web analytics

satunnainen sanarykelmä kello kahdeksantoista nollayhdeksän.

February 12th, 2011 § 2 comments § permalink

En tiedä, mitä sanoisin näistä päivistä. Voisin yrittää paljonkin. Enimmäkseen sanat ovat kuitenkin vain kirkkaita kuplia, joissa ei ole voimaa kantaa ajatuksista kuin aavistuksia. En oikeastaan tahdo edes yrittää: tuntuu omituiselta katsella kuplien puhkeavan yksi toisensa jälkeen. Annan ajatusten olla, pesiä mielen tukevammilla oksilla rauhassa, pää siiven alla, sukia siipiiään ja vahvistua niin kauan, että ne saavat tuulta omien siipiensä alle.

Tällaisia ovat nämä päivät. Aurinko nousee sumuun tai tuuleen, meren jäällä kulkee sinisiä varjoja, rannan vääntyneissä tammipuissa lepää lunta levollisina kieppeinä. Ajattelen, miltä tuntuisi olla matala varpu tai oksa lumen alla; valkoinen peite kattaisi armollisesti kaiken, pehmentäisi ja vaimentaisi kaikki äänet, lumihämärässä hiljaisuudessa sen alla voisi vain kuunnella talven ääntä ja maan hitaita sydämenlyöntejä, kamaran vavahtelua lumen putoillessa, ja miten valo tulisi kuultavana keltaisena hangen läpi -

ja sitten ajattelen sitä, miltä tuntuu, kun kevät tulee.

Vielä kuukausi, ja kevät ottaa talvesta niskalenkin. Talvi vanhenee kumaraksi karkeaksi mieheksi, taittuu kaksinkerroin, pitelee selkäänsä ja narahtelee joka askeleella. Ja tulee kevät, kirpein askelin, nauraa ajattelematta mistään liian syvään, juoksee puiden välistä ja ohi menneessään hipoo sormenpäillään kaarnan kutiamaan. Paljain jaloin, polttaa hankeen hehkuvat reiät, varpaat kohmeisessa sammalessa, pitkät hiukset tuuleen sotkeutuen. Ja jossain metsän syvennyksessä ne tapaavat, seisahtuvat, katsovat toisiaan hetken – ja sitten kevät, ajattelematon ja korkea, melkein ylimielisesti tarttuu talveen, taittaa siltä selän, hajottaa talven sulavaksi lumipölyksi, repii irti langat sen sormista, langat puiden runkojen ympäriltä. Ja tulee aurinko,

ja kaikki alkaa kohista, kaikki alkaa kiireisesti kohista,
vedet ja purot ja puiden suonet
itse maa ja sen syvät juuret
ääni täyttää koko maailman ja kaikki paisuu kuorensa alla,
ja miten maasta itsestään tuntuu kuin sormista tai varpaista, kun ne ovat pakkasessa palelleet – uusi lämmin veri virtaa kudoksiin, ja se tekee raastavasti kipeää.

Sitä on kevät. Yleensä jonkinlaista kipua ja sulamista. Murtumista, halkeamista, repeämistä. Raastamista. Hajoamista. Turvallisten peitteiden alta on pakko nostaa oma päänsä, haistella epäillen kuulasta ilmaa, suostua ilman uuteen väriin ja siihen, että maa on mustaa ja tuoksuu röyhkeästi elämältä. On pakko suostua siihen, että uusi elämä alkaa yleensä kivun kautta. Silmut repeävät, naiset huutavat synnyttäessään. Maa halkeilee ja versot taipuvat väkisin esiin. Elämä alkaa kivusta, elämä alkaa jonkinlaisesta kuolemasta. Kevät on sitä, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin suostua siihen.

Tiedän, että minussa on kuoria, valkoisia peitteitä ja kiinni muurautuneita silmuja. Tänään aurinko lämmitti, kun seisoin hievahtamatta tuulettomassa säässä pulkkamäen alla. Aurinko tuli pitkin sormin, varovin askelin, kurotti taivaan kaaresta melkein anteeksipyytävästi ja silitti hetken kasvoja; vielä sen ote ei polta eikä korvenna, mutta lupaa aavistuksia, puhaltaa kevyttä tulta poskipäihin. Tiedän, että minussa on kuoria ja kiinni muurautuneita silmuja. Tiedän, mitä niille tapahtuu, kun kevät tulee. Niin tapahtuu kaikille, mutta toisille helpompia ovat syksyt kuin keväät. Tiedän, että elämä on väistämätöntä. Elämän tehtävä on kasvaa ja laajeta. Tiedän, että silmuista tulee lehtiä, ja maan kamaran kuuluu haljeta päästääkseen verson nousemaan. Tiedän,

ja silti jokin minussa haluaisi vielä nukkua, painaa pään lumihämärään ja teeskennellä, että tämä kaikki riittää jo. Mutta ei se koskaan ole niin. Vielä tämä ei riitä. Olen vasta alussa. Niin me kaikki. Enkä voi estää sitä, mikä tapahtuu joka kevät.

On niin paljon mitä haluaisin sanoa näistä päivistä, siitä miten on säännöllisin väliajoin kuoltava jokin kuolema että olisi jotakin elämää, miten veri virtaa vielä hetki sitten kohmettuneissa suonissa ja miten valo on matkalla, päivä päivältä polttavampana. Haluaisin sanoa paljon, mutta jo nämä sanat ovat puhkeavia kuplia,

ja minä istun niiden keskellä, seuraan niiden matkaa, ja ajatukset minussa sukivat yhä siipiään. Odotan niiden lentoonlähtöä, koska silloin on kesä jo tullut.

Ääni.

January 25th, 2011 § 0 comments § permalink

Piano on viritetty.

Virittäjä tuli viime perjantaina, mukava mies. Irrotteli pianosta etupaneelin ja monta muutakin osaa tuosta vain. Katsoin ja hämmästelin: pianon sisukset on maalattu kultamaalilla ja koristeltu puukaiverruksin. Aivan kuin kieletkin olisi aseteltu mahdollisimman taidokkaasti, vasarat sommiteltu juuri oikeaan kulmaan. Sisäpuoli oli ulkopuoltakin kauniimpi, ja mietin hajamielisesti, voisiko pianoa soittaa etupaneeli auki… Näkisi, miten vasarat heläyttävät kielestä äänen, osaisi opetella painamaan koskettimia riittävän hellästi tai raivokkaasti, oppisi houkuttelemaan tuhat sävyä kielistä. Missään en koskaan ole nähnyt tehtävän niin, eli kenties se ei käy päinsä. Ja silti ihailen syvästi sitä käsityöläistä, joka on nähnyt vaivaa tehdäkseen pianon piilotetuista sisuksista kauniit. Sellaisella antaumuksella haluaisin tehdä itsekin työni: tehdä kauniiksi senkin, mikä harvoin näkyy.

Pianonvirittäjä ilahtui pian tutkittuaan soitinta. Siinä ei tarvinnutkaan tehdä suurta remonttia, niin kuin olin tietämättömyyttäni uumoillut. Kaiken lisäksi vain korkeat ylä-äänet ja matalimmat alaäänet olivat repsahtaneet raskaasti alavireiseksi, koskettimiston keskiosa oli edelleen jotakuinkin oikeassa sävellajissa; sävelet vain notkahdelleet sinne tänne kuin puoliunisen humalaiset laulajattaret. Viritystapitkaan eivät olleet pahasti löystyneet. Mies väänteli tappeja ja houkutteli esiin oikean vireen ja kehui pianoa ja sitä, että se oli selvinnyt seitsemänkymmentäluvusta koskemattomana. “Siihen aikaan näitä uudistettiin rankalla kädellä, heitettiin nämä etupaneelit pois ja korvattiin tasaisella levyllä, postettiin kynttilänjalat ja sorvatut jalat… Ajateltiin, että ovat niin rumia.” Mietin, olisivatko ne poistaneet kullatut sorvaukset pianon sisältäkin, jos olisivat vauhtiin päässeet.

Kahden tunnin päästä piano oli löytänyt äänensä. “Nyt sitten vaan soittamaan, sitä se tarvitsee ennen kaikkea”, sanoi mies ja hymyili leveästi lähtiessään ovesta. Minä istuin Augustin ääreen, niinkuin se täällä tunnetaan – nuottitelineen yllä lukee kultakirjaimin “August Förster”. Laskin sormet koskettimien hioutuneelle pinnalle, tunnustelin vuosien silottamaa pintaa, kuvittelin miltä tuntuisi, jos osaisi soittaa mitä vain. Virittäjä oli löytänyt koskettimien juuresta vuosiluvun 1912. August on melkein satavuotias, ja tiedän vain, että se on tuotu rajan takaa Karjalasta joskus sotien aikaan.

Kukakohan sitä on soittanut silloin kauan sitten? Kenen perheeseen tilattiin painava saksalainen piano? Täytyikö jonkin talon tyttären opetella pianonsoittoa, koska se kuului kasvatukseen ja hyviin tapoihin? Kuinka moni lapsi on istunut tämänkin pianon edessä ja itkenyt soittaessaan? Vai onko yksikään? Minkälaisissa taloissa August on ollut? Onko sitä aina soitettu, vai onko se viettänyt vuosikausia ilman ääntä, hiljaisena ja mustana, katsellut synkeästi elämää ympärillään? Miksi se tuotiin rajan yli? Mitä sillä on soitettu? Mitä August on sanonut? Mitä se tietää?

Houkuttelin koskettimista muutamia sointuja esiin, juoksutin sormia asteikoilla. Pianolla on tumma ääni, savuinen, vasta hitaasti kilahtava, pehmeä ja syvä. Sellainen, joka viipyilee ja kaikuu ikkunansyvennyksissä jo kun kosketin on noussut ylös, kertyy kierroksiksi ilmaan, painuu katonrajaan, jää kellumaan. Pidän siitä. Se kuulostaa siltä kuin joku kertoisi tarinaa, ja minua kiehtoo se, miten paljon musiikkia tuon pianon sisällä on. Kaikki maailman musiikki on tuossa pianossa, jos vain joku osaa houkutella sen esiin. Kaikki maailman musiikki, jota pianolla voi soittaa… Tähän taloon on yllättäen tullut paljon musiikkia, kaikki maailman tarinat, ja ääni kiertyy huoneessa kerälle kuin savuinen hohteleva nauha, ja minä yritän etsiä sointuja toistensa jälkeen, sävelkulkuja, ymmärtää nuottien kiemuraisia väkäsiä, purkaa koodia, kutsua musiikkia esiin.

Toistaiseksi olen siinä mahdottoman kömpelö. Olen kuin ala-asteelainen taas, takeltelen pianoni kanssa, painan koskettimia liian kovaa, en pehmeästi tai aistikkaasti vaan epätoivoisen kovaa, lyön riitasävelen ja korjaan nopeasti ja toivon, että naapurit pitävät pianomusiikista. Istun tuntitolkulla Augustin äärellä, pyydän siltä kärsivällisyyttä ja etsin säveliä… Saan punottua yhteen ensin yhden tahdin, sitten kaksi tahtia, ja lopulta koko rivin. Väsyn välissä ja sorrun soittamaan kappaleen sointuja käyttäen, koska vasen käsi on se jota en osaa, soitin klassista pianoa noin vuoden seitsemänvuotiaana ja menetin kärsivällisyyteni.

Mutta jotain paljon merkityksellisempää on siinä, kun saa aseteltua vastaan haraavat sormensa oikeille koskettimille ja ilmaan purkautuu ohut musiikin säie, sellainen, joka kuulostaa oikealta – humisee hetken ilmassa ja odottaa jatkoa, kuin ilmaan pudotettu lause, joka ei vielä ole täydellinen – ja löydän melkein vahingossa oikean äänen jatkamaan sitä, ja tarinaan tulee sana lisää. Olen innostunut. Kaikki maailman tarinat, ja minun täytyy vain opetella kutsumaan ne esiin…

Kämmenten lihaksiin sattuu. Olen unohtanut, että tämä on lihasurheilua.

Ja samalla tiedostan, että eräs pitkäaikainen unelma on tässä. Pianonhan minä olen aina halunnut. Ja hämmästyttävintä on se, ettei tätä edes pyydetty; August tuli meille siksi, ettei sitä voitu enää sijoittaa muuallekaan, ja ystävän olohuoneessa oli jo kaksi isoa pianoa rinnakkain. Niinpä otimme Augustin perheenjäseneksi tietämättä, osaako se oikeastaan laulaa.

Valtavaa, että se osaa. Että sillä on niin hyvä ääni, että pianonvirittäjäkin ilahtuu.

Tästä minä olen onnellinen,

niin, ja ehkä vielä opin soittamaan kokonaisen sivullisen nuotteja. Hitaasti, pala palalta.

en aio pelätä aikaa, joka kuluu.

January 10th, 2011 § 0 comments § permalink

Kahdeksan kynttilää. Sytytin ne juuri eri puolille asuntoa. Vaikka talvi hämää tehneensä täyskäännöksen ja harpanneensa suoraan huhtikuuhun, paljastaa tämä tunti päivästä, miten huono huijari se on. Hämärä tunkee sormensa ikkunanraoista jo puoli viideltä – ja niin, onhan se jo enemmän kun kuukausi sitten, mutta vielä ei ole kevät. Ei, vaikka pikkulinnut ruotsinpihlajissa lauloivat eilen, kun avasin oven – nekin raukat ovat erehtyneet. Voi vain kuvitella, millainen pettymys pakkanen on pikkulinnuille; sitä on juuri ajatellut uutta pesää, untuvia tilkkeiksi ja kymmenkuntaa kaunista munaa, ja sitten tulee tulipalopakkanen.

En silti sano, etteikö tämä sää tuntuisi hyvältä. Loiskuttelin tänään onnellisena läpi loskan ja läpi kaupungin, vesi tunki sisään ikivanhojen nahkasaappaiden saumoista ja ajattelin, että ikivanhat talvikengät ovat mainio asia – ei haittaa yhtään, vaikka ne alkavat vedessä irvistää taas hieman pahemmin. Kävelin harmaan ja rapaisen kaupungin läpi teollisuusalueelle Iso-Heikkilään, ja silti kaikki tuntui jotenkin hilpeältä. Loskainen teollisuusalue. Vettä sukissa. Ja silti… Ihmeellistä, mitä kepeänkuulas taivas ja maidonvalkeat ohuet pilvet auringon välissä saavat aikaan. Ihan oli kevyt olla, olisi voinut hypähdellä muutaman askelen, eikä kirpputorin yleensä niin tunkkainen ilma tuoksunut juurikaan niin raskaalta tänään.

Vuosien kiertymisvauhti on viimeisen viiden vuoden aikana huomattavasti lisääntynyt. Todennäköisesti kyseessä on vain henkilökohtainen havainto, mutta yhtä tosi se minulle silti on. Joulut tulevat ja menevät, ja maaliskuu yllättää aina, ja seuraavaksi onkin saanut tikkuja jalkoihinsa paljain jalon laiturilla kävelystä. Ja sitten tulevat tuleentuneet vaahterat, ja ensilumi, ja nämä hetket, kun kynttilät on sytytettävä jo iltapäivällä. Pian olemme neljäkymmentä, viisikymmentä, eläkkeellä, vuodet kiertyvät tiiviiksi keräksi ja niiden sisällä muistoista pusertuu kirkkaita kiviä, ja kyllä, en vaihtaisi niitä edes timantteihin. Ajan muutoksen on huomannut jo nyt: en enää tiedosta omaa ikääni tai sitä, että monessa seurassa alan olla jo korkeammasta päästä, iltaisin valvominen tai varsinkin öisin valvominen aiheuttaa raskaita vaikeuksia ja läheisimmistä ystävistäni kolme saa tässä puolen vuoden sisään lapsen (yksi heistä jo toisen). Jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Aika on saanut meidät kiinni, ja kantaa meitä mukanaan.

Ei sillä, että harmittelisin sitä. Eräs asia jota en ole koskaan pelännyt ovat vuodet, niiden nopeudesta riippumatta. Voi olla, että havahdun siihen kauhuun juuri kolmenkymmenen kynnyksellä, mutta vielä en voi kuvitella sitä. En pelkää vanhenemista. En ahdistu ajatuksesta, että kasvoihini tulee juonteita. En pelkää ajan menettämistä. En pelkää sitä, jääkö jotain suorittamatta. En kaipaa taaksepäin. Mainosmiehet sanovat, että nykyisin kaikkea kannattaa mainostaa seitsemäntoistavuotiaille suunnattuna, sillä kaikki haluaisivat olla seitsemäntoistavuotiaita – niin nuoremmat kuin vanhemmatkin. En ymmärrä sitä lainkaan. Kun minä olin seitsemäntoista, olin hämmentynyt, epävarma, useampienkin asioiden kanssa lievästi neuroottinen ja häilyväinen tyttö, jolla oli vaikeuksia mitata omaa arvoaan sisäisillä mittareilla. Toisaalta se samainen tyttö oli täynnä ajatuksia siitä, miten on mentävä niin kauas kuin tietä riittää ja valloitettava kaikki, mitä valloitettavissa on. Näiden kahden välillä häälyminen oli kova työ – varsinkin kun samalla piti päättää, mitä elämällään tekee, ja yrittää rakentaa täyspäisiä suhteita ympäröivään maailmaan ja muihin ihmisiin. On raskasta olla täynnä mykkää kauhua ja pakahtuvaa suuruudenhulluutta samaan aikaan. En ymmärrä, miksi sitä pitäisi kaivata.

Lopulta todennäköistä on kuitenkin se, että vuosien mittaan karttuu jokin muukin kuin elettyjen tuntien määrä. Minulla on tavoite, ja se on tulla elämän hiomaksi ja silottamaksi ihmiseksi, ajatusten ja kokemusten uurtamaksi, eletystä oppineeksi, tasaantuneeksi ihmiseksi. En tiedä, miten viisaaksi tullaan; viisaus on jotain joka karttuu, mutta jota ei hankita. Tietoa hankitaan. Viisaus on enemmän sydämensisäistä, jonkinlaista näkemisen kykyä, tuntemisen tasoa, rauhaa itsensä ja toisten kanssa. En siis osaa hankkia sitä tai tavoitella, mutta äärimmäisen intohimoisesti tarvon näitä päiviä läpi siinä toivossa, että loppupäässä minuun olisi sitä tarttunut jonkin verran. Tosin viisauden eräs ominaisuus on se, ettei ihminen itse tiedosta sitä koreillakseen tai päteäkseen sillä, joten en ehkä koskaan tule tietämään. Mutta melko varma olen siitä, ettei sellaista sielunrauhaa saa lopulta kuin elämällä – ainakin useimmat tapaamistani viisaammista ihmisistä ovat eläneet enemmän kuin kaksikymmentäkuusi vuotta, joten on olemassa hyvä mahdollisuus, että jotain tapahtuu tulevaisuudessa.

Kysyin Valtterilta eilen autossa matkalla takaisin Ruissalosta, mitä hyvä elämä on. Se kurtisti kulmiaan ja sanoi, että hyvä elämä on sitä, että on sovussa itsensä ja toisten kanssa. Ennen kaikkea itsensä kanssa, koska silloin voi hyväksyä ja ymmärtää toistakin. (Jätimme keskustelusta eettismoraaliset tasot ulkopuolelle, koska niistä olimme jo valmiiksi samaa mieltä. Onhan hyvä elämä muutakin kuin tasapainoa, toki.) Puhuttiin vielä pitkään siitä, miten parasta mitä ihminen voi antaa toiselle on oma itsellinen itsensä, ja miten perin vaikeaa se on; ja miten usein tuntuu, etteivät ihmiset todella halua tai uskalla olla onnellisia, koska se on niin suuri muutos elämässä. Miten syitä tai apukeinoja ongelmiin voi loputtomiin etsiä itsensä ulkopuolelta, ja miten jokaisen epäonnistumisen jälkeen voi todeta, etteivät neuvot vain olleet tarpeeksi hyviä. Tai miten voi elää uskaltamatta olla se joka on, toisten turvin, ja miten silloin kulkee paljosta ohi ja kieltäytyy antamasta itseään kokonaisena toisille. Ja miten nämäkin ovat vain yksinkertaistuksia, mutta niitä me mietimme.

Minusta tuntuu hyvältä vanheta. Kolmekymppisenä tiedän neljä vuotta enemmän kuin nyt. Se ei voi mennä hukkaan. Ainakin ymmärrys karttuu. Toivottavasti. Jos sen hintana on juonteita kasvoissa, tulkoot ne silmien ympärille ja suun ympärille näyttämään, missä naurut ovat olleet.

Siksi en kavahda tätä loskaakaan, vuoden kiertoa. Tulkoon uusi vuosi, kulukoon, kuljettakoon. Joku voisi sanoa, että vielä sinäkin ymmärrät ja havahdut ja ostat sen silmänympärysvoiteen ja kaipaat nuoruuttasi, mutta niin paljon kuin minä voin siihen vaikuttaa, aion vastustaa sitä. Mitä muuta vanhenemisen pelko on kuin luovuttamisen pelkoa? Mutta on luovutettava siitä mikä on ollut että voisi ottaa vastaan sen, jonka on tarkoitus tulla. Minun päätavoitteeni on tulla hupaisaksi isoäidiksi, ellei Herramme tulo tapahdu ennen sitä. Mitäpä siinä pelkäämään. Sillä kaikista asioista turhin on pelkäämisen pelko, ja luopumisahdistus taitaa osua sen kategorian alle. Niinpä luovun seitsemäntoistavuotiaasta itsestäni ilolla kolmekymppisen itseni hyväksi. Vain toinen niistä on enää kuitenkin todellinen.

Ja niinpä odotan taas sitä aikaa, kun saa tikkuja varpaisiinsa paljain jaloin kävelystä. Se on tulossa, enää muutama kuukausi, ja sen myötä taas uusi kierros auringon ympäri.

Valon astiaksi.

December 19th, 2010 § 0 comments § permalink

Neljännen adventtisunnuntain ilta. Joulu tulee palasina kohti.

Tänään kävin pitämässä lyhyen hartaushetken Turun kauppatorilla – tai joulutorilla, joulukylässä, joka kolmeksi viikoksi torille ilmestyi. Seisoin lavalla tyhjän aukion edessä – muutamia ihmisiä kuljeskeli kojujen liepeillä, aukion laidalla palavan jätkänkynttilän luona yksi mies katseli kohti ja kuunteli. Kojujen myyjät lähinnä seurasivat puolella korvalla sitä, mitä sanoin.

Puhuin kahdesta sanasta: valosta ja pimeästä. Siitä, miten joulu ytimessään on minulle niitä kahta sanaa. Ja että se sopii niin hyvin tähän pimeään maahan, jossa ollaan säkkipimeässä mustan talven peitossa niin pitkään. Ja miten pimeys on niin valtavaa: tässä maassa olisi mahdollista päästä absoluuttiseen pimeään, jossain erämaassa, tunturissa, metsässä kaukana asutuksesta, ilman tulta tai valoa, voisi todella kokea pimeän painon. Kun joka suuntaan on kilometritolkulla vain pimeää, koko yö yhden ihmisen harteilla.

Ja miten kuitenkin aina, joka ainoa kerta, kun jossain sytytetään pienikin valo, tapahtuu sama ihme: pimeä katoaa aina. Vaikka valo olisi kuinka haurasta. Ei ole sellaista pimeää, joka voisi vastustaa valoa. Pimeys on vain ja ainoastaan valon puutetta: pimeys ei itsessään ole mitään, se voi olla olemassa vain silloin, kun valo ei vielä ole tullut paikalle.

Ja miten joulu on juuri tätä, oikeastaan ainoastaan tätä: sitä, miten Valo tulee pimeyteen, pimeyden paikalle, hajottaa ja purkaa sen.

Luin Jesajan kirjan yhdeksännen luvun lupauksen:

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.

Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon.
He iloitsevat sinun edessäsi niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan,
niin kuin saaliinjaossa riemuitaan.
Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan,
valjaat, jotka painavat olkapäitä,
ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat,
niin kuin murskasit Midianin vallan.
Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat,
kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan,
ne joutuvat tulen ruoaksi.

Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille.
Hän kantaa valtaa harteillaan,
hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja,
Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä,

Rauhan Ruhtinas.

Ja miten Jeesus sitten sanoi myöhemmin itse: “Minä olen maailman Valo. Se joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämässään valo.” Ja silloin joulun sanoma on oikeastaan juuri tässä:

pimeys ei ole jotain, jota pitäisi pelätä, nyt, tai koskaan.

Ei tämä pimeä tässä ympärillä, koska kyllä maailma pimeä on, olipa se kuinka klisee tahansa. Eikä se pimeä, jota minussa on – ei minun ulkopuoliseni pimeä, eikä minun sisälläni oleva pimeä. Kumpikaan ei jää viimeiseksi sanaksi, sillä ei ole sellaista pimeää, joka voisi vastustaa valoa… Ja Valo on tullut, ja tulee jälleen, tulee taas, ja se Valo ei valikoi, vaan loistaa kaikkialle. Ja jos häntä seuraa, ei pimeys tule koskaan olemaan se viimeinen sana,

vaan viimeiseksi sanaksi jää Kirkkaus. Yö ei koskaan jää ihmisen omille harteille, pimeä ei koskaan pääse pusertamaan maahan asti ja murskaamaan. Koska kun valo tulee, tapahtuu ihme: pimeys hälvenee kirkkaudeksi.

Kun olin pitänyt puheeni tyhjältä tuntuneelle aukiolle, astelin lavalta alas jäätynein varpain ja sormin. Kun olin päässyt pyörän luokse, juoksi perääni mies, erään kojun myyjä, ja kysyi, saisiko antaa minulle kynttilän mukaan. Kiitin avoimesti yllättyneenä; olin ajatellut puhuvani tyhjälle aukiolle ja jätkänkynttilälle.

Lopulta lähdin kotiin mukanani kaksi tukevaa pöytäkynttilää, valkoista, ja iso palanen joulumieltä. Kävi niin, että minä sain valoa kotiin vietäväksi.

*

Kun tämän jälkeen tulin supermarketista ulos ja suuntasin kotia kohti päädyin johtopäätökseen, joka on kirjoitettava ylös:

silloin kun yrittää tehdä jotain merkityksellistä
ei ole väliä sillä, ymmärtävätkö kaikki tai mitä mieltä kaikki ovat.
Väliä on sillä, mitä yhden ihmisen kohdalla tapahtuu.
Jos yhdenkin ihmisen kohdalla tapahtuu jotain,
jokin pieni merkityksellisyys
jokin pieni hetki ja raottuminen
pieni valo

sillä on väliä. Yhdellä ihmisellä on väliä. Ja niin on aina oltava.

On liian helppo mitata tekemisensä tuloksia sillä, miten suuria saavutuksia saadaan aikaan. Mutta ainakin mitä Jumalaan tulee, tuntuu, että hän usein nimenomaan tuhlaa yhteen ihmiseen suuria panoksia. Tosin silloin se ei ole tuhlaamista – se on sijoittamista, lahjoittamista, huolehtimista. Jumalalla on varaa vuodattaa yhden ihmisen elämään valtava määrä omistautumista. Se on hänen tapansa sanoa, ettei kukaan ole yhdentekevä. Ja jos minusta on joskus jonkinlaista hyötyä yhden ihmisen kohdalla,

on tekemisilleni todellakin riittävä syy. Aukiot voivat olla tyhjiä. Niiden laidoilla voi olla yksi, joka kuulee. Ja sillä on väliä.

Jos kukaan ei kuule, sopii kysyä, mikä puhujassa mättää. Mutta niin kauan on suostuttava siihen, että minä olen edelleenkin vain välikappale, väylä, uoma, reitti. En ole itse vesi, olen veden astia. Enkä ole itse minkäänlainen valo,

mutta jos joskus olen valon astia,

on se enemmän kuin olen ansainnut. Ja ihme tässä onkin se, että hän, joka sanoi olevansa elämän ja maailman Valo, sanoi kerran tulevansa vieraaksi omiensa sydämiin. Ja asettuvansa asumaan, jäävänsä pysyvästi. Silloin ja vain silloin ihmisestä voi tulla Valon astia, eikä sen suurempaa ole. Silloin Valo ei ole minusta vaan minussa, ja silloin kaikki on oikein,

ja hitaasti aikojen saatossa ehkä tämä pimeä minustakin hälvenee.

Joulu tulee, hitaasti palasina, näiden päivien ja valojen myötä.

hetki kahden hämärän välissä.

December 14th, 2010 § 0 comments § permalink

Miten vähästä sitä tulee onnelliseksi

ikkunalla oranssi paperitähti,
ihan niin kuin lapsuudessa

ja yhtä hävytöntä on sanoa, että se olisi “vähän” -

mutta tämä hämärä,
tämä pimeän väri…

Ja olen taas kuin niissä huoneissa aikaa sitten,
niiden nurkkien sylissä
niissä ajatuksissa,
siinä hämärässä jossa jokainen esine eli,
missä jokainen ajatus otti muodon,

ja muistan mistä niissä huoneissa unelmoin,
mitä ajattelin, että elämä vielä kerran on,

kun ei ollut mahdotonta saavuttaa korkeimpia,
ei mahdotonta ulottua kauimmaiseen,
kun minä en vielä

ollut itseni rajoite

ja tässä hämärän värissä olen hetken taas se lapsi
jonka silmissä maailma oli kirkas valo

jolle portit raottuivat, ovet selki selällään.

*

Henkilökohtaisesti rakastan erityisen paljon juuri tätä aikaa. Kun jouluun on viikko ja muutama päivä, kun tarpeeksi on valmista, kun vain vähän puuttuu. On kiire, tottakai. Sen ajan jota en ole töissä, olen kaupungilla, postissa, lenkkipolulla, sormet liimassa, vanha ompelukone solmussa, sormet villan hiertäminä, askartelukaupassa, kaduilla, puolivälissä. Lapsena joulun odotus oli jotain toisenlaista; nyt se on himmeämpää, ei niin kuluttavaa, mutta syvempää ja vakavampaa.

Paljonhan tästä kaikesta liittyy ostamiseen. Mutta vasta tänä aamuna tiskikonetta täyttäessäni käsitin, mikä siinä on olennaista: ajattele jos ei olisi ketään jolle ostaa lahjaa, mitä merkitystä rahalla silloin olisi? Uskon, etten enää valehtele, kun sanon, että suurempaa on antaa lahjoja kuin saada.

Ja kaiken tämän valmistelemisen, välttämättömän järjestelmisen, postimerkkien ja lahjanarujen keskellä rakastan ennen kaikkea näitä lyhyitä välitiloja. Pöytä on taas raivattu paperisilpusta puhtaaksi, ulkona on sikeä pimeä, ikkunalla tuo kirkas joulutähti, pöydällä melkein loppuun palanut kynttilä,

ja on aikaa. Hetki kahden kiireen välissä.

Mietin joulua. Sitä, miten ihmeellistä on, etteivät vuosituhannet syö sen sanomaa. Tai voi olla, että joidenkin mielestä syövätkin. Mutta eivät minusta, eivät syö sitä minusta pois.

Olen turhautunut siitä, ettei minulla ole sanoja pyhälle. Jokainen jää vajaaksi. Ei ole sanaa sille, mitä tämä on. Että elämä ei ole hetkeksi tyhjyyteen heitetty kipinä, vaan jotain äärettömämpää, ettei ihminen ole omien virheidensä summa, vaan jotain määrättömästi kalliimpaa, ettei aika ole sattumaa tai universumin huolimattomuudesta johtuva häiriötila, vaan jotain hetkeksi lahjana annettua.

Ja ettei pimeä ole lopullista. Että pimeää on vain siellä, mihin valo ei vielä ole langennut. Ettei tämä pimeä minussa ole lopullista. Valo lankeaa vielä, niin on aina ollut, niin on aina oleva.

Ja siksi rakastan näitä hetkiä, kahden hämärän välissä, aamun ja illan, kun hetkeksi kaikki pysähtyy ja ehdin tuntea, kokea, aavistaa. Sen, että joku on taas ovella, käsi ovenkahvalla, koputtaa, kolkuttaa,

tulossa jälleen,
minun vuokseni,
minun elämäni tähden

minunkin tähteni.

Pitkä elämä on tultu tähänkin päivään asti, ja silti lyhyt. Kahdestakymmenestäkuudesta vuodesta ei voi vielä suhteessa toisiin kerskailla, mutta kovin monenlaista on näissä vuosissa jo ollut. Ei ole yhtään vähempää kuin ihme olla tässä. Tämän hämärän valossa, näiden tähtien alla, tässä talossa, tässä elämässä, että on kaikki tämä.

Olen kirjoittanut joulukirjeet, ihme, että niitä voi lähettää niin monelle.

Sanovat, että joulu on kiitollisuuden aikaa, ja hymähtävät kyynisesti moiselle hellämielisyydelle. Mutta minä olen kiitollinen. En itselleni, en elämälle, en maailmalle. Yhdelle ainoalle olen, ja Hän sen tietää.

Ja tuon tähden valo… Se on ihan kuin lapsuudesta. Turvallinen tuntu.

36 asiaa, jotka haluaisin lasteni oppivan.

November 29th, 2010 § 2 comments § permalink

1. Vaikka pöydällä on vastasilitetty pöytäliina, se ei tarkoita sitä, että sen likaantuminen olisi minkäänlainen maailmanloppu.

2. Ulos lähteminen on todennäköisesti aina hyvä ratkaisu. Karmealla säällä todennäköisesti kahta parempi. Sisään tuleminen tuntuu hurmaavalta, jos ulkona sataa viistoon / tuulee jäätä / myrskyää / salamoi.

3. On äärimmäisen tärkeää osata olla hiljaa. On äärimmäisen tärkeää olla joskus täysin joutilas. Katsella ulos junan ikkunasta, kävellä päämäärättömästi, harhailla, tuijotella. Tyhjyydessä mieli liikkuu omalla painollaan, järjestelee vahingossa asiat oikeille paikoilleen. Hiljaisuudessa sielu saattaa huomaamattaan ymmärtää, kuka se on.

4. Meren katseleminen on myös äärimmäisen tärkeää. Se asettaa olemassaolon oikeisiin mittasuhteisiin.

5. Tekee hyvää olla poissa sivistyksen parista, mielellään muutenkin vähän varustuksen varassa. Metsässä, tundralla, tunturissa, merenselällä, kallionpoukamissa, tiellä tietymättömällä. Tekee hyvää kokea, miten vähän olemassaolemiseensa lopulta tarvitsee.

6. Fyysinen liikunta puhdistaa mieltä.

7. Kuitenkin on niin, että keho on vain ja ainoastaan mielen instrumentti. Se, mitä kehossa tapahtuu ja keholla tehdään, on tärkeää – mutta ei ulkoisen vuoksi. Keho tai sen ulkomuoto ei itsessään ole tärkeä. Siksi kehon voi ja se tulee hyväksyä, vaikka se olisi jotain muuta kuin yleisesti täydellisenä pidetään.

8. Kaunista on se, että joku uskaltaa näyttää, mitä hänen sisällään on. Vähän niin kuin pimeässä kodikkaalta näyttää se talo, jonka ikkunoista paistaa valo eikä se, jolla on komein fasadi.

9. Yöllä syöminen on (sopivassa määrin, ei tietenkään joka yö) erinomaisen nautinnollinen pieni pahe.

10. Kun on nuori, kannattaa valvoa öitä aamuun asti. Vanhempana ei enää jaksa ja arvostaa syvää yöunta enemmän kuin niitä huumaavia aamuyön hetkiä, joina ajatus ja tunne liukenevat toisiinsa ja hetken aikaa kaikki on mahdollista.

11. Edellisestä huolimatta kaikessa ja varsinkin ihmissuhteissa tulee aina käyttää tervettä järkeä ennen intuitiivista tunnetta.

12. Myöskin edellisistä huolimatta on hyväksi muutamina kesäöinä olla hereillä käsittämättömän aikaisin tai sopimattoman myöhään ja mielellään jollain lailla ulkona: jonkin äärellä, oli se sitten vesi tai taivas. Jotain selittämätöntä on siinä, kun aurinko vähän anteeksipyytävästi nousee hipomaan kaislikkoa tai kun tähdet puoliksi hämillään alkavat räpytellä elokuun taivaalla.

13. Hyvien ja parhaiden asioiden eteen hyvin todennäköisesti joutuu näkemään paljon vaivaa tai hyvin paljon vaivaa. “Parhaat asiat elämässä ovat aina ilmaisia, mutta eivät koskaan halpoja”, sanoi Martti Lindqvist. Tämä koskee erityisesti ihmissuhteita ja taiteita, joissa on paljon samaa.

14. Vuorille kannattaa kiivetä. Samoin puunlatvoihin. Kauas näkeminen tekee maahan sidotulle hyvää.

15. Hyvien ystävien ei ole pakko olla koko ajan lähellä. Vaikka välimatkaa kertyisi satoja tai tuhansia kilometrejä, yhteys ei välttämättä pätki. Ihmeellistä kyllä, se voi vain syvetä.

16. Edellinen tosin edellyttää sitä, että uskaltautuu riittävän usein soittamaan puhelimella.

17. Ihmisen tulee olla riippuvainen vain muutamista asioista. Minä sanoisin, että ruoasta, juomasta, hyvästä yöunesta, sopivasta fyysisestä rasituksesta ja ennen kaikkea Jumalasta. Jos hän alkaa olla riippuvainen ihmisistä tai aineista, jokin on vaarassa vääristyä.

18. Edellisestä huolimatta rakkautta saa osoittaa ja toivoa intohimoisesti, jopa vimmaisesti, ennakkoluulottomasti, uhrautuvasti, sydän vereslihalla, apposen avoimena, heittäytyen. Se on ja tulee aina olemaan hirvittävä riski. Mutta paljon suurempi riski on jättää se käyttämättä ja kuivettua, kunnes kuolee.

19. On kolmenlaisia ihmisiä: yhdet pelkäävät elämää ja kuolevat siksi sisäisesti. Toiset pelkäävät kuolemaa ja elävät siksi epätoivoisesti. Kolmannet ovat tehneet tilin kuolemansa kanssa, sopineet välinsä elämän kanssa ja katsovat kumpaakin tyynesti silmiin. Tavoitteena on tulla kolmannen kaltaiseksi.

20. Jumalaa ei voi ymmärtää. Järjellä ainakaan.

21. “Sydämen kuunteleminen” on järkyttävä klisee, mutta jossain vaiheessa se alkaa puhua, jos tarpeeksi kauan kestää kliseen painoa.

22. Ihminen ei tarvitse niiden ihmisten seuraa, jotka eivät arvosta häntä. Jotkut asiat ja tilanteet voi ohittaa nostamalla hattuaan ja jatkaa eteenpäin sinne, missä aurinko paistaa.

23. On kahdenlaista yksinäisyyttä. Yksinoloa ja yksinäisyyttä, solitude ja loneliness. Ensimmäinen on äärimmäisen arvokasta sopivassa määrin. Jos itsensä seuraa ei kestä, pitää itselleen tehdä jotain.

24. Missään nimessä ei ole tarkoitus, että ihminen olisi koko ajan hilpeä, onnellinen, hyväntuulinen tai seurallinen. Tietty määrä surua ja masennusta kuuluu ihmisen mittaan. Niiden läpi on hyvä uskaltaa kulkea. Tosin, jos ne pitkittyvät ja solmiutuvat umpeen, on hyvä etsiä apua.

25. Jokaisen yön jälkeen on tähän asti tullut aamu. Pimeys on vain valon puutetta.

26. Ihminen on rakastettava siksi, että hän on synnynnäisesti kykenevä rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta. Muita ominaisuuksia ei tarvita.

27. Kukaan ei koskaan eikä missään nimessä ole vain virheidensä summa. Aina ja kaikkialla ja kaiken jälkeen on mahdollisuus uuteen puhtaaseen pöytään.

28. Ihmisestä on lupa muodostaa mielipide vasta kun on katsonut häntä silmiin. Ja mielellään vaihtanut pari sanaa.

29. Ihminen ei tule todellisesti merkitykselliseksi ostamalla mitään tai varustamalla itseään minkäänlaisilla logoilla, ei, vaikka ne olisivat erityisen moraalisia tai edistyksellisiä symboleja.

30. Periaatteessa mitään ei kuuluisi pelätä. Jos jokin pelottaa, asialle täytyy tehdä jotain. Sitä ei ainakaan kuulu pelätä, onko arvoton tai hyödytön. Koska se ei ikinä koskaan ole totta.

31. Anteeksi kannattaa pyytää aina, jos siihen on todella aihetta. On erinomaisen hyväksi, jos oppii myöntämään virheensä ja jotain siitä, mitä sana “nöyryys” tarkoittaa.

32. Virheistä voi joskus seurata jotain sellaista hyvää, jota ei olisi osannut muuten mitenkään löytää tai luoda.

33. Ylipäänsäkin heittäytyminen on elämässä jokatapauksessa väistämätön pakko, joten sitä kannattaa ihan vapaaehtoisesti opetella.

34. Puhuttelevimpia ovat ne ihmiset, jotka ovat taipuneet, mutteivät taittuneet.

35. Ystävistä ja rakastetuista kannattaa pitää kiinni, koska he eivät koskaan ole eivätkä voi olla itsestäänselvyyksiä. Tosin kannattaa selvittää itselleen, mikä on todellista ystävyyttä ja mikä todellista rakkautta.

36. Jumala on olemassa ja paikalla. Ja hänessä kaikki kuolema ja pelko lakkaa.

pappeudesta ja pappaudesta.

November 22nd, 2010 § 0 comments § permalink

“Mitenkä nuoria ne nykyään päästää papeiksi?” // Vilpittömän hämmästynyt vanhempi rouva seurakuntakodin pihalla

“Ai että meidän uusi pappi? Minä pidin sinua yhtenä näistä lukiolaisista. Ihan lukion ekaluokkalaiselta näytät.” // Toinen vilpittömän hämmästynyt vanhempi rouva

“Ei oo Jeesus sitte papille ruokaa antanu.” // Hieman humalassa ollut varhaisessa keski-iässä oleva mies kotitalonsa rappukäytävässä katsottuaan minua tovin

*

“Ai pappi? Mutta ethän sinä ole mitenkään papillinen“, totesi puolituttu mies jokin aika sitten talon pihalla, kun selitin olevani menossa töihin, ja että mitä töitä se tarkoittaa. Hän oli avoimen hämmentynyt. En ole aivan varma, mitä vastasin: varmaankin jotain kohteliaan hymyilevää jolla yritin saada hänet pääsemään yli häkeltymisestään.

En sovi ihmisten pappiskäsityksiin. Se on käynyt ilmi jo monta kertaa. Todennäköisesti suurin syy on se, että näytän niin nuorelta – todennäköisesti useimmat eivät uskoisi minun kiertäneen auringon jo 26 kertaa. En ole osannut itse ajatella niin, mutta ilmeisesti minussa on edelleen jotain lapsenkasvoista. Se ei ole paha asia; jos se laskee muureja ja madaltaa aitoja, olen kiitollisena lapsenkasvoinen vielä jonkun aikaa. Ja ehkä kymmenen vuoden päästä olen aidosti kiitollinen siitä, jos minua edelleen erehdytään pitämään kymmenen vuotta nuorempana.

Papin pitäisi olla iäkkäämpi. Jos nyt ei suoranaisesti vanhemmanpuoleinen, niin ainakin varttunut. Niin ihmiset tuntuvat olettavan. Ja onhan totta, että olen tässä pappeudessani vasta ensimmäisessä etukaarteessa. Ihmiset kuitenkin kummastelevat kovin nuoren oloista pappia – vaikka jostainhan pappienkin on aloitettava. Aivan kuin nuoret papit olisivat jonkinlaisia teologisia pulunpoikasia: todennäköisesti niitä on oltava olemassa, mutta kukaan ei koskaan näe missään kuin aikuisia lintuja.

Mutta täytyy sen olla jotain muuta kuin ikääkin. Ei ikä yksin selitä sitä papillisuuden puutetta, josta ilmeisesti kärsin. Ainut, joka asiaa on varsinaisesti kommentoinut, on rappukäytävän reteässä nousuhumalassa ollut mies, jonka mielestä kehoni koostumus oli jotenkin merkillepantavaa. Mitä se papillisuus tai papillisuudettomuus on, siitä en ole varma. Pitäisikö sitä olla jotenkin raskaampi, kulmikkaampi, särmäisempi, vakavampi, jyhkeämpi, ilmeettömämpi, totisempi, eleettömämpi? Vai pitäisikö yksinkertaisesti olla fyysisesti erilainen?

Kirjoitin veljelleni eilen sähköpostia hieman aiheen tiimoilta. Löin lyöntivirheen, ja kirjoitin pappeuden sijasta yhden ylimääräisen a:n: pappaus.

Ajattelin, että siinähän se asian ydin on. Ihmisillä (voimatta tietenkään yleistää liiaksi) tuntuu olevan halu vetää näiden kahden sanan välille yhdysmerkit. Pappeus on yhtä kuin pappaus. Papeissa on (heidän mielissään) jotain pappamaista: vakavanhaa, järeää, raskasta, vakaata, enemmän pysähtynyttä kuin liikkuvaa, hyvin miehistä, enemmän betonia kuin vettä, enemmän kuminaa kuin helinää. Ja jos niin on, niin ei ihme, etten ole papillinen: minä kertakaikkiaan olen nuori lapsenkasvoinen nainen, joidenkin mielestä tyttömäinen vielä, minusta ei saa pappaa tekemälläkään. Eikä ehkä koskaan tule saamaankaan -

ei ainakaan, jos se minusta riippuu.

Ulkoisen ja sisäisen papillisuuden tai pappeuden välillä on maailmojenkokoinen ero. Ulkoinen pappeus on jotain, josta on tullut kulttuurinen segmentoitunut totuus: liperit tärkättyinä sojottavan, parrakkaan rovastin vatsakas olemus on palanut tämän kansan verkkokalvoille tiukkaan (tunnistanhan sen itsekin). Jotenkin kai jykevyys on hartauden merkki, ja minä en totisesti ole jykevä. Siinä kulttuurisessa kuvastossa kuuluisin varmaankin jonnekin kotiopettajatar-osastoon.

Mutta se sisäinen pappeus. Se on vielä mielenkiintoisempaa, ja tuhannesti tärkeämpää. Senkin takia, että niin sanotun yleisen pappeuden periaatteen takia jokaisella kristityllä tulisi olla siitä jonkinlainen sirpale.

Mitä on olla pappi? Tiedän siitä vasta vähän, mutta jos vilkuilen sitä, mitä tämä puolivuotinen ja sitä edeltävä seitsemän vuoden opiskelu minun sisäisiin seiniini on siitä raapustellut, tai siitä mitä haluaisin sen kohdallani olevan, on siellä jotain tällaista:

Pappeus on vilpitöntä halua pitää raollaan ovea, ikkunaa, räppänää, mitä tahansa ajatuksenmentävää rakoa maan ja Taivaan välillä, silloinkin, kun ihmiset eivät jälkimmäistä näe tai halua nähdä, silmät ummessa kieltäytyvät edes kurkistamasta.

Pappeus on yritys tulla kanavaksi, virtauspaikaksi, lähteensilmäksi tai koskenuomaksi, jossa virtaa itseään vahvempaa Vettä – ja tämähän on sikäli mahdoton ajatus, että ihminen on itsessään vain kuiva uoma, josta ei vettä synny.

Pappeus on astiana olemista, säiliönä olemista, ja se on kahdensuuntaista: on kyettävä säilyttämään jotain, josta jakaa toisille, ja toisaalta on otettava vastaan sitä kaikkea, mitä ihmiset vuotavat tai vuodattavat – ja säilytettävä sitä hetken aikaa heidän puolestaan, että he kykenevät näkemään sen ja käsittelemään sitä – ja sitten se on osattava joko antaa takaisin tai heittää pois, poistaa ja hävittää.

Pappeus on puun ja kuoren välissä olemista: sitä on sekä Jumalan ja ihmisten palvelija, kummankin edessä on useimmiten alaston ja paljas, ja kuitenkin vaatetettu johonkin itseään suurempaan – ja kun tehtävänä on tuoda Jumala saavutettavaksi, puhua Totuudesta (silloinkin kun kukaan ei sitä hyväksy) ja puhua rakkaudesta (jota aletaan jo pitää kliseenä) on se paikka, jossa puristuu joskus kuin ruuvipenkkiin: miten minä Hänestä puhun, minun sanani ovat katoavia henkäyksiä, minä itse olen katoava henkäys… Ja kuitenkin niin on pakko tehdä, muuten on kuin lääkäri joka reseptejä kirjottaessaan toteaisi joka kerta: “Ei tämä varmasti toimi, mutta viran puolesta näitä tässä raapustelen.”

Pappeus on heittäytymistä kutsumukseen, astumista tielle, jonka mutkista ei kerrota juuri mitään etukäteen, se on suostumista siihen, että tulee olemaan kummeksuttu, naurettu, väärinymmärretty ja ehkä joskus jopa halveksittu – ei itsensä vaan sen tähden, jota edustaa. Pappeus on hulluutta, koska ei kai tällaista hommaa kukaan muuten ottaisi -

pappeus on hullua idealismia,

kaikkiaan, kai pappeus on sitä, että sitkeästi seisoo autiomaan laidalla paahteessa ja huutaa sateen olevan tulossa. Vasten järjen ääntä, vasten silmännäkemää, vasten ymmärrystä. Huutaa, koska tietää sateen ennenkin tulleen, ja kun se tulee, puhkeaa autiomaa kukkaan.

Ja niiden kukkien hedelmiä syövät ne, jotka jäivät odottamaan ihmettä.

Ajattelen, että kaiken tämän takia on ehdottoman välttämätöntä vastaustaa pappautta. On oltava jotain muuta kuin mitä ihmiset olettavat (tosin ei ole mikään itsetarkoitus provosoida!), on oltava jokin särö, joka saa heidät kysymään: kuka ja mikä tämä on, ja mistä se puhuu? etten olisi vain taas yksi pappi, jonka sanat ovat sopivia ja hyvin sulavia kuin hattara,

ei sillä, etteivätkö papat voisi sitä tehdä, mutta ei tässä enää ole aikaa kumarrella kulttuurisia kuvia, yrittää sulautua niiden muotoiseksi. Aikahan on käymässä yhä vähemmäksi,

se jos jokin on ainakin totta. Ja jos alkaisin sulaa papaksi, taipua papaksi, unohtaisin, mitä varten täällä olen: sen, että autiomaa on totta ja kuumuus on totta ja että yhtä totta on sateen vääjäämätön tulo ja että olen tässä vain ja ainoastaan sen takia. En tullakseni sellaiseksi kuin minun pitäisi, en sellaiseksi kuin ihmiset olettavat,

en ole täällä miellyttääkseni

olen täällä palvellakseni.

Ja niissä on juuri se maailmojenkokoinen ero.

Kyllä minä tästä vanhenen. Saan ryppyjä. Ehkä joskus hieman painoakin. Ehkä tulen raskaammaksi tai särmistyn. Ehkä he eivät enää silloin ihmettele niin paljon. Mutta sitä odotellessa on pakko jo lapioida,

kun työtä kuitenkin kai vielä riittää.

kuinka hämmentävää -

November 21st, 2010 § 0 comments § permalink

Olen kirjoittanut tämän runon 30.5.2004. Kuusi ja puoli vuotta sitten. Löysin sen sattumalta tänä aamuna koneelta etsiessäni aineistoa hartauspuheeseen.

Kuusi ja puoli vuotta. Otsikoin silloin, juuri ja juuri 20-vuotiaana, tekstin hieman yltiöromanttisesti “Sille Erityiselle, joka on Jossain.”

Näin se menee:

*

mitä minä toisten sanoja varastamaan
kompastelen riittävästi omiinikin

minä tahtoisin että elämä olisi
helmeilevää ja läpikuultavaa;
minä tahtoisin että elämä tällä kertaa olisi
metsään hukuttautuneen tuomen tuoksu
aamuyöstä kun kävellään vierekkäin;
minä tahtoisin,
että elämä olisi tunnustus toukokuisilla rantakivillä
aurinkohymyisillä kivillä
rannan lohkareilla, joilta heitämme leipiä tyyneen.
minä tahtoisin että olisi
heinät hampaissa,
sormien väliin kukkoa ja kanaa
että olisi rivikaupalla kirkkaita sanoja ilman välimerkkejä
ja kirkkaat silmät
avoimet kämmenet vastakkain.
minä tahtoisin että olisi ilta-aurinko risuaidassa,
ja nauraisimme, miten me risuisia olemme
repaleisia
mutta vain niin kauniisti, että tuuli meissä soi.
että olisi helmeilevää,
olisi eläviä joutsenia,
ikiavioisia
ikiuskollisia
että minusta
vielä valkea tulisi,
että minusta hento nainen, lasinohkainen,
tulisi läpikuultava ja
me heijastaisimme yhdessä spektrin.
että kameran linssin läpi me dokumentoisimme kasvumme
me
yhdessä ripustaisimme elämän seinille;
me kirkkaat teekuppimme
nauloihin
että elämä olisi ilta-aurinkoa ja paljaita jalkoja tuomiteillä
että me kiipeäisimme lahoihin omenapuihin
ihastelemaan oksanhankoja.
että lohkareisilla rantakivillä
uittaisimme allia
sorsaa
ja varvasta;
että me
tahtoisin niin että
tällä kertaa elämä olisi

me

*

Ja mitä nyt on?

Hämmentävää.

Kohta kolme ja puoli vuotta sitten V kosi minua rantakivillä. Se oli tosin kesäkuuta, ei toukokuuta, mutta tunnustus se kyllä oli, molemmin puolin, ja jos silloin ei heitelty leipiä veteen niin muulloin kyllä.

Ja kirkkaita sanoja, niitä tuli rivikaupalla. Minulla on vieläkin niitä koneellani 100 A4-liuskan verran.

Ja joutsenia on ollut, joka kesä kymmeniä joutsenia, kallioiden poukamissa, rantojen vierillä, kellumassa veneen vanavedessä, rauhanlippuina aallokoissa, on ollut ikiavioisia, ja ikiavioisia on oltu, on aiottu olla, kelluttu aallokossa ja puhuttu siitä, mitä on rakastaa ja mitä on sitoutua

ja sen yhden päivän kohta kolme vuotta sitten olin valkea, jos en lasinohkainen niin kevyempi kuin koskaan tähän asti, äidin ompelemassa silkkimekossa, orkideankukka hiuksissa, ja silti ihan minuna, niin kuin pitikin.

Ja lähes ensimmäinen asia, mitä sitten hankimme, oli kamera. Sekin vielä.

Ja on kiivetty puihin. On kiivetty kallioille. On kiivetty, ja vieläkin kiivetään, elämä on yksi korkea kallioseinämä, toinen kiipeää ja toinen varmistaa ja välillä toisin päin, ja eräänä päivänä ollaan huipulla ja näköala on huumaava. Ja siitä alkaa pitkä lasku laaksoon, josta ei tarvitse koskaan lähteä minnekään. Ja sinnekin mennään yhdessä, molemmat.

Ja sekin vielä, että V kävelee kesänsä mahdollisimman paljasjaloin, että senkin kirjoitin -

ja on oltu risuisia. On oltu repaleisia. Vieläkin ollaan. Ja nauretaan.

Ja jatketaan.

Olin vasta 20 ja elämä oli sotkuinen ja avara tasanko silmänkantamattomiin, tietön, mutta tien saattoi raivata mihin tahansa. En tiennyt tulevasta vielä juurikaan mitään,

ja sitten kuitenkin jotakin tiesin. Toivoin. Hämmentävää.

Hämmentävää, että niin sanottuja unelmia on kannattanut kantaa. Tai että joku muu on ilmeisesti ottanut niitä kannettavakseen. Luulin silloin raivaavani tietä enimmäkseen yksin. Ilmeisesti Jokin on kuitenkin kulkenut edellä, koska tässä ollaan,

ja on ollut joutsenia
on ollut omenapuunhankoja
on ollut ilta-aurinkoja, tuomia,
paljaita jalkoja
tuulta ja resuisuutta

ja miten kaikki tuli takavasemmalta, yllättäen, silloin kun ei pitänyt, neljä vuotta sitten, ja niin lyhyt kuin se aika onkin, on se enemmän kuin osaisin sanoa.

Tuulessa on se hyvä puoli, että se vie eteenpäin. Sinne siis.

pysäytyskuvia.

November 15th, 2010 § 2 comments § permalink

Välähdyksiä näistä päivistä, tuokiokuvia, pysäytyskuvia:

*

Vanhainkodissa päiväkahvilla joku juttelee yksikseen pöydässä, esittää painavia mielipiteitä toisensa jälkeen. 95-vuotias rouva muistaa vielä, miten evakkoon lähdön jälkeen lehmät tuotiin junalla Pohjanmaalle asti, ju0ksutettiin asemalta Talvisodan talven paukkupakkasissa kotiin, lypsettiin matkalla, juotettiin maito lehmille itselleen. Kahvin jälkeen naiset – jotenkin enemmistö näissä taloissa on aina naisia – kerääntyvät kuka milläkin nopeudella televisionurkkaukseen, istuvat hauraasti alas, pitelevät kiinni käsinojista. Televisio on päällä, iltapäivän täyteohjelmat, parikymppisen näköinen poninhäntäpäinen nuori nainen vetää ohjelmassa suunnattoman energisenä jonkinlaista tanssin ja jumpan välimuotoa. Jumputtava musiikki puhuu 95-vuotiaan rouvan päälle. Naiset istuvat ja katsovat jumppaa, kukaan ei osaa tai jaksa vaihtaa kanavaa,

ja minä mietin, mitä he siinä mahtavat nähdä
mitä he siinä mahtavat miettiä

on käsittämättömän pitkä aika, että joku vietti nuoruutensa ennen Talvisotaa.

Puhuessaan hän saa silmäkulmaansa kyyneliä. Mitä myö karjalaiset, tällasia myö ollaan, niin tunteellisia.

*

Leipomon tehtaanmyymälässä olen hämilläni. Sekä ruisleipää että vaaleaa leipää saisi kolme pussia kolmella eurolla. En osaa päättää, ostan vähän molempia, ja pullaa. Ulkona sataa tihkusadetta, sellaista valelevaa hellää vettä, joka ei kastele, mutta hipoo poskipäitä ohi kulkiessaan. Astun ulos leipomon ovesta, ilma on viileä ja pehmeänkostea, ja välittömästi muovipussista tulvahtaa ylös tuoksu. Kauraleivän, ohraleivän, alppileivän tuore tuoksu. Ei se sisällä tuntunut, siellä missä kaikki tuoksui jauhoilta ja jyviltä, mutta ulkona, missä on vain vettä ja nukahtavaa maata, leipä tuoksuu kuin toisesta maailmasta.

Kävelen sateen läpi hoitokotia kohti, leipä painaa muovikassissa kuin lupaus lämpimistä illoista, sade sihisee katua vasten, painautuu maisemaa vasten ja lohduttelee; ei routaa vielä, ei pakkasta vielä, ei vielä kylmää. Menen hoitokotiin mukanani lämpimän leivän tuoksu. Siltä minä haluaisin tuoksua, ja ihmettelen, ettei kukaan ole vielä lanseerannut tuoreen leivän tuoksuista parfyymiä.

Ehkä siksi, ettei sellaista voi luoda. Parfyymeihin voidaan laittaa vain kirpeitä teräviä tai paksuja mausteisia tuoksuja. Mitään lämmintä, rapeaa, hellää, lohdullista ei niihin saada.

*

Hoitokodissa vanha merimies istuu käytävällä, nojaa rollaattoriin ja puhuu lapsuutensa saaresta, puolukoista mökin ympärillä, kesistä. Ajattelen, miten paljon nämä ihmiset ovat jättäneet taakseen. Aallot, meret, seitsemät meret, rantakalliot, lapsuuden reunustamat polut, sen miten suuri ja vieras oli metsä talon ympärillä, sen miten ensimmäistä kertaa lähti yksin matkaan, ja ne kaikki matkaanlähdöt sen jälkeen, rakkaudet, kuolemat, menetykset, saavuttamiset, lasten syntymät, lastenlasten syntymät, uudet kodit, loputtomat työaamut, riidat, sopimiset, lasten kävelemään opettamisen, lasten kantamisen, pukemisen, ruokkimisen, huolehtimisen,

ja nyt he ovat tulleet tai heidät on tuotu näihin taloihin, heidän elämäänähneet kätensä ovat pysähtyneinä sylissä, silmät alkavat katsoa jo johonkin kauemmas, katsetta ei ihan tavoita. Elämäänähneet jalat eivät enää jaksa kävellä, ne ovat kulkeneet riittävän monta tienristeystä. Ja kuinka loputtoman pitkiä aikoja he vain istuvat; katsovat taakse siihen mikä on mennyt, jotkut ehkä eteenpäin, siihen joka on tulossa mutta jota ei nää,

soitan pianoa hartaushetkessä selkä yleisöön päin ja aina hetkittäin tunnistan, että tämän täytyi olla tuttu virsi; nyt ne laulavat.

Niin laulavat ihmiset vielä dementiaosastollakin. Ihmiset, jotka eivät enää reagoi tuttuihin kasvoihin, ääniin, leivän tuoksuun, musiikkiin, televisioon. Joskus kuitenkin tuttu virsi havahduttelee hereille jotain mielen pohjukassa, ja he avaavat suunsa, laulavat, ehkä vain sanan tai kaksi, mutta laulavat; he muistavat, ja ehkä muistoon kytkeytyy jotakin tärkeää.

Sanokoot mitä sanovat, mutta virret ovat tärkeitä. Voisivat ne kai olla iloisempia, voisivat ne kai olla rytmikkäämpiä. Mutta se tunnemuistojen määrä joka näihin vanhoihin virsiin liittyy on käsittämätön. Ne ovat tärkeitä siksi, että ne kantavat mukanaan vuosikymmenien kerrostumia, ja nekin, jotka eivät kirkossa käy, muistavat ja laulavat, ja hetken aikaa minä nuori noviisi ja nämä elämästä kyllänsä ammentaneet olemme samalla viivalla, samoissa sanoissa, samoissa sävelissä

oi Herra jos mä matkamies maan
päivä vain ja hetki kerrallansa
siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs
sun haltuus, rakas Isäni
kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta
sua kohti, Herrani

ja ajattelen, että kyllä sitä aika paljon yhdessä tulee rukoiltua, käytännössä kaikkialla missä lauletaan virsiä rukoillaan yhdessä, koska mitä muuta se on kuin rukousta, jos noita sanoja katsoo. Minä ja se vanha merimies, samoissa sanoissa ja ajatuksissa, hän joka ymmärtää kaikesta jo paljon enemmän ja minä joka vielä vasta katselen, raapaisen pintaa, otan kevyen kosketuksen, haron pinnalta syvemmälle. Samalla viivalla vähän aikaa me kaikki, he jotka ovat jättäneet niin paljon taakseen ja minä, joka en vielä ole rohjennut moneen asiaan kävelläkään.


kliseitä ja kliseiden totuusarvoja.

November 14th, 2010 § 2 comments § permalink

Tällaisia nämä päivät ovat
yhtenä isä kantaa poikaa viimeistä kertaa sylissään
kädet hämmentyneinä ympärillä
eikä poika ole koskaan ollut noin pieni,
mahtuu mustaan ruukkuun

uurna kuopan pohjalla on jotenkin
hellyttävästi yksin.

Ja peittelevät,
viimeistä kertaa.
Peitoksi vähän suomalaista multaa
sen verran paksu kerros, että routa yltää.

Maan pinnalle jää vain repaleinen ruohikko,
hieman uupuneet, väsyneet kukat
laitetaan lyhty,
ettei nyt pimeässä tarvitse kuitenkaan olla.

Ja että viitsivät sanoa, etteivät ihmiset rakasta.
Nämä ihmiset rakastavat niin riipivästi loppuun saakka,
lopun yli,
kaikkien loppujen yli

sitten kun toinen on jo mennyt ja jäljellä on enää palamatonta ainetta
ne rakastavat vieläkin,
kantavat
peittelevät

jättävät valot päälle yötä vasten.

Ja siinä kuopan vierellä ainut mitä voi sanoa on se,
että Jumala sai maan elämään kerran aikaisemminkin
miksipä hän ei
tekisi sitä uudestaan

että kuollut maa saisi elämän Hengen.

*

Ohut valo tänä aamuna. Sunnuntait ovat muuttaneet luonnettaan; ennen sunnuntai oli kaksi tuntia kahvia ja painomusteen tuoksua. Nykyisin nousen yleensä jo ennen kahdeksaa, en sytytä kuin kynttilän olohuoneeseen ettei valo häiritsisi V:n unta, puolihämärässä hapuilen esiin kattilat ja kaurahiutaleet ja istun itsekseen hengittelevässä pimeydessä lukemassa hetken lehteä. Puoli kymmeneltä sakastiin, tai jonnekin muualle,

ja vaikka marraskuun väsymys tarttuu niveliin ja hiusjuuriin, on tässä jumalanpalveluksen jälkeisessä hetkessä jotain rauhoittavaa. On tullut oltua läsnäolossa heti aamusta alkaen. Tai Läsnäolossa, niin kuin se todella pitäisi kirjoittaa.

Luulen, että siinä on koko tämän touhun ja työn ydin. Viettää mahdollisimman paljon aikaa Läsnäolossa. Muuten kaikkien näiden kuoppien reunoilla ei voi kuin mykkänä levitellä käsiään ja sanoa, etten minäkään tiedä. Mutta kun tässä on pakko tietää; pakko tietää edes jotain, sanoa edes jotain, olla itsekin edes jollain tavalla läsnä, ei voi olla sanoitta tai eleittä.

*

Aina toisinaan tämä työ uuvuttaa. Se nyt ei varmaankaan ole minkäänlainen yllätys: totta kai tämä työ uuvuttaa, ja totta kai työ uuvuttaa. Mikä tahansa. Eilen oli yksi niistä päivistä, jolloin fyysinen väsymys saavutti henkisen väsymyksen ja mietin rehellisesti, mitä päivästä mahtaa tulla.

Illansuussa, uurnanlaskun, kahden kasteen ja iltamessun jälkeen ajelin kotiin ja totesin, etten edelleenkään parhaalla tahdollanikaan tiedä, mitä muuta tekisin. Tai mikä olisi samalla tavalla antoisaa. Sillä lopulta, vaikka kuolemista ja syntymistä ja muita eriskummallisia asioita tässä jatkuvasti joutuukin pohtimaan, lopulta olen nykyisin erinomaisen paljon tekemisissä rakkauden kanssa.

Nämä ihmiset nimittäin rakastavat. Puutteellisesti kai, niin kun me kaikki, mutta ei näitä ihmisiä voi sielun kylmyydestä syyttää. Äidit itkevät kasteissa, isoäidit myös. Isoisät ovat sillä tavalla hämillisiä, että näkee, että nekin itkisivät, jos olisivat siihen joskus luvan saaneet. Vihkimisissä itkevät kaikki, jotka ilkeävät: myötäonnea, omaa onneaan tai omaa onnettomuuttaan, yhtä kaikki, rakkauden takia. Ja hautajaisissa itku on rakkausitkua sekin; joko sen takia että jotain on menetetty, tai sen takia, ettei jotain koskaan ollutkaan.

Itkevätpä ihmiset sitten rakkautta tai sen puutetta,
ei heitä voi tunteettomuudesta syyttää.

Olen alkanut ajatella, että ei tämä välinpitämätöntä väkeä ole. Vaikka useimmat sanovatkin, etteivät ole mitenkään erityisen uskonnollisia ja että lapsen kastaminen nyt kai kuuluu vain protokollaan. Tai että ei me nyt niin hengellisiä olla, mutta kyllä kirkossa kuuluu mennä naimisiin. Mutta kyllä he rakkauden tunnistavat. Eivät nämä ihmiset tule kirkkoon suorittamaan jonkinlaisia kuolleita rituaaleja. Kuka sellaista jaksaa? Sohvalla olisi mukavampaa. Kun ne tulevat, niin kyllä ne jotain aistivat.

Haaste onkin siinä, että se “jotain” voisi muuttua “Joksikin” joka voisi muuttua “Erääksi” josta taas tulisi “Hän”.

*

Aina toisinaan sanotaan, että rakkaus on kaikki kaikessa. Että kaikki mitä ihminen tarvitsee, on rakkautta. Tai että vain rakkaus muuttaa maailmaa. Nytkin, kun kirjoitin nuo lauseet, tietty osa alitajunnasta laittoi kätensä puuskaan ja tuhahtelee itsekseen. Jotakin armottoman kliseistä on siinä, että rakkautta toistellaan niin paljon. Maalataan niin maailmaasyleileviä totuuksia, kuvitellaan rakkauden pelastavan kaiken, olevan kaiken ydin… Jokin siinä ärsyttää. Eikö ärsytäkin?

Löysin vähän aikaa sitten taas Raamattuni välistä pienen paperilapun. Se on noin viisi kertaa viisi senttiä, valkoista paperia, ja siihen on vähän huonosti piirtävällä sinisellä tussilla kirjoitettu toiselle puolen UNELMA ja toiselle Haluan antaa ja saada paljon rakkautta. Sanoja ympäröi koko joukko sinisiä sydämiä. Kaiken lisäksi se näyttää pojan käsialalta.

Lappu on peräisin joltain kaukaiselta rippileiriltä; olin kysynyt leiriläisiltä, mitä he todella elämässään haluaisivat saavuttaa. Puhuttiin arvoista ja unelmista. Pyysin jokaista kirjoittamaan unelmansa lapulle. Tämän eksyneen paperinpalasen löysin lattialta tunnin jälkeen.

Lappu on mietityttänyt minua ennenkin. Siinä, nimittäin, on jotain ihan samalla tavalla kliseistä. Jokin minusta toteaa, että saahan sitä haluta, mutta arvaas vain miten vaikeaa se on, ja ei se ole ollenkaan noin yksinkertaista tai sinisilmäistä, kyllä elämä sinuakin vielä opettaa. Toinen osa minusta haluaisi vaientaa ensimmäisen kyynikon. Jokin minussa reagoi kliseeseen, ja olen siitä suorastaan ärsyyntynyt.

Koska onhan se klisee. Totta kai se on! Eikä se ole helppoa. Ei tietenkään. Mutta mikä tekisi siitä vähemmän tärkeää? Kuluuko sana “rakkaus”, jos sitä tarpeeksi toistellaan? Väheneekö sen todellisuus? Muuttuuko se yhtään vähemmän tärkeäksi? Katoaako se?

Ei, eihän se mihinkään katoa. Ei, kun kaikki sitä kuitenkin koko ajan etsivät.

Miksi jostain tulee klisee? Miksi jokin klisee saa aikaan ärsytysreaktion?

En keksi muuta syytä kuin ihmisen periksiantamattoman tarpeen kyynistyä. Jos on yrittänyt rakastaa monta kertaa mutta jokin on aina mennyt pieleen, pettyy väistämättä. Ja jos oikein usein pettyy osaamatta käsitellä sitä, alkaa ajatella, että vika ei olekaan vain itsessä vaan itse asiassa: jos minä en osaa rakastaa, ei vika ole minussa vaan rakkaudessa. Että ehkä rakkaus onkin vain korulauseita ja tyhjiä kuvitelmia. Hattaraa. Imelää. Typerää. Turhaa.

Se tapahtuu petollisen helposti. Mutta toinen vaara on suurempi: kyynisyys ei ole pohjimmiltaan muuta kuin syy olla yrittämättä. Lupa heittää kirves kaivoon. “Ei se ole ennenkään onnistunut – ei varmasti onnistu vieläkään”. Mikään ei kuitenkaan ole niin totta, kuin että rakkaus ei tapahdu, ellei sille anna mahdollisuutta. Ja se tarkoittaa riskin ottamista. Voi olla, että tulee piestyksi vielä monta kertaa. Mutta ei se rakkauden vika ole; ei ole rakkauden vika, että ihmiset ovat niin huteria rakkauksiensa kanssa.

Ja kuitenkin riittää se yksi kerta, kun rakkaus on totta. Kaikkien epäonnistuneiden kenraaliharjoitusten jälkeen. Yksi ainoa todellinen riittää.

Ja monet näyttävät tajunneen siitä jotain. Äidit, isät,
lastensa kastepäivinä
lastensa haudoilla.

Ja kyllä ne vihkiparitkin.

Kun vielä osaisi sanoa sen, että se yksi Todellinen Rakkaus on jo olemassa,
eikä sekään ole klisee,
ei, vaikka monista se kuulostaa siltä.

En aio silti lopettaa kliseistä puhumista.
Koska ehkä kliseet ovat kliseitä vain siksi, että ne ovat olleet riittävän monta kertaa totta. Eikä Jumala ole itsessään klisee;

kliseitä ovat vain ne väärät tavat, jolla hänet on kuultu,
ne irvikuvat jollaisina häntä on ihmisille tarjottu.

Jos vain saisi kyynisyyttä, pettymyksiä, torjuntaa, suojamuureja raotettua ihan vähän,
jalan ovenrakoon,
välähdyksenkin tarjottua…

Niin.

« Older Entries

Newer Entries »