että se tulee lähelle yllättävän aikaisin, täytyy ympärillä olevien tietää.
3. Älä toivo, etteivät jäljellejääneet pitäisi hautajaisia. Se ei ole heille riesa. Sinä et ole heille riesa. Heidän täytyy saada muistella.
4. Kerro, mitä toivoisit omilta hautajaisiltasi. Kirjoita muistilappu, vaikka ajattelisit eläväsi vielä vuosikymmeniä. Se auttaa ympärillä olevia valtavasti. (Jos minä kuolisin, hautajaisissani laulettaisiin ja soitettaisiin ja puhuttaisiin siitä, että Kaisalla itse asiassa vasta alkoi oikea Elämä.)
5. Siunaustilaisuuden rituaalit ovat käsittämättömän voimallisia, yhden pienen kukkasen lasku iso tapahtuma.
6. Itkemisessä ei ole mitään noloa. Julkisessakaan.
7. Jos joku läheisesti on kuolemassa, puhu hänen kanssaan. Älä jätä mitään hyvää sanomatta. Puhu harkiten siitä huonosta, josta on pakko puhua.
8. Vaikka kukaan läheisesi ei olisi kuolemassa, puhu heidän kanssaan. Elämästä ei koskaan tiedä. Älä jätä mitään hyvää sanomatta. Ellet sano sitä, eivät he tule koskaan tietämään, mitä ajattelet.
9. Muista, että kuolet.
10. Älä kuitenkaan ajattele kuolemaa liikaa. Muista, että elät.
11. Ota selvää siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Eläessä siihen on erinomainen mahdollisuus.
12. Mieti, mistä haluat tulla muistetuksi. Mitä toivot ihmisten sanovan arkun ääressä? (“Hän oli niin ahkera työihminen / hän oli korvaamaton isä.”)
13. Tarjoa muistotilaisuudessa lämmintä syötävää. Tai muuten riittävän tukevaa ruokaa. Ruoka lohduttaa, ja lämmin ruoka rauhoittaa. Samalla ihmisille jää tilaa ja aikaa puhua keskenään.
14. Jos olet vieraana muistotilaisuudessa ja sinulla on vainajasta yksikin hyvä muisto, pyydä puheenvuoroa ja kerro se. Sanat saavat kaikupohjaa kymmenkertaisesti tällaisissa tilanteissa.
15. Jos jonkun läheisesi läheinen on kuollut, älä unohda sanoa, että otat osaa. Hirveä fraasihan se on, mutta sen sanomatta jättäminen on perin kolkkoa.
16. Mitä suruun tulee, ei sille voi tehdä juuri muuta kuin elää sen läpi. Lähellä olevat eivät juuri voi tehdä muuta kuin kuunnella, mutta se on todennäköisesti parasta.
17. “Ainoastaan hän, joka on rakastanut paljon, osaa myös surra paljon.” // Leo Tolstoi
18. Kun joku läheinen on kuollut, tarvitaan kolmea pientä tavallista sanaa edelleen: näkemiin, anteeksi, kiitos.
19. Suomen kielessä on kaunista se, että meillä voi sanoa näkemiin. Ei ole pakko sanoa hyvästi. Hyvästi tarkoittaa: emme näe enää koskaan. Näkemiin toivoo, että tavattaisiin taas.
20. Se, joka nauraa jälleennäkemisen toivolle, on jo olennaisesti menettänyt elämästä jotakin.
21. Jos kuolema on voitettu, ei minkäänlaiselle pelolle ole syytä. Se kun on se viimeinen jota ihminen ei pysty itse hallitsemaan. Harry Potterin vanhempien hautakivessä luki “The last enemy to be defeated is Death”, ja se on suoraan Raamatusta. Aikamuodon voi vain vaihtaa perfektiin. On jo voitettu.
22. Hautajaiset ovat hyviä hetkiä. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, varsinkin, jos jälkikäteen istutaan saman pöydän ääreen ja muistellaan hetki. Silloin elämä tulee kunnioitetuksi ja voi jäljelle jääneillä jatkua.
23. Siis puhu. Jos et puhu, tunteet ja ajatukset koteloituvat, eikä todellista vapautta elämiseen voi juuri olla.

en oikeastaan tarvitse kovin paljoa.

iltayhdeksältä onnellinen hetki.
ulkona on vielä valoa ja vettä
pasta kohta kiehunut
vanhoista kaiuttimista valuu ääni lattiaa myöten varpaisiin asti.
minä resonoin
vahvistan ääntä.

sohvalla sinä hymyilet
silmät kiinni
väsynyttä syvää hymyä. tartun siihen, pidän sitä sormenpäissä. tämä on minun.

lihaksiin sattuu, ja sekin on hyvä,
että vuosien jälkeen alkaa etsiä ryhtiään.
leikkikentällä yritän vetää leukoja kiipeilytelineessä. leikkiä sekin on
ja joskus kivuista kasvaa vahvemmaksi.

ja kynttilät, sytytän monta,
riippumatta siitä että yöt ovat läpivaloisia.

en oikeastaan tarvitse paljon. sen, että sinä hymyilet useimmat päivät
ja että on tämä tila, äänet ja tuoksut

sormenpäissä sinun poskipäittesi tuntu
pihalla nuokkuvat pioninnuput
sade,
tämä aika

josta kasvaa se, joka olennaisinta on.