huikea uni

Professori Antti Eskola pohti Helsingin Sanomissa uskontunnustuksen mutkallisuutta seurakunnan yhteisessä kokoontumisessa, jumalanpalveluksessa. (24.11.) Suurimmaksi kompastuskiveksi hänelle nousi se, että papin kehotus yhteiseen uskontunnustukseen pakottaa ”yksinkertaisen uskon ihmisen” väärään, juhlalliseen ja pyhään vakuutukseen. Tämän hän katsoi luovan seurakuntaan teennäistä yhteyttä aidon, erot tunnustavan yhteyden sijaan.

Eskola lähtee pohtimaan uskontunnustusta etiikan kautta. Kirjoituksensa alussa hän puhuu kirkon toisarvoisesta ”mainosmielessä” touhuamisesta sekä taannoisesta mediakohun aikaan saaneesta piispan syrjähypystä. Tekstistä voi tulkita, että kirkon puuhastelun Eskola katsoo olevan uskon etiikan kannalta heikkolaatuista. Mielenkiintoista on se, että piispan seksuaalimoraalisesti täysin kestämätöntä syrjähyppyä hän ei taas pidä erityisen suurena moraalisena ongelmana.
Sen sijaan jokasunnuntainen, puolipakollinen uskontunnustus on hänelle moraalinen dilemma. Tämän dilemman aiheuttaa se, että Eskola kokee joutuvansa papin johdattelemana ylittämään oman uskonsa rajat.

Ketä kohtaan tällöin tehdään eettisesti väärin? Eskolan rivien välistä voi lukea, että suurin eettinen rike kohdistuu tällöin uskontunnustajaan itseensä, joka tekee omaa uskoaan vastaan liittyessään tunnustukseen, jota ei järjellään voi allekirjoittaa.

Uskontunnustus on ikiaikainen kirkon traditio. Eskolakin toteaa, että sen sanamuodoissa on kirkon historiasta tarttunutta patinaa ja pyhyyttä sen verran, ettei sitä paranisi mennä muuttelemaan. Patinan lisäksi uskontunnustukseen kuitenkin kiteytyy koko kirkon yhteys, sen syvin ydin: kristillisen uskon koko salaisuus niin täsmällisesti, kuin se ihmissanoin on mahdollista ilmaista.

Uskontunnustuksella sananmukaisesti tunnustetaan kirkon yhteinen usko. Nämä kaksi sanaa ja teemaa nousevatkin tärkeimmiksi kysymyksiksi Eskolan kirjoitusta lukiessa: kysymys siitä, mitä uskolla tarkoitetaan ja kysymys siitä, mistä tunnustamisessa on kyse.

Eskolalle tunnustus on ”väärä vala” tai ”juhlallinen ja pyhä väärä vakuutus”. Näin ilmaistuna asia kieltämättä kuulostaa vakavalta. Vala ja vakuutus ovat kuitenkin ensisijaisesti juridisia termejä, ja kuuluvat lainopilliseen todellisuuteen. Uskon yhteisössä niitä käytetään hyvin harvoin. Vala ja vakuutus ovat paikallaan, kun tahdotaan antaa lausunto siitä, että erinäiset asiat ja faktat ovat todistetusti ja järjellä analysoituina tosiasioiksi todettuja.

Eskolalle siis uskontunnustus tuntuu olevan valanomainen vakuutus siitä, että kirkon penkissä istuja kykenee järjellään toteamaan kirkon uskon sisällöt todeksi. Sietämättömäksi tilanne tulee, jos ihmisellä on ”uskoa kristinuskon Jumalaan mutta ei välttämättä tämän uskonnon opinkappaleiden yksityiskohtiin.”

Jumalanpalvelus ei kuitenkaan ole oikeuden istunto. Uskontunnustus on kyllä painavaa tekstiä – sisältäähän se koko kirkon yhteisen opin kristalloituman! – mutta luonteeltaan se on jotain muuta kuin todistajanlausunto. Jos uskon tunnustaminen vaatisi kristityltä opin täyden sisällöin ymmärtämistä järjellä, jäisi uskontunnustus monen kohdalla varmasti muminaksi.

Uskontunnustuksessa onkin enemmän kyse rukouksesta. Se on seurakunnan yhteinen rukous, joka tunnustaa sen, mihin seurakunta tahtoo uskoa. Kristinuskon syvimpiä toivoja on se, että Jumala itse tulee ja täydentää sitä, mikä ihmisessä jää heikoksi. Tämä pätee myös ihmisen uskoon. Kristityltä ei vaadita rautaista analyyttistä järkeä ja matemaattista totena pitämistä opin suhteen. Ainut, johon kristitty pystyy, on kaipaava toivo Jumalan totuutta kohtaan, jota myös uskoksi kutsutaan. Silloin uskontunnustuksestakin tulee kaipaavaa rukousta, joka tahtoo ilmaista kyselevänkin uskon, kurkottaa kohti Jumalaa.

Äärimmäisen tärkeäksi tulee tällöin yhteys. Uskontunnustus on seurakunnan yhteinen rukous. Yksinäinen penkissä istuja saa tällöin jättää järkensä viettämään lepopäivää ja jäädä kristikunnan yhteisen toivon kannateltavaksi.

Juuri tämän vuoksi olennaista on myös kysyä, mitä itse uskolla tarkoitetaan. Eskolalle uskon voi tulkita olevan järjen kautta saavutettua lopputulosta siitä, mikä on totta ja mikä ei. Kristinuskon totuudet jäävät tällöin kauas ihmismielen kapasiteetin rajoista.

Kristillisessä teologiassa on ajateltu, että uskolla on kaksi ulottuvuutta: on ”usko jolla uskotaan” (fides qua creditur) ja ”usko joka uskotaan” (fides quae creditur). Usko jolla uskotaan on aina ihmismielen subjektiivinen tapahtuma, aina suhteellinen, vaihteleva ja epätäydellinen. Usko joka uskotaan tarkoittaa uskon objektiivista kohdetta, Jumalan ilmoitusta, joka on ehdoton, muuttumaton ja täydellinen.

Tähän sisältyy valtava paradoksi. ”Usko jolla uskotaan” on kuin tyhjä käsi, joka kurottuu ottamaan koko Jumalan salaisuuden vastaan. Jumalan sana ja sakramentit ovat ne armonvälineet, jotka uskon sisällön koko ylenpalttisuutta ojentavat tähän avoimena odottavaan, rajalliseen ihmiskäteen.

Eskolan käyttämä uskon muoto tuntuisi pyrkivän koko objektiivisen uskontotuuden älylliseen omaksumiseen. Kristillisen ”uskon jolla uskotaan” ihmeellisyys on juuri siinä, että se saa olla epätäydellistä. Ojennettu, arkaileva käsi riittää. Se riittää, että ihminen kurkottaa kohti Jumalaa, tunnustaa oman mielensä vajavaisuuden ja kaipauksen ja jättäytyy kirkon yhteisen tunnustuksen varaan.

Eskola ehdottaa, että uskontunnustuksen juonto-osaa muutettaisiin niin, että jokainen penkissä istuja voisi tunnustaa uskonsa hiljaa mielessään omin sanoin. Tällaista yksityistä tunnustamistahan kirkko ei todellakaan kiellä. Mutta uskontunnustuksen juonnon säilyttäminen on mielestäni ensisijaisen tärkeää: juuri  siinä lausutaan se yhteys, johon seurakuntana tahdotaan sitoutua – ylittipä se järjen rajat tai ei. Jos koko seurakunta lausuisi hiljaa oman uskontunnustuksensa vain sen mukaan, mitä järjellään kykenee käsittämään yhteisen tunnustuksen sijaan, voisi kysyä, onko minkäänlaista yhteyttä lopulta olemassakaan. Kuitenkin juuri se ikiaikainen jaettu usko, jonka yhteinen tunnustus lausuu, on seurakunnalle elintärkeää. Juuri se kantaa vajavaista seurakuntaa – rukouksena.

Usko, jolla uskotaan, on avoin ihmeille. Se luottaa ja toivoo, että ihmeitä tapahtuu. Ja ihmeet ovat aina paradokseja, käsityskyvyn ylittäviä.

Sama inhimillisen järjen ylittävä ulottuvuus kannattelee uskontunnustustakin. Tällöin moraalinen kipu siitä, että rikkoo omaa järkeään vastaan, muuttaa muotoaan. Uskontunnustus on uskon ihmeen tunnustamista, kaipausta ja toivoa.