huikea uni

Olen tainnut olla jo kauan aamuihminen. Tänä aamuna jossain heräämisen ja unennäön rajalla mietin, minkä tänään poimisin kirjoitettavaksi, ja ajatus oli yllättävän lähellä: aamu. Minulle aamut ovat jotain jolla on kyky korottaa elettävää päivää, niillä on kyky korottaa elämisen tasoa ja nostaa jotain rintalastan sisäpuolista oleellisesti vahvemmalle tasolle.

Tämä syksy on - enimmäkseen - mennyt niin, että kellon soidessa minä kaivaudun peiton alta esiin, heitän peiton V:n päälle ja hiivin vaatehuoneeseen etsimään villasukkia, haparoin tieni keittiöön ja laitan teen kiehumaan, sytyttelen pari valoa ja istun pöydän ääreen kahisuttelemaan lehteä siihen asti, kunnes puuro on valmista. Vasta sitten käyn havahduttelemassa V:tä, joka nousee ehkä kolmannella kerralla kun käyn supisemassa, että puuro olis lautasella. Joskus ei tarvita herätyskelloakaan, oma sisäinen aikarautani herättää minut, yleensä seitsemän aikaan, ja yleensä nousen myös mielelläni saman tien ylös. Viime viikot ovat olleet poikkeus, olen muutamina aamuina tehnyt V:t ja jäänyt itse pesiytymään peiton alle. Nekin ovat olleet omalla tavallaan hyviä aamuja.

Silti jokin minussa pitää suunnattomasti niistä aamuista, kun olen yksin hereillä. Luen rauhassa lehteä, juon ensimmäisen kupin teetä, herään. Hiiviskelen villasukissa ja sytytän jonkun kynttilän. Pakastin sirisee keittiössä ja joku kolauttaa rappukäytävässä ovea, yläkerran koira tömistää matot rullalle jälleen kerran, mutta muuten on hiljaista. Käännän lehden sivua ja juon taas vähän teetä, ja aika tuntuu olevan tuntuvasti raskaampaa ja verkkaisempaa kuin päivisin. Jos pilviä ei ole, ehdin nähdä sen ensimmäisen valonsuikaleen joka ilmestyy vastapäisen talon taakse.

En ole vuosiin viettänyt sellaisia aamuja, että nousisin viime tingassa ja joutuisin lähtemään tolkuttomassa kiireessä. Tarvitsen ainakin tunnin aikaa heräämisen ja lähtemisen väliin, mielellään puolitoista. Tarvitsen sen että teekupin kanssa ei ole kiire, ja edes A-osan lehdestä ehtii lukea. Tarvitsen mielellään vähän istuskelua ja tuumiskelua ihan yksin, sitä tilaa jossa ajatukset eivät aivan ole hereillä eikä mieli aivan toimi, jossa ajatukset kelluvat sinertävässä huurussa pään sisällä ja tarkastelen niitä itse hajamielisen kiinnostuneesti. Tarvitsen sen että ehdin käynnistyä, syttyä, jotenkin aueta.

Sen takia ajattelen, että ihminen joka ei koe aamuja, menettää jotain. Se joka nukkuu aamuisin sanoo että minä menetän paljon, mutta pitäköön kumpikin meistä mielipiteemme.
Minulla on yllättävän paljon latautuneita muistikuvia aamuilta.

On aamuja joulukuussa Joensuussa kun ensimmäisenä aamulla sytytän kuuseen valot kun satun olemaan ensimmäisenä hereillä, mikään muu valo ei pala kuin kuusessa kynttilät, päällä on pitkä pyjama ja ne iänikuiset villasukat, talo hengittää untansa ja on aikaa mennä kerälle tuoleihin. Tai aamuista viime syksynä ja keväänä kun oli oltava Joensuussa jo kahdeksalta, ja minä heräsin Jyväskylässä kello puoli viisi, Päivi otti minut kyytiin sateesta asfaltilta viideltä ja heräsin jossain Pieksämäen kohdalla. Tai aamuista Laajavuoren lenkkipoluilla kevätkesällä kun ennen aamupalaa on jo paistanut aurinko ja olen livahtanut nopealle lenkille, kun valo valuu alas mäen rinteitä puiden lehdille ja linnut piiskuttavat mielipuolisina niiden oksilla. Tai veneessä merellä kun herään auringonpaisteeseen tietämättä mitä kello on, istun veneen laitaa vasten tunnin kaksi kun V nukkuu ja keinun pienessä aallokossa, en katso kelloa enkä tahdo sitä tietää, on aurinkoista ja lokkeja ja sitä hiljaisuutta, johon mahtuu luonnon ääniä. Tai Prahan rautatieasemalla junassa nukutun yön jälkeen kun olen sekaisin paikoista ja valuutoista ja kaupunki on outo ja kova, ja koen väistämättä tunnetta siitä etten kuulu minnekään. Tai mökillä marraskuussa Hanna polttareissa kun aamulla oli huurteenpurema auringonvalo ja oli kaivauduttava peiton alta, vedettävä päälle ensimmäiset mahdolliset vaatteet ja kamera kädessä hoiputtava laiturille, kuvattava viiston valon esiin piirtämiä huurreläiskiä lehdissä ja ihmeteltävä sitä, miten jokin voi olla niin kultaista kuin valo.

Aamuissa yksi väistämättä paras asia - heti sen jälkeen, että aika muuttaa luonnettaan ja tulee hitaaksi - on valo. Aamun valo on parempaa vielä kuin illan valo, se on ohuempaa ja kiertelevämpää. Se on lupaavaa, lupailevaa. Se on kertakaikkisen viehättävää. Jos joskus saa seurata valon kasvamista ja nousemista aamulla, se on hurmaavaa. Aamun valo nostaa hetki hetkeltä pimeän keskeltä esiin yhä enemmän maisemaa, se on kuin taikatemppua seuraisi.

Pidän eniten verkkaisista hitaista aamuista, siitä että aamupalaa syödään hartaudella puolillepäivin, lojutaan ja lueskellaan, avaudutaan hitaasti. Siitä huolimatta myös sellaiset aamut, jolloin ollaan väärissä paikoissa inhimillisesti ajatellen vääriin aikoihin, ovat minusta… kiehtovia. Ehdottoman elämyksellisiä.

Suosittelen myös hereillä olemista kaupungissa juuri joskus viiden aikaan. Kaupunki on aivan eri paikka kuin päivällä. Yö on jo mennyt ohi ja sen viimeiset vaeltajat etsivät pesäkolojaan, alkaa se lyhyt horroksen pysähtynyt hetki ennen kello kuutta, kun ensimmäiset lähtevät työmatkalle. Kaikki on jotenkin todella hiljaa. Jos vielä sattuu satamaan, joka on elämyksen kannalta hyvä, vaikuttaa koko kaupunki siltä kuin se vetäisi hartioitaan kyyryyn. Siinä on jotain tarinamaisen houkuttelevaa.
Ei se aamu Prahassakaan kesällä nollaviisi ollut paha, vaikka niin ulkopuolista oloa en muista kokeneeni useinkaan muulloin. Jälkeenpäin ajatellen se oli lähinnä nimenomaan elämys. Olla vieraassa kaupungissa uusien äänien ja tuoksujen keskellä odottamattomaan aikaan, ilman tietoa majapaikasta tai suihkusta, kokea se nomadin tunne joka miettii mihin sitä seuraavaksi kulkisi, se riipaiseva koti-ikävä joka muistuttaa siitä, että sitä sittenkin kuuluu jonnekin. Ja kokea sen jälkeen se, miten ahdistavasta ja vieraasta aamuisesta kaupungista tulee ystävällinen ja meluisa kesäpäivän kaupunki.

Aamujen metamorfoosit ovat jännittäviä. Miten yötä vilisevästä sykkivästä kaupungista tulee se aamuyössä kyyhöttävä käpertyvä kaupunki. Miten aamulla uhkaavan vieraasta paikasta tulee ystävällinen ja kesähelteinen ja tuttu. Miten ihan tavallisesta pihatiestä tulee satua, kun peltojen päällä on usvaa. Miten minustakin tulee aamulla vähän erilainen, tyynempi hitaampi rauhallisempi, asettunut.

Aamu on jonkinlainen sisäänajo-ohjelma, jota ilman en uskaltaisi aloittaa päivää. Jos en saa aamua, en saa sitä rauhan kyllästystä jonka tarvitsen päivääni, en saa sitä että sisäisessä koneistossa joku uutterasti asettelee päivän aikana tarvittavat asiat ojennukseen, valmistaa pään sisäisen maailman toimintaan. Päivä on torso, jos aamu menee ohi.

Tänä aamuna heräsin taas ennen V:tä, keitin puuron, luin lehden, V nousi puolitoista tuntia myöhemmin. Tänä aamuna selvisin myös pitkästä aikaa lenkille, oli huurretta ja pientä pakkasta ja satunnaisia vastaantulijoita, raikasta ilmaa. Nyt aamu on ohi, se on nautittu, ja pitää lähteä päivään. Se tuntuu nyt kuitenkin hyvältä, koska sain aamuni.

Se tuntuu yleensä kestävän kello kahteentoista asti. En elä ihan tässä rytmissä jota täällä päin noudatetaan.

Tämän päivän luukku olkoon nyt siis aamuille. Sille, että elämyksiä ja valoilmiöitä on nähtävissä hyvin lähellä ja helposti, jos aamulla on pilvetöntä ja jos jaksaa nousta, että aamuisin on hitaampaa aikaa ja että aamuisin on rauhan lammikoita tässä karussa kalliomaassa jota elämäksi kutsutaan. Aamuille siis, ja sille, että ne virittävät oikealle taajuudelle. Sille, että toisinaan, edes viikonloppuisin, voi olla mahdollisuus verkkaisiin aamuihin. Ja sille, että niistä pitäisi oppia ottamaan enemmän irti, koska rauhaa on perin vähän tarjolla täällä päin muuten.

Mitenköhän Jyväskylässä pääsisi jututtamaan mummoja? Tai viemään mummon kahville?

Näin muutama päivä sitten Hesarissa HelsinkiMission mainoksen. Sen saman tahon siis, jolla joku aika sitten oli metron seinillä niitä suuria mainoksia, joissa kerrottiin, kuinka moni vanhus tekee itsemurhan kuinka taajaan. Mainoksissa oli vahvoja mustavalkoisia kuvia, jos oikein muistan, ja muistan katselleeni niitä Helsingissä käydessäni ja ihmetelleeni, miksei asiasta ole koskaan ennemmin puhuttu.

Vanhukset ovat ilmeisesti HelsinkiMission sydämenasia. Uudessa mainoksessa kerrottiin kampanjasta, jonka yhdistys on avannut nettiin. Osoitteeseen www.toivomus.fi on kerätty helsinkiläisten vanhusten aitoja toiveita, laskettu toiveen toteuttamisen hinta ja avattu huutokauppa, jossa kuka tahansa voi lahjoittaa minkä verran tahansa auttaakseen toiveen toteutumista.
Selasin toiveet läpi. Useampikin niistä sai mielen kolkuttamaan, moni suoraan sanottuna liikautti.

“Toivon löytäväni jonkun joka välittaisi minusta ja soittaisi joka päivä.” (Toivomus toteutunut.)
“Toiveeni on päästä käymään isäni haudalla ensimmäisen kerran elämässäni.”
“Toivoisin pääseväni metsälenkille maastoon, jossa voisin seurata vuodenaikojen vaihtelua.” (Toivomus toteutunut)
“Toivoisin jonkun vievän minut vielä kerran kesällä mökilleni Lammille.”
“Olisi mukavaa päästä Ekbergille kahville kaikessa rauhassa.”
“Ensi keväänä, kun linnut taas vimmatusti laulavat, haluaisin luontoon niitä kuuntelemaan.” (Toivomus toteutunut)
“Unelmoin teatterista. Esityksellä ei ole niin väliä.”

Toteutumattomiakin toiveita oli vielä paljon, ja kampanjan sivulla niitä pyydetään lisää. Toiveiden hinnat vaihtelevat, toisten toteuttamiseen tarvitaan ehkä kakskymppiä, osaan yli tuhat euroa. Mutta viitosekin lahjoitus edesauttaa tuhannen euron kertymistä.

Kenenköhän ajatus kampanja on ollut? Mistä se lähti? Kuka keksi, että kysytään vanhuksilta itseltään, mikä heille olisi sirpale iloa? Ja miltä vanhuksista on tuntunut, kun joku on tullut oven taakse tai soittanut ja kysynyt, että päivää, meillä on tällainen kampanja tulossa, me haluttaisiin täyttää toive joka Teillä on, niin että mikä olisi sellainen asia jota oikein kovasti nyt juuri haluaisit?

Ja sitten toivotaan shakkipelikaveria, paikallispuudutusta selkään ettei sattuisi, pääsyä Helsingin kaupunginpuutarhaan. Osa toiveista on isoja, mutta paljon on myös pieniä. Tavallisia ja arkisia, ei suuria unelmia, vaan sitä että siinä arkipäivässä josta on tullut hivenen työläs ja yksinäinen olisi jotain, joka avartaisi ja kohottaisi. Että joku opettaisi käyttämään ratikkaa ja bussia, kun jo muutaman kerran on jäänyt oven väliin ja kaatunut ja pelottaa, kun ei rollaattorin kanssa ole helppoa kulkea.

Tuli suoraan sanottuna sellainen olo, että veisin mummoa mielelläni kahville, jos mulla olisi auto. Ja mummo jota viedä. Miten täällä pääsee tapaamaan mummoja? Kuka kaipaisi juttuseuraa?

Idea on mielestäni loistava. Kampanjan sivut ovat myös melko ajatuksiaherättävät; kauniisti tehdyt, ja toiveiden kylkeen liitetyt kuvat vanhoista ryppyisistä käsistä joilla istuu varpusia eivät oikein voi olla ajatteluttamatta. Käsistä pitelemässä kävelykepin kahvaa, mökin kuistista, rollaattorikävelystä puistossa.

On vaikea itse näin christmas cake -ikäisenä kuvitella, millaista elämä on, kun puistoon pääseminen on toive, joka ei onnistu itse. Tai kun kukaan ei soita päivällä, tai ei ole ketään jonka kanssa jutella. Tai kun bussilla kulkemista pitää pelätä. Tai kun maailma ympärillä käy ylipäänsä lähinnä haasteeksi, jonka kanssa selviytymisestä ei ole aivan varma, kun oma keho käy haasteeksi ja vähän oma mielikin.
Tämä länsimainen hyvinvointivaltiomalli, jota meillä päin käytetään, on oireellinen siksi, että vanhuus ei sovi siinä niin sanotusti framille, esiin. Vanhuus on se ikä, jolloin ei enää olla tuottavia, kun muututaan ihmisiksi joita pitää sijoittaa tai holhota, kun vaaditaan resursseja ja panostusta antamatta sille vastusta. Meilläpäin ihmiset eivät enää ole edes kansalaisia, meillä ollaan kuluttajia, ja silloin ihmisen suurin tehtävä on kuluttaa niin paljon kuin voi, ja tuottaa rattaisiin uutta pääomaa jolla kulutushyödykkeitä tuotetaan ja tuodaan markkinoille lisää.

Vanhus ei kuluta enää kovin paljoa, kun ruokakaan ei enää maistu ja vaatteidenkin suurin funktio on olla lähinnä lämpimiä, eikä uusin elektroniikka oikeastaan tee muuta kuin kummastuta. Eikä vanhus tuota lisääkään. Siksi kai meillä vanhuus poistetaan enimmäkseen julkisuudesta, siirretään hoitolaitoksiin ja huomioidaan yleensä vain kun hoitolaitoksissa on ongelmia. Siksi kai siitä ei ennen ole niin paljon ollutkaan puhetta, että lähes joka toinen päivä yksinäinen vanhus tekee itsemurhan.

Huh, karua. Mutta näistä syistä HelsinkiMission kampanja osuu mielestäni oivaan kohteeseen. Se nostaa esiin sitä vanhuutta jota monet elävät, sitä joka on aitoa vanhuutta eikä niin kutsuttua kolmatta ikää, joka taas on se viriili ja aktiivinen ihana eläkeikä, jossa vihdoinkin on aikaa tehdä mitä haluaa. Kampanja taitaa puhua siitä, mikä on neljättä ikää; sitä sammumista ja hidastumista, odottamista, jossa tarvitaan tukea ja kannetuksi tulemista, koska mieli ei sammu samaa tahtia kuin ruumis hidastuu, koska ihmisen tarve jutteluun ja nähdyksi tulemiseen ei sammu vaikka keho ei enää vikkelästi liikukaan.

On asioita, jotka ennen vanhaan eivät olleet paremmin, mutta minusta silti paremmin oli se, että ihmisten sukuyhteys oli silläkin tavalla tiivis, että se pappa tai mamma sai istua siinä uunin vieressä penkillä ja olla oman yhteisönsä arvostettu jäsen, kunnes rajantakainen maailma tuli oleellisesti lähemmäs. Vanhoilla oli oma paikkansa yhteisössä; lankaa sai kehrätä niin kauan kuin kykeni, lapsia kiikuttaa, pyörittää leipiä, mitä vanhana vielä kykeni, mutta navettaan ei enää tarvinnut. Ei ollut ehkä sitä hiljaisten päivien ja omaan kerrostaloasuntoon, neljänteen kerrokseen, juuttumisen pelkoa, ei äänettömyyden ahdistusta ja kaipuuta mihin tahansa ihmisääneen.

Monissa kulttuureissahan ikä on suoraan verrannollinen ihmisen oletettuun viisauteen. Vanhuus on viisasta, ja vanheneminen arvostettua. Vanhuus on siis viisasta, vaikka vanhuus hieman heikentäisi mielenkin toimintaa. Voisiko meillä jotenkin kallistua tähän suuntaan? Onhan se älytöntä, että ikänsä koneistossa eläneen ja sitä palvelleen ihmisen elämän loppukaari voi olla unohtumista omaan asuntoonsa äänettömyyteen, yksinäisyyteen ja elämänpuutteen tukahduttavuuteen. Kun kukaan ei edes soita, lapsetkaan ei muista.

Mikä yhteiskunta se sellainen on! Alkaa melkein suututtaa.

Isäni on juuri menneenä viikonloppuna ollut mukana muuttamassa omia vanhempiaan palvelutaloon. Senkin takia koko aihepiiri taitaa nyt olla hieman ihon alla, mutta annan sen olla, sen on oltava, koska ei tässä voi itseä hyvänä ihmisenä tai hyväsydämisyyteen edes yrittävänä pitää, ellei yritä ajatella toisin.

Tuleehan minustakin, jos hyvin käy, joskus vanha.

Se, mikä tässä kaikessa on äärimmäisen hyvää, on kuitenkin juuri toiveiden toteuttamisen mahdollisuus. Klikkaamalla itseltään vähän rahaa voi antaa toiselle mahdollisuuden tehdä vielä kerran elämässään jotain. Se on niin helppoa että melkein naurattaa. Ja auttaahan voi muillakin tavoin: vapaaehtoistyöhön pääsee, ja tiedä vaikka palvelutaloon saisi joskus mennä ihan vain jututtamaan…? Riittäisiköhän rohkeus? Ja jos kaupungilla pitäisi silmänsä auki… Vanhat ihmisethän ovat niitä, jotka herkiävät juttelemaan pysäkeillä ja kadunkulmissa, eivät enää ole siinä kiireisessä sulkeutuneisuudessa jossa meillä muilla on tapana päivämme läpi hiihdellä.

Se, mikä on siis hyvää, on se, että meitä herätellään auttamiseen. Joulun alla auttamiskampanjoita syntyy taajaan, joka on hyvä… Tosin niitä saisi olla muinakin vuodenaikoina. Joulun teesi auttamisesta ja hyvästä tahdosta puree siis yhä, vaikka se ehkä on irtaantunut alkuperäisistä kiinnikkeistään ja muuttunut yleisluontoisemmaksi hyväntahdonpuheeksi, mutta ei se ole huono asia sekään. Ihmisessä on kapasiteetti auttaa, ja mielenkiintoista on se, että kun onnesta on puhe, on sanottu niinkin, että aidointa hyvänolontunnetta ei saa muuten kuin jakamalla sitä, antamalla jotain itseltään eteenpäin.

Hmmm.

HS:n tämän päivän uutissivulla netissä oli otsikko, joka julisti, että Taantuma herkistää ihmiset auttamaan.

“Oli kyse sitten vapaaehtoistyöstä tai rahan antamisesta, taantuma herkistää niille.” Näin sanoo Helsingin yliopiston akatemiatutkija Anne Birgitta Pessi.

Hänen mukaansa arvo- ja auttamistutkimukset osoittavat, että toisista välittämistä, yhteisöllisyyttä ja oikeudenmukaisuutta pidetään tärkeämpinä laman lähestyessä ja sen aikana.

// Helsingin Sanomat, 15.12.2008

Kummallista. Tavallaan se ei käy logiikkaan: taantuman aikana voisi kuvitella, että ihminen olisi huolissaan keskimäärin vain oman toimeentulonsa pysymisestä tasaisena. Sen sijaan ihminen siis alkaakin olla huolissaan muista.

Erinomaista. Erinomaista! Se reseptori ihmisessä, joka aistii toisten tilanteita, ei siis ole markkinaevoluution myötä alkanut turtua. Tai onneksi muutokset ovat niin hitaita, etteivät ne ehdi tapahtua samaan tahtiin, kun ympäristö muuttuu.
Tai sitten ihminen ei vain ole niin muuttuvainen. Jospa auttamisen tarve ja halu ja taju siitä että se on hyväksi onkin jotenkin sisäänkoodattua? Jospa sekä tarve auttaa että autetuksi tulemisen tarve ovatkin inhimillisiä? Voisikohan olla?

Voisi. On voitava. Auttamisessa on jotain taikaa, jotain sellaista, jota ei muualta kovin herkästi itseensä saa irrotettua. Siinä että ojentaa kättä ja avaa ovea, tuuppaa toisen autoa mäessä liukkaalla ylöspäin, kolaa naapurinkin lumet tämän huomaamatta eikä kerro kenestä oli kyse (kuten naapurin mies äidille taannoin teki), hankkii sateessa kastuneelle vara-avaimen kotiin kun oma on unohtunut (kuten naapurin täti minulle taannoin teki), istuu samaan pöytään ja ojentaa vesikannua, leipoo leivän, murtaa leivän, ojentaa leivän. Palvelee.

Se sana on tainnut kokea jonkinlaisen inflaation. Palveleminen. Se tuntuu joltakin, joka on jokseenkin alaluokkaista työtä josta täytyy saada maksu. Mutta että palvelisi omasta tahdostaan, pesisi toisten sandaaleissa likaantuneet jalat hikisen päivän jälkeen…?

Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: “Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.

// Matt. 20: 25-28

Tai sitten tämä, joka on kertakaikkisen mahtava:

Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille: “Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toisetenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.”

// Joh. 13: 12-15

Yksi kaikkien aikojen muistiinpainuneimpia riparimuistojani on ensimmäiseltä kesäteologikesältä, kun järjestimme Rantakylän levottomille pojille raamattupolun pääsiäisen tapahtumista leirikeskuksen ympäristöön. Yhdellä rastilla pyydettiin poikia ottamaan kengät jalastaan, ja minä pesin jokaisen jalat lämpimässä vedessä saavissa, kuivasin pyyhkeellä. Pojat eivät olleet niin hiljaa varmaan kertaakaan sen leirin aikana. Ei se aivan tavallista olekaan.

Tosin se taisi olla myös minulle aikamoinen oppitunti. Ja kyllä, se tuntui hyvältä, poikien aidontuntuisen hämmentynyt hiljaisuus tuntui hyvältä, tuntui hyvältä että minusta tuntui hyvältä pestä tennareissa hikeentyneitä jalkoja.

Kumma juttu.

Suora lainaus American College of Management and Technologyn sivuilta:

*

More than just a smile

For the last two weeks, ACMT photography club collected photos on the topic of smile.
The beauty of art is that art speaks about the values that are totally neglected in this fast changing environment.
Here are the top 10 reasons to remember what the power and the beauty of smile are:

1) It looks better than a frown
2) It improves your day
3) It makes other people’s day brighter
4) Makes new friends
5) Shows friendship
6) Leaves favorable impressions
7) Enjoyable to give and receive
8 ) Makes you look happy, confident, and self-assured
9) Puts others at ease
10) A smile could be the start of a lifetime relationship! (www.yahoo.com)

Enjoy the smile presentation:
Everyone smiles in the same language

*

Kuva yllä ACMT:n sivulta. Suosittelen erityisesti esityksen katsomista ylläolevasta linkistä. Kuvista on vastuussa AMCT:n kuvaajakerho.

En tiennyt tätä ennen mitään AMCT:stä enkä edelleenkään tiedä kovin paljoa, mutta college of management and technology, jonka sivuilta löytyy suosituslista sille, miksi hymy on kannattavaa, herättää minussa lämpimiä tunteita. The beauty of art is that art speaks about the values that are totally neglected in this fast changing environment, todettiin sivuilla. Taide siis puhuu arvoista, jotka ovat täysin hylättyjä tässä nopeasti muuttuvassa ympäristössä. Väittäisin, että hymyssä on jotain samaa, vaikka “totally neglected” on ehkä hieman liian vahva ilmaus. Mutta tappiolla olevia ne arvot ainakin ovat, tai niin ainakin aina sanotaan, ja siinä tuntuu olevan iso totuuden siemen.

Lähdin etsimään kuvia tunteista. Sitä kautta löysin hymykuvan ja syyt hymyilemiselle. Ja hymy on kenties yksi niistä ilmeistä, joista on helpointa pitää, ja joista itsekin eniten viehätyn. Se, mitä ajattelin Googlen kuvahakunäppäintä painaessani, oli kuitenkin jotain hymyä laajempaa.

Milan Kunderan Olemisen sietämättömässä keveydessä kuvataan, miten ja miksi päähenkilöistä toinen rakastaa toista. Minun oli kirjaa lukiessani vaikea ymmärtää sekä mieli- että kielikuvaa, mutta olen miettinyt sitä monta kertaa jälkeenpäin, ja totta puhuen näin pitkään hauduteltuna ajatuksessa on enemmän ytyä kuin silloin ymmärsin. Kundera kuvaa, miten päähenkilö (en muista kuollaksenikaan, oliko se se mies vai se nainen) rakastaa sitä, miten rakastetun kasvot ovat kuin laiva, jonka miehistö ryntää sen kannelle aina, kun jotain tapahtuu. Miehistö ei pysy piilossa, vaan ryntää esiin; ei edes kävele, hiivi, saavu, astele - vaan ryntää.
En ymmärtänyt heti, mitä laivalla ja miehistöllä tarkoitettiin. Mutta hitaasti olen rakennellut ainakin oman tulkintani siitä, ja olen aika lailla samaa mieltä laivojen ja miehistöjen rakastamisesta: jos laiva on ihmisen kasvot, ruumis, ulkoinen kuori, on miehistö se persoona ja sielu, joka ruumista asuttaa. Ja jos ihminen päästää sielunsa ja persoonansa ryntäämään laivansa kannelle aina kun jotain tapahtuu, häntä on helppo rakastaa, ja tuntuu, että hänestä on hyvin vaikeaa olla ainakin pitämättä.

Sellaiset ihmiset päästävät ilmeensä valloilleen. He antavat tunteidensa hyökyä kasvoille aaltojen lailla ja niiden ylikin, antavat meren suolaisen veden pirskoutua silmäkulmistaan ja tunteiden velloa silmänpohjista suupieliin. Antavat naurujen kumpuilla kurkunpäästä poskipäille ja hytisyttää matkalla koko kasvoja, kehoa, kaulaa; antavat surujensa tihkua ihon läpi mielestä ohimoille ja valua siitä alas kaulan kuoppiin asti, kertyä suolaisiksi lammikoiksi ihon poimuihin. Antavat toivonsa hehkua otsaluun läpi niin, että heitä katsoessaan alkaa samassa hehkussa toivoa itsekin. Antavat jopa pettymyksensä valua katkerana ja paksuna tahmana kasvoja pitkin venyttäen niitä kohti maata, kunnes pettymys on eletty. Sellaiset ihmiset uskaltavat myös vihata, olla vihaisia, uskaltavat antaa kasvonpiirteidensä mennä teräviksi ja sähähdellä sanoja vasten, kipinöidä punaisia kipinöitä ja palaa sisältäpäin.

Heistä on vaikea olla pitämättä, koska he näyttävät mitä he ovat. Heidän persoonansa ja sielunsa ei ole piilossa ja kätketty, eikä heidän kanssaan ole tehtävä pitkää rauhantunnustelua ennen kuin heidän miehistöstään näkee kannanpään vilauksenkaan. Heistä on helppo pitää, koska he antavat itsensä toisten käsiin, ovat esillä ja ovat sitä mitä ovat, heihin on helppo tarttua, heistä on helppo rakentaa itselleen kuva, heistä voi olla melko varma.

Minua vaivaavat ihmiset, joihin en ole millään saada otetta. Minusta tuntuu, että minulla on keskimääräisesti melko tuntuva tarve saada ihmisistä ote. Olen ainakin ollut jokseenkin huono tutustumaan ihmisiin nopeasti, sillä tavalla mitä sanottaisiin pintapuoliseksi. En ole osannut small talk -kulttuuria, jossa tutustuminen jätetään hyväntuulisen ja kevyen tasolle, eikä siltä halutakaan sen enempää. Ehkä siksi minulla ei koskaan ole ollut sellaista hyväntuulista kaveriporukkaa, minulla on aina ollut enemmän kahdenkeskisiä ystävyyssuhteita. En vain ole osannut. Minulla on osin ehkä pahakin tapa kysellä, yrittää kaivautua pinnan alle, ottaa selvä ihmisestä, saada tämä puhumaan, kysellä melko suoriakin kysymyksiä sellaisista asioista joita yleensä pidetään pitkään piilossa. Sellaisia asioita ovat varsinkin tunteet. Minun vain on vaikea kokea, että tunnen ihmistä ennen kuin olen voinut puhua hänen kanssaan tunteista. Nainen!, sanoisi joku. Niin, nainen. Naiset ehkä ovat tällaisia, mutta se on karu yleistys.

Sain keväällä tehdystä psykologisesta testistäkin tuloksen, että olen erittäin vahvasti tunneorientoitunut. Sen lisäksi oma tunnetasapainoni on jokseenkin herkähkö, joka olisi sovelias kehityskohde. Osin minua nauratti saada tulos - eipä yllättänyt - ja osin se viehätti: siis nyt se on todistettu. Ei ihme, että oma mielenkiintoni aina ja kaikkialla on niin paljon tunteissa. Miltä se tuntui? Miltä susta tuntuu nyt? Mitä sie toivoisit koko jutulta? Mikä siinä pelottaa? Mitä se tarkoittaa, että “kuuluu hyvää?” Mikä susta tuntuu hyvältä?

Mutta siitä seuraa se, että olen hyvin ihastunut ilmeisiin. Olen ihastunut siihen, että on ihmisiä, joilla on luontainen tapa olla ilmeikkäitä. Jotka eivät ehkä itsekään tiedosta sitä, miten paljon heidän miehistöstään laivan kannella seilaa. Jotka antavat sen näkyä, mitä heidän sisällään menee. Olen ihastunut siihen kahdesta syystä: heidän kanssaan tiedän missä mennään, osaan lukea ilmeet ja tarttua osaan, ymmärrän ja saan kiinni, mistä on kyse. Ja toisaalta minua viehättää se, miten erilaisia ilmeitä ihmisellä on, miten hienovaraista ja pikkutarkkaa se on, miten aavistuksenomaisilla vihjeillä ihmiset tulevat paljastaneeksi itsensä, miten hieman liian pitkällä katseella tai aavistuksen kurtistuneilla kulmilla tuleekin sanoneeksi aika paljon, miten kulmien asento kertoo loputtomasti asioita - ovatko ne vähän koholla, vähän kurtussa, vähän takaviistossa surullisesti…? - miten ihminen ei ole vain hallittu ja hillitty suoriutuja, vaan miten ihminen on jokainen oman tunneilmastonsa vaihtelujen armoilla, ja miten ne tunteet usein muuttavat ihmisen koko sisäistä tilaa, usein ulkoistakin.

Nautin katsoa näyttelijöitä, jotka irrottavat kasvojensa kiinnikkeet. Nautin katsoa sellaisia kuvia ihmisistä, joita ehkä pidettäisiin epäonnistuneina, ainakin kuvassa olijat niin voisivat ajatella: sellaisia, joissa nauretaan katketakseen, kitalaet ja kaksoisleuat näkyvät, joissa päät ovat epäedullisissa asennoissa, tukat sekaisin ja meikit poskilla.

Nautin katsoa myös niitä kuvia, joissa poskilla ei ole maskaraa vaan kyyneleitä, joissa itketään tai ollaan vihaisia, toivotaan tai pelätään. En nauti niistä siksi, että nauttisin surusta, vihasta tai pelosta, mutta nautin aina, kun jokin tuntuu olevan aitoa. Arvostan sitä, jos kuvaan saadaan vangittua jotakin aidosta ihmisenä olemisesta, ja aidolla tarkoitan nyt jotain muuta kun sitä hyvin tuotteistettua kuvallista rumbaa, jossa ihannekuvat kaikenlaisista asioista vyöryvät televisoista, kadunvarsista ja postiluukuista ihmisen tajuntaan. Sellainen ei ole aitoa, koska sellaista ei löydy mistään päin maailmaa. Ja katalogien naisethan hymyilevät aina sellaista harjoitettua hammashymyä, josta ei löydy varsinaista riemua. Ei niissä kuvissa ole hiuksia sekaisin tai kaksoisleukoja, tai epäedullisia kuvakulmia.

Ilmeet paljastavat ihmisen. Siksi rakastan niitä. Kovin kliseiseltä melkein tuntuu tuo sana “rakastan” tässä, kenties se on kokenut mielessäni jonkinlaisen inflaation kaikkien niiden “mä siis niiiiiin rakastan sitä ja tätä” -kommenttien myötä joihin väistämättä elämässä myös törmää, mutta ei mikään muukaan sana tee oikeutta sille, että ilmeet ovat ihastuttavia. Rakastan niitä, kaikenlaisia niitä, sillä ne paljastavat aina ihmisen. Tunteet ovat aina totta, sanoi kerran eräs viisas tuttavani. Sille, joka tuntee, ne ovat aina totta, vaikka niiden syyt eivät olisi. Siksi se, jos tunteet pääsevät kasvoille, kertoo aina siitä, mikä ihmiselle on totta. Ja se on tärkeää, siihen on tartuttava, ja siinä on avain siihen, miten ihmisiin voi saada kohtaamiseksi kutsutun kontaktin.

Soisin, että ilmeet ja tunteet pääsisivät kunnolla irti tässäkin ympäristössä, jossa täällä päin eletään. Että suru ei olisi sellainen asia joka on suljettava ovien taakse, että oikein käkättävä nauru ei hävettäisi kahvilassa, että vihakin saisi tulla ulos kun se syntyy niin, ettei se patoutuisi ikäväksi syöväksi ihmisen sisimpään. Että kasvot saisivat käydä koko inhimillisen elämän tunneskaalaa läpi, ja ennen kaikkea, ettemme me pelkäisi toisiamme niin paljon, että tunteiden näyttäminen olisi riski, avain jonka toiselle antaa itseensä niin, että pitäisi pelätä tuhotuksi tulemista.

Ja aivan, onhan joskus viisasta hallita tunteitaan. Mutta ajattelen, että ne tarvitsisivat melkoisen revalvaation silti.

Siis tämä päivä ja tämä luukku tunteille. Ilmeille, jotka paljastavat tunteet ja tuovat ihmisiä lähemmäs, antavat avaimia hyvään. Ja hymyille eniten, hymy kun on se lyhin etäisyys kahden ihmisen välillä. Hymyn kyky muuttaa tilanteita on käsittämätön; sellaisen aidon vastaan hyökyvän hymyn, joka tempaa kaikenlaiset aseet ja varauksellisuuden mennessään. Harvat sanat saavat tilanteita laukeamaan samalla tavalla, harvasta ilmeestä tulee niin hyvä olla, harva ilme kertoo ihmisestä enemmän.

Tämän päivän luukku siis sille, että tulisi hymyiltyä enemmän, kun siltä tuntuu. Ja tunnettua ruumiillaan enemmän kaikkea sitä, miltä tuntuu. Ja sille, että hymyissä ja nauruissa voi joka päivä, jos osaa katsoa, nähdä sitä, että osin meidät luotiin myös iloon. Paljon enemmän iloon kuin suruun, vaikka suru on elettävä ja koettava. Mutta kyky nauraa on universaali, kaikki hymyilevät samalla kielellä.

Tämän päivän ilonaihe on hyvin konkreettinen. Oikeastaan niitä on ollut monta.

Mutta suurimmaksi nimeän tämän: Secco, kierrätysmateriaaleista uskomattoman kekseliäitä uusiotuotteita valmistava jyväskyläläisyritys. Vai mitä voisi sanoa turvavyöstä tehdystä kravatista, jonka nimi on Safety? Traktorin sisäkumista tehdystä olkalaukusta, jonka nimi on Rub-a-Dub? Tai tuotesarjasta nimeltä Qwerty, joka koostuu erilaisista tietokoneen näppäimistä rakennelluista asioista kuten hiuslenkeistä tai jääkaappimagneeteista?

Olen nähnyt Seccon tuotteita ennenkin ja ihastunut niistä ennenkin, mutta tänään vaikutuin jutusta uudella tavalla, ja siksi tämä merkintä saakin nyt olla Seccoa - ja uusiotuotteita. Mainos ei siis ole maksettu, vaan täysin vapaaehtoinen. Ja sen taustalla on vilpittömän hämmentyneen hyvä mieli ihmisten vilpittömästä hyväntahtoisuudesta.

Tämä päivä oli meille poikkeuksellinen kaupungillaryntäilypäivä, joka alkoi sillä, että pyöräilimme loskassa luistellen kiireessä Seppälän Prisman Elisa ShopItiin ostamaan itsellemme Nokian 2610 -kännykät, á 19 euroa. Älytön tarjous, juuri tuollaisia kännyköitä voin ostaa, sellaisia joiden rikki menemisessä surettaa vain käyttöarvo. Sen jälkeen seikkailimme Seppälän isolla SPR-kirppiksellä ja teimme erinomaisia löytöjä - V:lle koko skaala herrainpukimia, liituraitatakki, kaksi pukuliiviä, nostalgiaryhmään kuuluva made in Finland -pikkutakki ajalta ennen syntymäämme, kaksi kaulahuivia ja keikarihattu. (Yhteensä 22 e.) Jo siinä vaiheessa oli hyvä mieli, mutta päivän kruunasi käynti käsityöläisten joulumyyjäisissä Käsityön museolla.

Siitä on tullut jouluperinne, käydä siellä tungoksessa törmäilemässä myyntipöytiin ja hypistelemässä kaikenlaista kutkuttavan mielenkiintoista. Nyt väkeä oli vähän vähemmän, mutta kaikki käsin tehty harkittu ja ajateltu kiehtoo silti minua. Ja museolla oli myös Seccon pöytä, jonka ääressä kuhisevien ihmisten sekaan soluttauduimme katselemaan jätemaan ihmeitä, the Wonders Of The Wasteland. Ihastelin Rissarosseja kun huomasin, että pöydässä oli myös vanhoista vinyylilevyistä tehtyjä leveitä rannekoruja, juuri samanlaisia joita minulla joskus on ollut. Kato tässä on näitä rannekoruja, näitä samoja joita mie oon rikkonu jo kaks, esitin V:lle. Myyjä, sellainen kiharatukkainen pitkähiuksinen punatakkinen siro nainen pöydän takana, kuuli mitä sanoin. Ai sulta on mennyt kaksi rikki? Milloin sulla oli ne rannekorut? No just, meille on tullutkin siitä palautetta… Nyt näitä on alettu tehdä näistä ohuemmista vinyyleistä ja ne leikataan eri suuntaan, niiden ei enää pitäis mennä rikki venytyksestä. Kuule, haluisitko sä tästä vielä kerran koittaa, kestääkö tää koru? Mä uskon sua kyllä.

“Ai siis sie antasit miulle tästä vielä yhen korun?”, sain sanottua. Hintaa korulla oli kuitenkin 25 euroa. Myyjä otti vain nimeni ja puhelinnumeroni ylös ja sanoi että jos se pysyy vielä ehjänä niin ei tartte ilmoittaa meille mitään, mutta jos se vielä hajoaa, kerro siitä.

Kävelin myyjäisistä ulos onnellisena Carry the Song -ranneke mukanani, ja olin iloinen että tuli poikettua, että tuli avattua suunsa ja että sitten joku ajattelee vielä että ei se niin ole rahasta kiinni ja että voi antaa minulle vielä kerran korun josta aiemmin niin kovasti tykkäsin. Tuli hyvä mieli; kyllä se aiemmin risoikin, että koru joka viehätti niin muotonsa kuin ideologiansakin puolesta raksahti kevyen käytön jälkeen rikki, kahteen otteeseen.

Yritän silti pitää ranneketta nyt hellästi. Kolmas kerta, neljättä tuskin tulee.

Tämä oli yksi päivän piristystuokioista. Sen myötä - Seccoon taas törmätessäni - minua alkoi uudelleen kiehtoa juuri kaikki jätetavarasta uudeksi tehty, pois heitetystä luotu. Erilainen do it yourself -ajattelu kiehtoo minua, ja toivoisin osaavani itse tehdä enemmän - nytkin makuuhuoneen lattialla lojuu yksi matkalla valmiiksi oleva raitapaita, josta tulee jotakin erilaista kuin kenties kuvittelin, kun sovellan hupparin kaavaa melko omapäisesti ja ajattelen, että kai sitä matkalla oppii. On kai ommeltava ristiinrastiin niin kauan, että alkaa jotain kankaiden kulkusuunnista hahmottaa. Haluaisin oppia sitä lisää. Ja laajentaa repertuaaria kankaista muuhunkin;

mitä kaikkea voisi tehdä siitä sekalaisesta vaeltavasta sotkusta, jota tässä ihmisympäristössä joka tapauksessa seilaa, miten siitä voisi vielä tehdä jotain jännittävän toimivaa? Seccon pesukoneen sisärummusta tehdyt vadit ovat mielestäni erinomainen esimerkki siitä, että jos joskus hiffaa jotain niin se toimii.

Jokin aika sitten erilaisten internetpolkujen kautta törmäsin myös Outsapopin sivuille. Outi kutstuu itseään trashionistaksi, luomaansa tyyliä trashioniksi, ja ilmeisesti ideologia sen takana on juuri poisheitetystä uuden tekemistä, arvaamattomasta omanlaisen luomista. Ajatuksen villeyden takia minua kutkuttivat erityisesti Outin luomat vetoketjukaulakorut. Koko sivusto - ja sivun reunasta löytyvät linkkivinkit - ovat niin rikasta selattavaa, että jos niitä oikein jäisi ahmimaan, jäisi oma yrittäminen kokonaan tekemättä.

Pitkästä aikaa niiden selaaminen on silti ollut jotain, joka kutkuttaa syvältä ja saa sormenpäät syyhyämään. Jos kaupunki on täynnä kirpputoreja joilla myydään naurettavan huokeaan hintaan tavaraa, josta hieman opettelemalla, kokeilemalla ja erehtymisen kautta korjailemalla saisi kaikenlaista hauskaa aikaan, se olisi kerrassaan veikeää tekemistä… Kuka sanoo, mitä ihminen voi päälleen panna ja mitä ei? Kuka sanoo, missä on hullunkurisen ja soveliaan raja? Minua viehättää se totaalinen epäsovinnaisuus, joka trashionissa ja useimmissa DIY-asioissa ja ajatuksissa on. Kaavaa vastaan kamppailu, halu tehdä jotain itse, keksiä valmiina pidetystä jotain uutta ja sitten käyttää sitä sirkein silmin koska tykkää siitä itse.

Avoinna-Kaisan viimeisin kirjoitus kuuluu linjaan kuvineen. Kaisa onkin yksi niitä, joiden loputonta epäsovinnaisen ilkikurista ja ilkamoivaa luomisvoimaa ihailen. Kaisalla on pitkä rastatukka täynnä erilaisia helmiä ja pitkät liehuvat helmat, ja kekseliäisyyttä tehdä vaatekappaleita joiden muodot melkein juksaavat silmää. Kaisa sanoi että parasta tekemisessä on joskus intensiivisyys, ja sitä jotenkin tuntuu kierrätetyssä tavarassa olevan;

intensiivisyyttä, jonkinlaista kaksinkertaista tarinallisuutta, ajalla kyllästettyä muotoa, hivenen historiaakin, kerroksiksi takertunutta patinaa. Pidän siitä, etteivät tavarat ole uudenkarheita, että niillä on historia ja merkityksiä, ja pidän suunnattoman paljon siitä, että joku joka tuomittiin poisheitetuksi sai uuden elämän. Rikkinäiset vetoketjut, traktorin sisäkumit. Ja että niistä syntyi osaavissa käsissä jotain kaunista ja oivaltavaa. Juuri niin huijattavissa on ihmissilmä;

sitä erehtyy pitämään asioita roskina kunnes joku tulee ja näyttää miten asiat ovat.

One man’s garbage is other man’s treasure. Sille tämän päivän luukku; villille kekseliäisyydelle, lisäksi Seccon myyjän ihastuttavalle anteliaisuudelle ja ihmisuskolle, ja lisäksi sille kutkuttavalle haluan-tarttua-tekemiseen-jo-itse -inspiraatiolle, jota tästä kaikesta taisi tarttua.

Ehtisinpä huomenna ommella. (!)

Joku päivä taannoin, muutama yö taaksepäin, pyöräilin illansuussa kotiin Laajavuoreen, selässä taas varmaankin kaksi laukkua ja vatsassa nälkä, mielessä päivän läpi vaeltanut väsymys ja ylämäki siinä juuri ennen kotitietä tuntui todella rasittavalta. Kiskoin itseäni väkisin mäkeä ylös enkä todennäköisesti ajatellut mitään muuta kuin sitä, että kohta pääsen sohvalle.

Tien vasemmalla puolella, kahden kerrostalon väliin jäävällä puistokaitaleella rinteessä, oli äiti lapsensa kanssa. Lapsi oli todellakin jotakuinkin vaahtosammuttimen kokoinen, ja pakattu hieman liian isoon toppahaalariin niin, että joutui kävelemään jalat hitusen harallaan, kädessä kyynärpäähän asti vedetyt topparukkaset joilla hienomotoriikka on jokseenkin vaativaa, syvällä päässä kypärämyssy jonka keskeltä pilkistivät pienet kasvot. Äiti kokoili lumiukkoa rinteeseen - ukon ympäriltä maasta oli kuorittu kaikki se ohut lumi, jota täälläpäin taivas on suonut. Lapsi oli lumiukkoa varmaankin lyhyempi, mutta se into jolla poika touhusi ukon ympärillä, taputteli sitä, lisäsi vähän lunta johonkin sen verran mitä rukkasillaan kykeni, juoksi hankalissa haalareissaan, oli itse asiassa herättelevää. Pyöräilin ohi sohvalleni, mutta edelleen muistan hyvin äidin ja lapsen.

Ja eihän tuo ole mikään harvinainen näky. Jokaisena päivänä jona on lunta ovat nuo ylisuurissa haalareissaan maailmassa juoksentelevat lapset vastassa joka paikassa, josta pyöräilen ohi. Tässä lähiympäristössä asuu paljon lapsiperheitä, ja matkalla Emännäntietä pitkin keskustaan ohitan vasta uusitun upean leikkipuiston, jonka vimpaimissa ja härveleissä roikkuu ja kiikkuu yleensä koko laumallinen vaahtosammuttimen kokoisia, niitä jotka kävelevät parijonossa tepastellen leikkipuistoon läheisestä päiväkodista. Sellaisia, jotka mahtuvat joka kolosta ja välistä, menevät puiston keskellä olevaan paksuun pystyssä seisovaan pyörivään renkaaseen kädet ja jalat harallaan kun kaveri pyörittää rengasta ympäri, ympäri. Ovat polvillaan lumikinoksessa kaivamassa lumilapiolla, luomassa jotain todennäköisesti sadunomaista taikalinnaa, kaivamassa tietään uuteen maailmaan, tai ratsastavat leikkipuistoon tuoduilla kahdella aidonnäköisellä ponipatsaalla ja ovat varmoja siitä, että hepat todella elävät.

Sellaisen näkeminen tekee ihmiselle hyvää.

Olen lukenut viime aikojen parhaat lehtijuttunut kasvisravintola Katriinassa, ja jutut ovat löytyneet - en olisi itsekään uskonut - joko vanhoista Voguen tai Bazaarin numeroista. Viime viikolla istuin pitkään juttua sulatellen pöydässä jo syötyäni, kun olin lukenut Bazaarista noin 40-vuotiaan sinkkunaisen kirjoituksen  muutoksesta. Miten meidän on uskallettava muuttua tullaksemme lopulta onnelliseksi. Muutos hänelle tarkoitti irtaantumista tästä onnellisuuskuvastosta, jota meille ympäriltä tarjotaan - if I was a bit wealthier, if I was a little thinner, if I was a little more healthier, if I was a little more popular, if I had a little bit better salary of just an inch bigger car or apartment… - ja uskallettava olla sitä mitä olemme sen epätoivoisen minä-konstruktion sijaan jota rakennamme meille valmiina myydyistä imagonpalasista, ja jonka kautta vimmaisesti yritämme tavoittaa onnellisuutta, vaikka se jättää ihmisen tyhjäksi. Ihminen ei voi olla onnellinen ellei hän ole kosketuksissa siihen minään jota sisällään kantaa, ja se minä on helppo hukuttaa kaiken valmiiksipureskellun muka-identiteetin alle, jolla yritetään loppujen lopuksi vain vakuuttaa ympäristöä siitä, että itsellä menee hemmetin hyvin.

Kirjoittajalle havahtuminen oli tarkoittanut sitä, että if you want real change, you first have to accept what IS. Elettyään kymmeniä vuosia yksin hänelle oli viimein tullut tarve saada lapsi. Tytär oli syntynyt jo jonkun aikaa ennen jutun kirjoittamista - siihen ei jutussa puututtu, miten nainen oli lapsen hankkinut - ja se tapa jolla kirjoittaja kuvasi lastaan ja havahtumistaan siihen, että hän itse haluaa viimein muuttua, kolahti minuun.

Naiselle lapsen asenne kohti maailmaa oli se, jonka vuoksi kannatti yrittää vielä muuttua itse. Lapsi ei varaudu ja kyyristele maailman edessä. Ei ole epäluuloinen, ei pelaa pelejä, ei taktikoi tai manipuloi. Lapsi ryntää maailmaa kohti, varmana siitä että se ottaa hänet vastaan, heittäytyy maailmaan ja herää aamulla valmiina löytämään taas kaikkea uutta - taikalinnoja lumikinoksista, eläviä hevosia leikkipuistosta. Lapsi ottaa maailman vastaan miettimättä, onko itse maailmaa varten tarpeeksi kaunis, hoikka, menestynyt, suosittu tai huumorintajuinen. Lapsi elää non stop -tasolla maailman kanssa, vielä välittömässä yhteydessä aitoon minuuteensa, ymmärtämättä että siitä voi vieraantua, lapsi elää siinä ristiaallokossa jossa halutaan ja pelätään asioita aidosti, ja osataan ilmaista molemmat: toiveet ja pelot.

Aikuinen alkaa peitellä molempia peläten, että ne tuhoavat sen elämän hauraan rakennelman, jonka on vaivalla itse saanut kokoon.

Ja silti, tottahan on, että kyllä lapsetkin oppivat manipuloimaan ja kontrolloimaan. Kaksivuotias lapsi on tutkijoiden mukaan väkivaltaisimmillaan - käsitys siitä, että toisilla on samanlainen keho kuin itsellä johon sattuu, ei ole vielä kehittynyt. Ja lapsen moraali on enimmäkseen rangaistus-palkkio -painotteista: jos en jää kiinni, ei tämä ole väärin. Ei lapsi ole mikään ideaali hyvyyden ruumiillistuma, lapsi on samanlainen kehittyvä ihminen kuin mitä jokainen meistä edelleen, lapsella on omat tehtävänsä opittavana. Mutta onnellista on, ellei aikuisten repaleinen maailma vielä raatele lapsen avosydämistä suhtautumista maailmaan, jos lapsen ei pidä satuttaa itseään aikuisten manipulointiin ja kontrollointiin ja väkivaltaan, jos lapsi saa olla se luottavainen elämään heittäytyjä joka synnynnäisesti on, tavalla tai toisella - toiset lapset ovat kovaäänisiä rimpuilijoita, toiset ovat hiljaisia pohtivia näpertelijöitä; yhtä kaikki, lapset ovat vielä oma itsensä, lapsen asenne maailmaa kohtaan on luottava.

Ystäväni Heta, joka on opettajana kristillisellä koululla, kertoi eräästä aamusta jolloin kouluun mennessä koulun portaikossa hänen syliinsä oli yhtäkkiä tupsahtanut ylemmältä portaalta ekaluokkalainen, tuntematon lapsi, kikattaen ja nauraen. Ootko sä ulos menossa, Heta oli kysynyt, ja lapsi oli kikattanut vastauksen, ja jatkanut matkaansa ulos.

Tuota jotenkin tarkoitan. Sitä asennetta ja vilpittömyyttä, jolla vielä ekaluokkalainen voi tupsahtaa puolitutun aikuisen syliin, ja olla varma että tämä ottaa vastaan, ei pudota. Vähän isompien ihmisten pitää opetella tätä uudelleen niillä luottamusleikeillä, joissa juostaan silmät kiinni salin toisessa päässä odottavien kavereiden käsivarsille ja yritetään luottaa silmät kiinni, että tullaan otetuksi vastaan.

Ajattelen tätä kaikkea sanalla lapseus. Ei se ole vain lapsenomaisuutta, koska siihen sisältyy jokin naiivi vivahde. Se mitä tarkoitan ei kuitenkaan ole missään nimessä naiivia, se on jollain lailla vielä ehyttä ja aitoa. Eikä missään nimessä ole kyse lapsellisuudesta, koska sitä käytetään nykyisin vähättelevänä terminä. Mutta lapseus on lapsena olemisen taitoa, kykyä olla jokin sisäinen oma itsensä, aito ja vastaanottavainen maailmaa kohtaan. Jos aikuisella on lapseuden taito, on parasta, jos hänellä on myös aikuisen taito arvioida maailmaa oikein: ei varautuneena kyräillen, vaan tiedostaen sen, milloin on tilaa ja hyvä antaa itsensä olla oma itsensä, ja milloin toisilla ei ole hyvä tahto itseä kohtaan.

Ajattelen Tommy Hellstenin osuneen hyvinkin oikeaan sisäisestä lapsesta puhuessaan. Ajattelen sen sisäisen lapsen olevan se sisin minä, joka jokaisella on ja jonka tunnistaa, vaikkei sitä enää osaisi hoitaakaan, vaikka sen sisäisen minän olisi haudannut erilaisten epäolennaisuuksien alle. Ja uskon suuren osan ihmisen uupumisesta johtuvan siitä, että oma sisäinen lapsi, minä, ei ole saanut olla sitä mitä se on. Harva asia voi painaa ja tukahduttaa yhtä paljon kuin tunne siitä, ettei omalle omimmalle minuudelle ole tilaa olla elossa, ettei oma luottavainen lapsi saa vastakaikua, ettei kukaan ota sitä sisäistä lasta syliinsä ja kannattele, pidä turvassa, hyppyytä ja leikitä, hyväksy välittömästi ja helli.

Ja jos sitä ei tee edes itse itselleen, ei toistenkaan huolenpito kenties tule perille asti.

Ei tämä mikään universaali autuuttava tekijä ehkä ole, mutta uskon sen silti olevan… tärkeätä.

Siksi tämän - ei, vaan eilisen! - luukku omistettakoon sille esimerkille, jonka haalaripukuiset hangessa möyrivät lapset joka päivä antavat. Esimerkille olla sitä jota on, miksi on luotu. Itkeä kun itkettää ja nauraa kun naurattaa. Kasvaa siksi aikuiseksi joka on yrittäen olla samalla oikeasti sitä lasta, jota on.

Lapsen asenteelle. Lapseudelle. Luottamuksen ja riemastuksen asenteelle. Löytämisen asenteelle. Sille iälle, jossa ihmetellään ja löydetään, tutkitaan kivenpalasia ja murikoita tuntikausia.

Kun olin neljän tai viiden, menimme Saksaan, vierailemaan äidin ja isän ystävien Thomaksen ja Reginen luona. En muista paikannimeä, mutta olimme hiekkarannalla, ja pääsin juoksemaan vedenrajaan, ei minulla mitään uimahousuja ollut mutta jos otetaan housut pois eivät lahkeet kastu. Juoksin pitkään vedenrajassa ja komensin aaltoja. Ja todennäköisesti nautin koko sielun kyllyydellä; rajaton meri, aina tulevat aallot, aurinko ja se riemu että saa juosta paljain jaloin ja vielä vedessä.

Osaisinkohan vielä tämän ikäisenä joskus juosta vedenrajassa aivan vain sen tunteesta riemuiten?

Luukku numero 12 matkalla tänne, saapuu perille huomisaamuna. Ajatuksissa asia nimeltä lapseus.

Huomenna myös luukku 13. Mistä, en vielä tiedä. Jännittävää!

Tämä jäi pyörimään päähäni eilisestä lähtien. Siitä, kun mietin, mikä inhimillisessä kehityksessä on ollut hyvää. (Ja onhan totta, että moni muukin asia on ollut ehdottoman hyvä - totta kuitenkin on myös se, että moni asia on tullut jokseenkin täysin turhaksi, mutta se ei kuulu tähän.)

En muista, milloin ensimmäisiä kertoja jäin miettimään asiaa, mutta sen on täytynyt olla jossain konsertissa, jossa soitti kokonainen orkesteri. Minulla on muistikuvia Joensuun kirkosta näihin ajatuksiin liittyen, mutta kokonainen orkesteri mahtuu hieman huonosti kirkon kuoriin… En tiedä, mutta toisaalta, sekään ei nyt varsinaisesti kuulu tähän. Yhtä kaikki, jo jokin aika sitten jäin miettimään, miten käsittämätön kehityskaari on sen takana, että meillä on nykyisen kaltainen sinfoniaorkesteri kaikkine instrumentteineen. Klassista musiikkia on pitänyt jokseenkin… luonnon tosiasiana, asiana joka on aina ollut, eikä enää tule muuttumaan. Meni kauan ennen kuin ymmärsin alkaa leikkimään ajatuksilla siitä, mistä se kaikki on tullut. Kenties minunkin piti kasvaa ulos siitä CMX-vaiheesta jota pitkään elin alkaakseni edes pohtia sinfoniaorkesterin anatomiaa ja evoluutiota.

Millainen on mahtanut olla viulun alkumuoto? Kuka keksi virittää jousenpätkän niin kireälle, että se soi? Entä klarinetti? Lähtikö kaikki lehden soittamisesta sormien välissä? Kuinka kauas muinaisuuteen menee harpun historia, siitähän puhutaan jo Psalmien kirjassa? Entä trumpetti, tuuba, pasuuna? Kuka keksi takoa juuri vaskesta torvet, ja mitä kaikkea kokeiltiin sitä ennen? Rumpu on helppo; patarumpu on vain sovellus jostain, jonka ihminen kenties keksi jo historiansa alkuhämärissä. Mutta entä fagotti…?

Sinfoniaorkesteria ajatellessa alkaa äkkiä pyörryttää, miten monta toisistaan osin erillistä, pitkää, polveilevaa, monisyistä ja käsittämättömän kärsivällisen kekseliästä kehityskulkua sen osasiin kuuluu. Yllättävän vähän aikaa sinfoniaorkesterin syntyyn silti on kulunut - melkein soitinten anatomista kehityskulkua enemmän minua ihmetyttää se äänten harmonia, joka sillä kaikella on saatu aikaan.

Klassinen musiikki - jos se todella on klassista ja siten kauneuteen pyrkivää - on sellaista, että koen tarvetta toistuvasti kuunnella sitä silmät kiinni. On kuin äänten väreistä puolet haalistuisi pois, jos silmät auki samalla katselen maailmaa. Vasta kun suljen silmät saan raivattua mieleen riittävän tilan, tyhjän tilan, jossa sävelet ja niiden sävyt ja värit ilmestyvät jotenkin… kokonaisiksi.

Siinä, jotenkin, on juuri se ydin, jonka takia klassinen musiikki on mielestäni ihmeellistä. Tämä on varmaankin subjektiivista, mutta muiden musiikinlajien kanssa en ole kokenut vielä sitä nostetuksi tulemisen tunnetta, jossa silmät suljettuina kuunnellessaan unohtaa jotakuinkin kaiken muun, jää kellumaan äänten sävyihin ja vivahteisiin, unohtaa olla analyyttinen, unohtaa järjestelmällisesti keskittyä kuuntelemaan ja jää vain olemaan musiikkiin, kuuntelemaan sitä resonointia, jota rintakehän alla äänien kasaumasta muodostuu. Tuntuu, että on täysin oikein sanoa, että klassinen musiikki on kantavaa. Kannattelevaa. Jokin niiden lukemattomien instrumenttien yhteissoinnissa on niin väkevää, että se tuntuu todellakin alkavan soittaa jotain kieltä ihmisen sisässä, virittää ihmisessä jokin oikealle taajuudelle ja puhuu jotain kieltä, jota ihminen ei itse itsestään saa aikaan.
Ei ainakaan ilman viulua, selloa, trumpettia, pasuunaa.

Joku saattaisi sanoa nyt etten ole kuunnellut tarpeeksi Sigur Rósia, mutta tekisi mieleni väittää, että Sigur Rós lainaa itse asiassa paljon klassiselta musiikilta.

Mikä se sitten on, se taika, ydin, temppu, magiikka, joka tekee klassisesta musiikista minulle läpileikkaavaa? Olen ajatellut, että sen täytyy olla jotain, joka liittyy ehkä äänten kestoon ja intensiteettiin. Klassinen musiikki soi. Äänet ovat usein pitkiä, ja jos eivät olisikaan, ne ovat syviä ja intensiivisiä. Vahvoja. Eivät vain lyöntejä ja iskuja, nykäyksiä ja tönäisyjä, vaan sivelyä, koskettelua, painalluksia, vetoja, kenties jopa hankausta. Ne jäävät ja soittavat, unohtuvat ja vetävät mukaansa. Vaativat ja nostavat.

Jostain syystä (huomaa Pauliina!) koko ääniviidakosta olen pitkään pitänyt eniten sellosta. Sellon sävy on tummempi ja matalampi kuin viulun, se ei ole niin keveänketterä kuin viulu, se on harkitsevampi ja vakuuttelevampi. Sellon intensiteetti on… kaunista. Sen lisäksi että harva esine maailmassa on yhtä esteettinen kuin sello, on harva ääni yhtä läpitunkeva. Pauliina, Sibelius-Akatemiassa opiskeleva ystävämme, oli kerran kylässä sellonsa kanssa ja pahoitteli, kun joutui harjoittelemaan olohuoneessa. Siis tää ei oikeesti ole mitään kaunista kuultavaa, mä soitan vaan asteikkoja. Minä tiskasin keittiössä ja rakastin kuunnella asteikkoja. Kuuntelisin kenties vaikka vain sellon viritysääniä, aivan sama mitä, mikä tahansa niin kiinteä ja kokonainen ääni kuin sellon käy minulle. Unohtuisin mielelläni kuuntelemaan asteikkoja pitkäksi aikaa, katselemaan, miten ihme on että soittajan sormet saavat puusta ja jousesta aikaan niin paljon värejä, miten kummallista on miten ääni kaikuu ja voimistuu punaisen puun sisällä, pehmenee ja taittuu kun niin halutaan, soi ja huutaa jos niin tarvitaan. Sellon ääni on väistämättä purppuranpunainen ja notkea.

Sello on kaiken lisäksi ehdottoman aistillinen soitin. Voi olla, että osin tämä ajatus jo karkaa itse musiikista vain estetiikan puolelle, mutta katsokaa vaikka Carey Moren kuvaa “Tere and Cello”. Paatuneena esteetikkona olen hurmaantunut.

Mielenkiintoista on sekin, että klassinen musiikki ei missään nimessä tunnu kaipaavan sanoja. Vaikka kappaleen nimi olisikin täsmällisen kuvaava, ei se kaipaa sanoja selityksekseen. Sen sijaan ne kaikki opukset tai etydit tai sonaatit haluaisin saada itselleni selitetyksi, haluaisin tietää, mitä säveltäjä halusi kuvata. Jos tiedän edes johtoajatuksen kappaleen takana, on helppo kuvitella, mitä sävelet tahtovat sanoa. Edward Griegin Aamutunnelma on melkein puhki hiutunut esimerkki, mutta ei sitä kuunnellessa voi erehtyä. Tai Vivaldin vuodenajat.

Kai se on sitä, että kurottuessaan sormenpäillään ihmisen rintalastan läpi klassinen musiikki tulee tönäisseeksi sitä hermoa, joka luo mielikuvia. On vaikea estää mieltä pulppuilemasta edes jonkinlaisia tunnelmia. Pidän siitä, se on viehättävää, se on satua.

En siis ehkä ole sellainen klassisen musiikin ystävä, joka muistaisi paljon nimiä ulkoa ja ymmärtäisi paljon, osaisi analysoida ja muodostaa mielipiteitä. Olen kenties sellainen klassisen musiikin ystävä jonka kotona on soinut klassinen niin kauan kuin vain muistaa, jonka vanhemmat laittoivat levyn pyörimään tai avasivat Ylen Ykkösen niin että Faunin iltapäivä on tullut todella tutuksi, ja jonka korvan koodistoon klassisen musiikin äänet ovat jo pitkän ajan kuluessa tehneet niin vahvan ja tukevan pesän etten osaa niiden poikasia pakottaa pesästään pois, enkä aio. Olen sellainen joka nauttii kuuntelemisesta ja tunnelmista, eläytymisestä ja niistä henkisistä värähtelyistä joita sello saa aikaan, olen sellainen joka istuu silmät kiinni vaikka ei tiedä säveltäjästä mitään eikä välitä, olen sellainen jolle kappale ei ole hieno ehkä säveltäjän tai historian vuoksi vaan sen vuoksi, miltä se minussa kuulostaa.

Ja sitäpaitsi: sen täytyy kertoa itse ihmisestäkin jotain. Jos ihmiskunta on käyttänyt niin kauan aikaansa ja voimiaan saadakseen aikaan sinfoniaorkesterin, ei ihmiskunta voi olla toivoton. Jos musiikkia, sävyjä ja sointia on arvostettu niin kauan ja niin intohimoisesti miten musiikkiin suhtaudutaan, millä instrumentteja hoivataan, millä arvostuksella niitä kannetaan, ei ihmiskunta voi olla toivoton. Jos jotain sellaista on arvostettu - eikä ole lakattu vieläkään arvostamasta - tässä sotimisen ja kilpailemisen hullunmyllyssä, ei mitään korvaamatonta ihmisluonnosta ole vielä menetetty. Pohjimmiltaan elämän ytimen on siis oltava hyvä.

Meni idealismiksi, mutta ei tästä ilmankaan voi kirjoittaa.

Siis klassinen musiikki ja instrumenttien ihmeellisyys olkoon tämän päivän luukku, ja se kutkuttava tosiasia että soidessaan klassinen musiikki tuntuu itseasiassa soittavan minua. Reagoin siihen sillä mitä minulla on; tunteilla toiveilla ajatuksilla latautumisella. Se on kihelmöivän elämyksellistä, jos arki on kaatua ylle.
Klassinen tekee elämästä ehdottomasti esteettisempää ja rikkaampaa, se raottaa tunne-elämää hieman avarammaksi ja pakottaa kokemaan asioita, joita ei ilman osaisi. Ja kieltämättä ajattelen, että se myös lisää toivoa, koska jokin siinä on luovuttamattoman arvokasta; siinä, että ihminen osaa ja haluaa uhrata aikansa ja vaivansa vain kauniin luomiseen.

Jos meistä luotiin sellaisia jotka kykenevät siihen, me emme ole toivottomia.

Seuraavaksi pieni länsimaisen lääketieteen ylistys.

Tuntuu hieman siltä, että this is not a day of any easy talk. Syistä joita en itsekään tarkalleen tiedä ja vaikka tietäisin, en arvaisi kovaan ääneen kertoa, olen ollut eilen ja tänään tietoisesti onnellinen siitä, että jokin inhimillisessä kehityksessä on tuottanut jotain niin hyvää kuin lääketieteen. Sanotaanko nyt vaikka niin että ilmeisesti - luulen - sille on lähipiirissä nyt tarvetta.

Edellispäivien tekstini ovat olleet… jokseenkin kepeitä. Villaa ja tuoksuja. Luulen, etten osaa kirjoittaa tästä aiheesta tänään yhtä kepeästi, mutta totesin aiheen silti olevan ehdottomasti sellainen joka tekee arkipäivästä paremman, päätin että 10. päivän luukku voi olla hieman vakavampi. Se ei vähennä asioiden arvoa - se, että ne ovat vakavia. Toisinaan ne vakavat tuntuvat jopa olevan arvokkaampia.

Äitini vanhemmat kuolivat ennen kuin ehdin tutustua heihin. Äidin äiti kuoli kauan ennen kuin synnyin, äidin isä tiettävästi tapasi minut, mutta ensimmäisen puolen elinvuoteni aikana en ehtinyt vielä muodostaa hänestä mielikuvaa. Äidin vanhemmat ovat minulle mustavalkoisia valokuvia Heinävedeltä talon rappusilta, sellaisia joissa hymyillään ja auringon ainaisen paisteen aavistaa valkoisista läikistä valokuvissa. On muutamia kuvia joita katselen erityisen mielelläni - sitä missä äidinäiti tulee huivi päässään lehmähaasta, tai missä ukki hymyilee vanhemmille serkuilleni istuessaan hieman kumarassa portaanpäässä.
Yhtäkaikki heidän kuolemisensa ei ehtinyt osua minuun - paitsi jälkikäteen, kun olen surrut sitä, etten tunne ihmisiä joista alunperin olen lähtöisin. Äidinäidin menetys erityisesti on tuntunut tappiolta. Tarinasta puuttuu pala, tarinasta puuttuu yksi sen keskeisiä henkilöitä. Olenko jossain määrin samanlainen kuin äidinäitini? Millaiset ilmeet hänellä oli? Miten hän puhui? Mitä hän arvosti? Toivoi? Rakasti? Mitä minuun asti on kulkenut hänestä? Mitä hän olisi ajatellut minusta? Olisiko meistä tullut läheisiä?

Isäni vanhemmat ovat tällä hetkellä hyvin vanhoja. Tiedostan sen, että todellisuus kulkee niin, että he ovat todennäköisimmät seuraavat lähtijät. Tajuan sen, ja ajatus on alkanut tehdä minuun itselleen tilaa, raivata itselleen puoliväkivalloin elintilaa ja alkanut ujuttautua tajuntaani tosiasiana. En ole vielä varma, miten osan siihen suhtautua. Toivon koko ajan osaavani. Ja tiedostan, että minulla on sen eteen tehtävää. On itse asiassa paljon tehtävää ennen kuin heidän viimeinen muuttonsa tapahtuu. Taivaan kiitos sen hetkeä ei tiedä kukaan muu kuin Taivas, ja Taivaan kiitos Taivas on auki ja vastaanottavainen.

Tämän kaiken takia - ja siitä syystä että elämä on ottanut kohdellakseen minua pehmein hansikkain - en ole vielä kertaakaan törmännyt akuuttiin kuolemiseen. Olen ollut hautajaisissa, tiedän sen tunteen jossa ihmetellään miten elävästä ihmisestä on tullut jotain joka voidaan peitellä maan poveen, tiedän sen lohduttoman menettämisen tunteen, peruuttamattomuuden. Mutta toistaiseksi olen katsellut sitä myötäkärsijänä sivusta, ehkä hautajaisissa kirkkokäsikirja käsissäni arkun päässä avustamassa, tai parvelta yläasteikäisenä laulamassa, tai jonkun sen verran kaukaa tutun ihmisen hautajaisissa että se ei ole leikannut minusta läpi. Kuolema on siis minulle tuntematon vieras, ja olen alkanut tajuta, että minussa on todennäköisesti täysin ennaltatuntematon tunnerepertuaari odottamassa auki repeämistään; surun ja menettämisen tunteiden joukko, se, johon en koskaan ole todella tutustunut.

Sen on tultava ajallaan vastaan, sillä se on ehdoton osa elämää. Jokaisesta päivästä ilman sitä on oltava kiitollinen, ja jokaisesta päivästä sen aikana ja sen jälkeen, sillä pohjimmiltaan sellaisen surun tunteminen on osoitus siitä että elämällä on taipumus jatkua - jos kykenen tuntemaan jotain sellaista, olen eittämättä elossa, enkä tahtoisi olla elossa silloin millään muulla tavalla kuin sillä joka tajuaa aidon surun ja on kykenevä sen kantamaan, sillä suru on kunnioittamista ja arvostamista.

Tästä kuitenkin pääsen päiväni varsinaiseen ajatukseen: thank God we have medicine. Kieltämättä olen monessa asiassa niin korpikommunisti että napisen länsimaista kehitystä vastaan - siis miksi me tarvitsemme kaksi autoa, kotiteatterin, poreammeen ja kuusitoista erilaista keittiövempainta hellan lisäksi, navigaattorit ja GPS:t, kommunikaattorit ja virtuaalielämän? - mutta kaksi sellaista tulee heti ensi kutsumalta mieleen, joiden suhteen olen kiitollinen kehityksestä. Toinen on klassinen musiikki ja toinen on lääketiede. Klassisesta musiikista kenties lisää myöhemmin, mutta mitä lääketieteeseen tulee, tiedostan sen olevan suoranainen taivaanlahja, ihmismielen kehityksen ihme.

On hämmentävää ajatella, että kaikki todellakin on lähtenyt vain kasveista. On osattu laittaa piharatamoa haavan päälle ja tiedetty, että inkiväärillä on tiettyjä vaikutuksia. On kerätty tiettyjä kasveja ja uutettu uutteita, ja on jo ennen vanhaan ilman puudutuksia ja varotoimenpiteitä uskallettu tehdä leikkauksia ja ompeleita, on alettu ymmärtää miksi ihmiskeho toimii kuten toimii, mistä mikäkin johtuu. Ja kaiken sen kautta tietoisuus on kasvanut niin valtavaksi kuin se on nyt, ja se kaikki on saatavilla aika monen kadun kulmassa meille täällä Suomessa, jos rahaa ja apua vain on riittävästi. Apteekkeja on joka nurkalla, lääkäreitä paljon myös.

Ja siksi harva asia enää, harva ihmiskehon oikku tai kierouma, on täysin avun ulkopuolella. Jopa HIVin kanssa voi nykyisin lääkittynä elää lähes normaalia elämää. Tiettyjen syöpienkin - rintasyövän, eturauhassyövän - ennuste on ilman poikkeuksia melko rohkaiseva. Se mihin ei vielä ole löydetty hoitoa on flunssa, mutta meidän olosuhteissamme siihen harvoin kuoleekaan. Toisin sanoen: taudit tuntuvat lisääntyvän, kun niitä löydetään ja diagnosoidaan lisää, mutta niin tuntuvat lisääntyvän myös hoitokeinot. Tutkijat kammioissaan ovat vuosisatojen ajan etsineet juuri oikeita partikkeleita aineista hoitamaan juuri oikeita osasia ihmisessä. Päivi, proviisoriksi kohta valmistuva ystäväni, selitti minulle joskus lääkekemian perusteita, ja olin hämmästynyt: se suoraan sanottuna on silkkaa biologista kemiaa kuinka lääkkeet kehossa vaikuttavat. Ja se on ihmeellistä, ja samalla loogista: me olemme luonnosta lähtöisin, luonnosta lähtöisin on myös se joka meitä hoitaa.

Ja silti - menneinä vuosisatoina ei ole ollut sitä lääketiedettä joka meillä on nyt. Tähän pisteeseen on tultu todella pitkälle, ja nyt suurimmaksi osaksi ja enimmäkseen voi kokea olevansa niin sanotusti turvassa. Se tietotaito, jota lääkäreillä on, on tullut suojamuuriksi sekä villiä luontoa että ihmisen oman kehon oikkuja vastaan. Olen siitä kiitollinen, sillä tiedostan sen jo tähän mennessä saaneen aikaan sen että läheiseni ovat olleet lähelläni, ja tästä eteenkinpäin voin toivoa, että he säilyvät lähelläni.

On lähipiirissä ollut läheltä piti -tilanteita. Rintasyöpiä ja muita syöpiä, liikenneonnettomuuksia. Mutta ihmeen kaupalla on jääty henkiin. Ei vähiten siksi, että Suomessa on aidosti Hippokrateen valan vannoneita ihmisiä.

Ja mitä lääketieteeseen tulee, on siinä sekin puoli joka välillä vähän suivaannuttaa, vaikka ymmärrettävää onkin - en oikein siedä lääkkeiden hintakeinottelua ja sitä, että suuret lääkefirmat aivan tovi sitten toimivat estääkseen halvempien lääkkeiden pääsyn EU:n alueelle. Tottakai bisnes on bisnestä, mutta eihän ihmiselämällä bisnestä saisi tehdä.

Ja siitä on sitten lyhyt matka siihen että jos EU:ssa ei ole tilaa halvoille lääkkeille, niin tiedän kyllä monta paikkaa joissa niille olisi vielä enemmän tilausta. Niin kuin vaikka Kongo. Tai Zimbabwe. Tai Myanmar. Tai Kolumbia. Mitenköhän se meni: muutamalla eurolla saa elintärkeitä rokotuksia kymmenille lapsille, kertoo ainakin Unicefin Maailmanlapsilisäkampanja, jonka feissareiden jututtamaksi Jyväskylän kävelykadulla joutuu usein, ja joka itse asiassa on mielestäni ihan hyvä, vaikka useita se kenties ärsyttää.

Ajatellaanpa. Me saamme rokotteet ilmaiseksi, verotuksessa hieman maksetaan. Zimbabwessa ei ehkä edes tiedetä joka kolkalla, että moisia rokotteita on edes olemassa. Siellä rokote jäykkäkouristusta vastaan voi pelastaa konkreettisesti lapsen hengen, kun meillä riski edes sairastua jäykkäkouristukseen alkaa olla melko… pieni.

Parilla eurolla. On se ihmeellistä, miten vähän ihmishenki voi maksaa.

En minä aina ole lääketieteestä tykännyt. Muistan jonkun antibioottikuurinkin jossa piti niellä pahan makuista antibioottia puoli mitallista monta kertaa päivässä, ja jota inhosin. Kun luulin kuurin loppuneen, riemuitsin parivuotiaan koko voimalla - kunnes isä löysi kaapista vielä yhden lääkepullon. Olin murtunut, mutta isä selitti, että ellei pöpöä hoida kokonaan pois nyt, siitä tulee sellainen superpöpö ettei se parane millään. Nielin lääkkeeni, ja ainakin nyt jälkikäteen olen kiitollinen.

Entä sitten se, miten paljon vihasin hammasrautoja aikoinaan! Niskaveto oli pahin, nappasin sen joko tahallani tai tahtomattani suusta pois aina yöllä, ja aamulla vehjettä etsittiin koko talosta kun unissakävelijänä olin käynyt piilottamassa sen alakerran patterin taakse. Sitten sain aktivaattorin ja se pysyi suussa paremmin, ja ihme ja kumma, kaikki se venkoilu rautojen kanssa johti kuitenkin siihen että minulla on tänään melko suora hymy eikä mitenkään näkyvää alipurentaa.

Käsittämätöntä, mitä kaikkea nykyisin voidaan hoitaa hampaista vääränlaisiin bakteereihin, hormoneista psyykeen, ihottumista syöpiin. Sietää olla kiitollinen. Siksi olen tänään kiitollinen lääketieteestä ja siitä, että ihminen on luotu niin kekseliääksi kuin on. Siitä että minunkin kaapissani on erilaisia pillereitä ja tabletteja jotka vaikuttavat kehossani omituisten kemiallisten reaktioiden kautta ja hoitavat minua. Siitä että kirurgeilla on veitsensä ja psykologeilla kysymyksensä. Siitä, että enimmäkseen olemme turvassa, että kuolema enimmäkseen on suitsittu.

Ja siitäkin olen kiitollinen, että vaikka kuolema pääsisi suitsistaan, se on joka tapauksessa voitettu, ja kohtahan onkin joulu ja sitä on taas aika muistella.

Siis kiitos lääketieteelle. Se tekee elämästä turvallisempaa, ehjempää, vahvempaa ja toisaalta nöyrempää.

Törmäsin tähän kuvaan etsiessäni jotakin aivan muuta. Mutta se sopii erinomaisesti siihen, mitä olen miettinyt.

Kuvateksti kysyy:

Have you ever thought
of which one of your senses
would be worst to lose?

Think about it now.

Yes, most people would agree with you.
Then wouldn’t it be a wise idea
to have them examined
every year or so?

(Kuva täältä.)

Olen ollut kongitiivisen psykologian ja neuropsykologian johdantoluennolla ja tullut vakuuttuneeksi siitä, että arjessa on harvaa yhtä tärkeää keksintöä kuin pyöräilykypärä. On mystistä, millainen supertietokone ihmisen korvien välissä majailee. Miten ihmisen kaikki toiminnot - nälästä rakastamiseen, nukkumisesta unelmoimiseen - tapahtuvat lopulta niissä soluissa ja synapseissa, joita pääkallon luukuori suojelee. Ja miten herkkää, hienovaraista ja tarkkaa niiden solujen ja synapsien toiminta on.

Eniten minua kiehtoivat ne luennot, jotka käsittelivät aisteja. Näkemistä, kuuloaistia, tuntoaistia (liikeaisti ja kehonkaava olivat todella mielenkiintoisia), makuaistia ja hajuaistia. Osalta luennoista olin poissa, mutta ne jotka olin paikalla, pysyin poikkeuksellisen hyvin hereillä.
Ennen kaikkea oli mielenkiintoista saada tietää hieman lukion biologiantunteja enemmän miten tämä ihmiseksi kutsuttu solukimppu oikeastaan toimii. Miten järjettömän tuntuisia mutta häkellyttävän loogisia järjestelmiä se pitää sisällään. Ja toisekseen, ja se ehkä oli tärkeämpää, minua alkoi entistä enemmän kutkuttaa se ajatus siitä, että tämä kaikki on luotua. Ei sattumanvaraista biologian omaa oivallusta, vaan tarkkaan suunniteltua, luotua - siis lahjoitettua. Minä olen lahjana luotu, minulle nämä mystiset järjestelmät ovat lahjoina annettuja.

Otetaan nyt vaikka näköaisti. Silmän verkkokalvolla eli retinalla on kahdenlaisia reseptorisoluja; sauvoja ja tappeja. Tappeja on huomattavasti sauvoja vähemmän, ja ne sijaitsevat lähinnä tarkan näön pisteessä eli foveassa. Sauvat ovat levinneet tasaisemmin verkkokalvolle, ja toimivat lähinnä hämärässä - kirkkaassa valossa niiden kylläisyysaste ylittyy eivätkä ne kykene toimimaan.
Reseptorisoluista näköaistimus välittyy useiden monimutkaisten kerrosten kautta näköhermoon, jota pitkin se kulkeutuu näköaivokuorelle aivojen takaosaan. Näköaistimus itsessään koodataan monessa eri osassa: yksi aivojen alue keskittyy kenties värien erottamiseen, toinen johonkin muuhun. Hitaasti verkkokalvoille ylösalaisin muotoutunut kuvio tulkitaan auki ja saadaan ymmärrettäväksi informaatioksi. Siitä syntyy tulkinta, tietoisuus, ja siihen voidaan reagoida. Kaikki tapahtuu mikrosekunneissa.

Siinä vaiheessa kun luennoitsija alkoi selittää kuuloaistimuksen muotoutumista minua alkoi jo naurattaa. Korvan simpukassa on (korjatkaa minut jos teen asiavirheitä!) nestetäytteinen tila, ja simpukan pinnassa on kahdenlaisia tuntokarvoja. Ilmanpaineen vaihtelut saavat nesteen liikkumaan, ja herkät tuntokarvat reagoivat tähän paineenvaihteluun - osa korkeisiin ääniin, osa mataliin, eri päässä simpukan kippuraa. Mutta: tuntokarvat ovat kiinni toisissaan ikään kuin pienenpienen jousen avulla, joka taivuttaa niitä synkassa keskenään.

Minua alkoi naurattaa. Evoluutioko itsekseen olisi saanut aikaan kaiken tämän? Luonut solut, jotka yhtäkkiä ymmärtävät että joku sellainen kuin näköaistimus voisi olla hei hyödyllinen. Tai hionut pikkutarkasti ne mikroskooppiset mekanismit, joilla ilmanpaineen vaihtelu ymmärretään ääneksi, joka ei jää vain informaatioksi ja tiedoksi aivokudokseen, vaan saa aikaan jopa tunteita…? Joka voidan ymmärtää vihaisena äyskäisynä, tai hellänä pehmeänä puheena, varovaisena kuiskauksena tai iloisena naurunhekotuksena?

Viimeistään sen mystisen ihmeellisyyden edessä, jota minulle edustaa noiden pikkutarkkojen aistijärjestelmien koodautuminen inhimilliseksi tunne-elämykseksi, elämää ohjaaviksi aistimuksiksi, tietoisuuksiksi, toiveiksi, unelmiksi… En osaa ajatella sen olevan sattumaa. Aistien on todella vaikeaa kuvitella olevan vain sattumaa. Ne ovat niin tarkoituksenmukaisia,

Niinkuin Tapio Puolimatka argumentoi koko tiede VS usko -keskusteluun: ateistisessa, naturalistisessa tiede- ja maailmanselityksessä on se ikävä puoli, että se riisuu kaikelta kaikki merkitykset. Jos ihminen on olemassaolostaan ja erityislaatuisuudestaan yhtä paljon vastuussa kuin voikukka, ei rakkaudella, toivolla, peloilla, unelmilla tai uskomuksilla ole oikeastaan minkäänlaista merkitystä. Sillä ei olisi merkitystä, että tunnen, rakastan, toivon, ihastun, kärsin, pelkään, uskon, kauhistun, varon, rohkaistun, vahvistun. Sehän olisi vain synapsien raksahtelua, ja koko ihmiselämän syvyys palautettaisiin vain sattumanvaraisen biologisen valinnan aikaansaamaan luonnonoikkuun, jolla jostain syystä on tunnistettava aistimus jota se on taipuvainen kutsumaan rakkaudeksi ja joka saa sen kärsimään, toivomaan, unelmoimaan… Ja mitä kaikkea muuta siihen liittyykään.

Toisin sanoen, aistit ja aistijärjestelmien mystisyys sai minut hetkeksi henkisesti haukkomaan sitä nimenomaista henkeäni sen todellisuuden edessä, että Joku suunnitteli tämän ja suunnitteli hyvin. Ja että sen suunnittelun tulos olen myös minä;

minun kykyni tuntea sormenpäillä, kuulla korvalla, maistaa kielenpinnalla, nähdä silmänpinnoilla, haistaa nenän koukeroissa. Ja se, että minulla on nämä kaikki aistit, ei takuulla ole sekään sattumanvaraista tai vain huvin vuoksi syntynyttä; eivät nämä aistit ole minua varten, jäädäkseen tähän minuun. Eivät ne voi olla vain eloonjäämiskamppailua varten, vaikka luennoitsija korostikin sitä, että sekä saalis- että petoeläimillä kuulo on erinomaisen tärkeä. Me emme ole saalis- tai petoeläimiä, me olemme ihmisiä, ja olen taipuvainen uskomaan, että ihmisenä olemisessa pitäisi olla jotain enemmän kuin saalistaminen tai saaliiksi jääminen.

Miksi siis näen? Miksi kuulen? Miksi tunnen? Miksi haistan? Miksi maistan?

Että osaisit välttää vaarat etkä söisi pahanmakuisia ja siis myrkyllisiä asioita, että kuulisit vihollisen, että jalkapohjissasi aistisit jonkun lähestyvän polkua pitkin ja voisit paeta turvaan, sanoisi naturalisti.

Minä muotoilisin sen mielummin näin:

Että näkisin mistä elämisessä on kyse, että näkisin ilmeet ihmisten kasvoilla ja kehonkielen joka sanoo enemmän kuin sanat, että ymmärtäisin mitä he elävät läpi. Että kuulisin sitten kun he saavat sen kaiken sanoiksi asti, että osaisin pysähtyä omasta kiireestäni kuullakseni äänensävyt ja vivahteet, jotka kertovat enemmän kuin pelkät ilmaistut sanat. Ja että osaisin ottaa vastaan hellyyttä ja oppisin ymmärtämään, miltä kosketus tuntuu, voidakseni koskettaa toisia ja jakaa hyväksyntää ruumiin kosketusten kautta. Että osaisin varjella itseäni kivulta ja kenties toisiakin, kehon kivulta ja sisäiseltäkin, koska mahdollisimman ehjinä elämään meidät on luotu. Että haistaisin tuoreen leivän rappukäytävässä ja tietäisin että toisetkin nauttivat siitä, että haistaisin savun ja osaisin sammuttaa tulen. Ja että maistaisin leivän ja viinin voidakseni jakaa hetken jona istutaan yhteiseen pöytään, kokisin yhteyden sen kautta että jaetaan ei vain ravinto vaan nautinto, että aistisin ruumiin ja veren.

En muista mistä tieto minut tavoitti, mutta muistan jonkin kuuromykän lausuman kommentin siitä, ettei ihmiselämästä häntä erottanut näön menetys vaan kuulon menetys. Sanojen kadotessa katoaa tuntuma maailmaan.

Ja silti tuntoaisti jää. Luennoitsija sanoi, että tuntoaisti on ihmisen elossasäilymiselle välttämättömin aisti - ilman näköä ihminen jää henkiin, ilman kuuloakin. Haju ja makukaan eivät ole välttämättömiä, mutta ilman tuntoa ihminen teloo itsensä nopeasti, ei ymmärrä suojella itseään - ei saa kosketusta ulkomaailmaan.

Jos minun pitäisi luopua jostain aistista, luopuisin näöstä. Se tuntuisi tekevän elämästä itseasiassa aika paljon helpompaa. Tahtoisin ennen kaikkea edelleen kuulla ja tuntea. Ja maistaa, ja haistaa, sillä ilman hajuaistia maut jäävät melko vähäisiksi. Niiden kautta tahtoisin olla tekemisissä maailman kanssa. Näöstä voisin luopua, en mielelläni mutta mieluiten, päästää irti siitä kaikesta miten katson maailmaa väärin.

Yhtäkaikki, olen ollut hurmaantuneen viehättynyt siitä tuhatvivahteisuudesta, jolla ihminen loppujen lopuksi aistii maailman. Siinä on loputtomia mahdollisuuksia. Jos vain pysähtyisi aistimaan keskittyneesti…

Miltä tee tuntuu solahtaessaan kurkusta alas? Miltä villasukat tuntuvat paljasta jalkaa vasten kun vedän ne aamulla jalkaan? Miltä ovenkarmi tuntuu kun työnnän ovea auki? Miltä tuntuu toisen iho, parransänki? Miltä tuntuu epätasainen narskuva lumi kengänpohjan alla? Miltä todella tuntuu liu’uttaa sormea pitkin villalankaa? Miltä kuulostavat tuttujen ihmisten äänensävyt, mitä vihjaa se metallinen pohjaääni jota en aivan niissä tunnista? Miltä kuulostaa se lumi kengän alla, lumen sataminen, maiseman sihinä? Miltä kuulostaa oma sydämeni hakatessaan kammioissaan? Miltä näyttää vastasatanut lumi, kuinka monta sävyä siinä on, ja kuinka usein itseasiassa pysähdyn näkemään ilmeet ihmisten kasvoilla? Mitä kuulen, näen, tunnen, haistan, maistan?

Aavistelen, että elämä voisi olla rikkaampaa. Jos aistisin aistini. En antaisi mieleni sekamelskan tukkia niitä reseptoreja, kosketuspintoja, joilla maailmaa kohtaan. Niissä on niin paljon, ja se on niin nerokkaasti suunniteltu.

Ja sitten vielä sekin mitä eMergingCity.Comin pitäjä kirjoitti sivulla jolta löysin kuvan:

Lately I have been of the conviction that the best way I can show the love of Christ to others, and embrace spiritual formation in Christ, is through constantly being aware of my attitude. I’ve been exploring what actually shapes my attitude, and I’ve come to this conclusion: my attitude is endlessly being shaped by one of my five senses, and often more than one.

I’m going to start posting reflections on my five senses, and how they contribute to my faith walk–a walk that constantly reflects the way I perceive, interact, engage, love, and think about the world. More importantly, my senses shape the way I artistically express my love for God, or lack thereof.

Aistini eivät ole vain elossapysymisjärjestelmä, ne ovat tapani kohdata maailma. Ja siinä on yhtäkkiä paljon sellaista jota jätän käyttämättä. Ennen kaikkea unohdan tarkastella asiaa siltä kantilta, että aistini antavat minulle vihjeitä siitä, mihin reagoida, tarttua, toimia, puhua, ottaa kiinni.

“…a walk that constantly reflects the way I perceive, interact, engage, love, and think about the world.” I’ll treasure this.

Aistit siis luukkuna numero 9, sillä ne ovat niitä aarteita joita arkipäivä piilottelee, ja joiden ohi on helppo kävellä.

Jospa huomenna
yrittäisin hieman
avoimemmin aistein -

jännittävää.

Kävin tänään taas aarreaitassa, SPR:n kirpputorilla Keskussairaalantiellä. Oven vieressä vasemmalla oli iso kori täynnä talvitarvikkeita: pipoja, lapasia, kaulahuiveja, lätsiä, sukkia, lämmikkeitä. Keon keskellä päällä lojui pari villalangasta huovutettuja lapasia, jotka olivat täsmälleen samanlaiset kuin jotka Petra antoi minulle joskus vuosia sitten YK:n päivän lahjaksi: isot paksut kintaat, joiden väri vaihtuu sateenkaarena sinisestä oranssiin.
Hintalapussa luki kolme euroa. Nappasin kintaat visusti kainalooni - edellisistä lapasista on jo alkanut kulua kummankin käden peukalo puhki, ja kaipaan uusia. Peukalon puhkikulumiselle en vielä ole koskaan saanut toimivaa selitystä, mutta peukalo on aina ensimmäinen joka lapasesta hajoaa. Lapaset ovat kulutustavaraa, mutta se ei tarkoita, etteivätkö ne voisi olla hilpeitä ja onnellistavia samalla.

Sovittamani pinkin isotupsuisen hiippapipon jätin silti kirpparille.

Minulla on kausittainen suhde villaan. Syksyn tullessa alan muistella, mitä neulontatöitä minulta on edellisvuosina jäänyt kesken ja kaivan villalankakerät esiin kaapeista, kasaan ne koriin olohuoneen lattialle ja herkuttelen vain sillä, että ne kirjavina ja pyöreinä ovat jatkuvasti silmän ulottuvilla. Neulon ehkä yhdet lapset ja yhden sukanvarren ja kaksi kolmasosaa baskerista, jätän neuleita lojumaan eri huoneisiin, neulon yhden raidan lisää tähän, pari kerrosta tuohon, unohdan pintaneulekuviot ja etsin laukkujen pohjilta rypistyneitä neulemallipapereita.
Samaan aikaan kehitän tarpeen pukeutua villaan. Viime vuosina se on alkanut tarkoittaa yhä paksumpia ja muhkeampia villaisia asioita. Pidän villahameista, sellaisista raskaista ja polviin takertuvista, joiden läpi kylmä ilma pyöräillessä painautuu. Pidän villapaidoista joissa on korkea kaulus, pidän kaulahuiveista jotka kierretään kaksi kertaa kaulan ympäri ja käännetään päätä kuin niskatukipotilas sen jälkeen. Pidän pitkävartisista villasukista jotka menevät ryttyyn nilkan ympärille, pidän paksuista pipoista ja lapasista. Pidän siitä tunteesta kun kovalla pakkasella menee villoissaan yltympäri kääriytyneenä ulos ja hengitys huurustuu kaulaliinaan jääkiteiksi, pipo kutittaa päänahkaa ja lumi paakkuuntuu lapasiin muhkuroiksi.

Se tulee kuitenkin vahvimmin aina syksyllä. Kevättalvella en koe pakottavaa tarvetta upottaa käsiäni villalankakasaan, juoksuttaa lankaa sormien välistä, tuijotella kirjavia lankakeriä, silitellä neuleen korupintoja. En koe tarvetta suunnitella, miten vuoraan kaiken mahdollisen villalla lämpimäksi, miten erivärisiä kämmekkäitä teen ja kuinka sommittelen jämälangat joksikin raidalliseksi, ihan sama miksi kunhan siinä vain on raitoja. Se on syksyn asia, jonkinlainen valmistautumistapa, initiaatioriitti, siirtymäriitti talveen. Kenties jokseenkin primitiivinen, alkukantainen.

Ja silti - vaikka pakkaset eivät ole vielä ehtineet tänne ja joka päivä saa odottaa niiden kipinöiviä kannuksia omalle pihatielle paukkumaan - olen kiitollinen villasta. Vaikka syksyn vahvin villavimma on jo ohi, olen edelleen siitä kiitollinen.

Villa on uskomaton keksintö. Ensinnäkin se on lämmin, jopa märkänä - olen ollut villasta kiitollinen kesällä Saaristomerelläkin. Sen lisäksi se on täysin luonnollinen, ja edullinen. Ihastuttavaa on myös se, että tästä luonnollisesta lämpimästä materiaalista voi itse tehdä mitä tahtoo. On siis täysin mahdollista antaa primitiiviselle puolelleen valta ja kehrätä tyytyväisyyttä neuloessaan tuhansittain lapasia ja sukkia kaikkien entisten lisäksi ja kokea syvää tyydytystä ajatellessaan pelastavansa taas luolan väen talven hurjuudelta. Villa on myös käsittämättömän helppohoitoinen - tuuletus silloin tällöin ja villa voi hyvin. Entä sitten villan monipuolisuus! Samasta villasta saa paksuja saaristolaisvillapaitoja ja hienonhienoja neuleita, ohuita kaulahuiveja ja siroa pitsiä.

Kaikkein eniten pidän kuitenkin rehellisestä, paksusta, hieman nukkaantuneesta villasta. Sellaisesta, joka mielellään tuoksuu vielä vähän lampaalle. Josta sormenpäät menevät naarmuille kun sitä tarpeeksi koskettelee, joka jättää sormiin lampaanrasvan tuoksun. Parhaiten villantunteen tavoittaa huovuttaessa aidolla harmaalla pesemättömällä villalla, joka on juuri ja juuri karstattu mutta jonka seassa on yhä oljenpätkiä. Mäntysuovan ja villan vetinen paksu tuoksu tuntuu siltä, että on elossa ja tekee jotakin todellista.

Villassa kaikesta sen lämmöstä ja käytännöllisyydestä huolimatta pidän eniten villan koskettamisesta. En ole vielä tainnut löytää materiaalia, joka miellyttäisi ihoa enemmän. En tarkoita nyt sitä, että villa olisi iholle aina äärimmäisen hellä - villahan raapii ja kutittaa ja naurattaa - mutta jonka koskettamisesta nauttisin enemmän.

Villa tuntuu rehelliseltä. Ja oikeastaan valtavan… lohduttavalta. Siinä on siis jotain samaa henkeä kuin keittiöissä. Kunnon paksu villapaita on kuin syliin menisi kun sen ylleen pukee. Villasukat suorastaan ottavat jaloista kiinni ja pitävät lämpimänä. Villa tuntuu siltä että se pitää ihmistä hyvänä. Se lämmittää ja kietoo, se on niin paksu kerros ihon yllä että tuntuu kuin olisi jotenkin pesässä.

Villa tuntuu sormissa suoraselkäisen aidolta, jotenkin… rouhealta. Maanläheiseltä. Villaan täällä on kiedottu niin lapset kuin vanhuksetkin ikiaikoja, sen keskelle on matkalaiset peitelty rekeen, siitä on kudottu paksut takit ja silloinkin kun on haluttu pukeutua koreasti, on kankaista osa ollut hienoa villaa, kirjailtua ja koristettua. Se on samanlaista kuin pellava - koreaa mutta ei korskeaa, kallista mutta ei tuhlailevaa.

Harva asuste on mielestäni niin kaunis on taitavasti tehty kirjoneule, eikä sen tarvitse olla muuta kuin saarenmaalaista mustavalkoista, ja sitten jos aletaan puhua suomalaisista perinnelapasista alan melkein liikuttua.

Minua kiehtoo myös se nimenomainen omistautuminen, jota villan kautta on synnytetty. Miten siitä valkoharmaasta villasta värjättiin juuri oikean värisiä lankoja että saatiin oman pitäjän mallin mukaiset lapaset neulottua, miten niitä pidettiin kunnes ei enää kannattanut parsia kaikkia reikiä, ja uudet tehtiin hartaudella ja pidettiin varoen. Ja miten nekin tehtiin ihan vain käyttötavaraksi - mutta se ei estänyt tekemästä kaunista ja kauniisti. Mmm, nostalgikko minussa pitää villasta.

Minulla on äitini lopputyönä tekemä punaharmaavihreä villahame kaapissani, ja aion käyttää sitä juuri niin kauan kuin se vain kestää. Ja ihme kyllä villa kaiken lisäksi kestääkin vaikka mitä, 30 vuotta sekin hame on jo pysynyt kasassa.

Se on jo aika paljon enemmän kuin useimmat lyhytkestovaatteet nykyisin.

Mmm. Ehkä minua villassa viehättääkin se, että se jollain tavalla… periytyy. Tai sen pitää periytyä. Siinä on jotain siitä suomalaisena olemisesta mitä näillä kivisillä pelloilla on vuosikymmeniä sitkeästi ylläpidetty, ja se periytyy niin villavaatteina kuin arvostamisenakin. Ja kaiken lisäksi taidonkin pitää jollakin tavalla periytyä, että villasta saa sormeiltua edelleen kokoon jotakin pysyvää.

Minuun on kenties periytynyt vain lapasten ja pipojen verran sitä tietotaitoa, mutta ainakin minä kovasti yritän.

Talvella minulla taitaa olla lähes koko ajan jotakin villaista ylläni, jos ei muuten niin villasukkien verran. Ja on sellainen olo kuin joku pitäisi hyvästi kiinni.

Villa tekee elämästä ehdottomasti lämpimämpää. Tavallaan myös pehmeämpää, joskin ehkä pistelevän pehmeää. Jollain lailla turvallisempaa, ja isosti palkitsevampaa. Tähän aikaan vuodesta herkistyn villalle ehkä tavallista enemmänkin, ajattelen niitä raidallisia villasukkia ja paksuja pipoja,

ja toivon paksuja pakkasia ja tuuheita tykkylumia. Unelmoida saa aina, siitä että villoissaan saisi kävellä lunta varistavien sinihämäräisten puiden alta, olisi liukkaat huopikkaat jalassa, metsä hyrisisi hämärää ja lumi narskuisi, ja kun tulisi aukealle järven rantaan jään yllä heiluisivat revontulten ketunhännät.

Ehkä vielä jonakin vuonna niinkin.