web analytics

pappeudesta ja pappaudesta.

November 22nd, 2010 § 0 comments § permalink

“Mitenkä nuoria ne nykyään päästää papeiksi?” // Vilpittömän hämmästynyt vanhempi rouva seurakuntakodin pihalla

“Ai että meidän uusi pappi? Minä pidin sinua yhtenä näistä lukiolaisista. Ihan lukion ekaluokkalaiselta näytät.” // Toinen vilpittömän hämmästynyt vanhempi rouva

“Ei oo Jeesus sitte papille ruokaa antanu.” // Hieman humalassa ollut varhaisessa keski-iässä oleva mies kotitalonsa rappukäytävässä katsottuaan minua tovin

*

“Ai pappi? Mutta ethän sinä ole mitenkään papillinen“, totesi puolituttu mies jokin aika sitten talon pihalla, kun selitin olevani menossa töihin, ja että mitä töitä se tarkoittaa. Hän oli avoimen hämmentynyt. En ole aivan varma, mitä vastasin: varmaankin jotain kohteliaan hymyilevää jolla yritin saada hänet pääsemään yli häkeltymisestään.

En sovi ihmisten pappiskäsityksiin. Se on käynyt ilmi jo monta kertaa. Todennäköisesti suurin syy on se, että näytän niin nuorelta – todennäköisesti useimmat eivät uskoisi minun kiertäneen auringon jo 26 kertaa. En ole osannut itse ajatella niin, mutta ilmeisesti minussa on edelleen jotain lapsenkasvoista. Se ei ole paha asia; jos se laskee muureja ja madaltaa aitoja, olen kiitollisena lapsenkasvoinen vielä jonkun aikaa. Ja ehkä kymmenen vuoden päästä olen aidosti kiitollinen siitä, jos minua edelleen erehdytään pitämään kymmenen vuotta nuorempana.

Papin pitäisi olla iäkkäämpi. Jos nyt ei suoranaisesti vanhemmanpuoleinen, niin ainakin varttunut. Niin ihmiset tuntuvat olettavan. Ja onhan totta, että olen tässä pappeudessani vasta ensimmäisessä etukaarteessa. Ihmiset kuitenkin kummastelevat kovin nuoren oloista pappia – vaikka jostainhan pappienkin on aloitettava. Aivan kuin nuoret papit olisivat jonkinlaisia teologisia pulunpoikasia: todennäköisesti niitä on oltava olemassa, mutta kukaan ei koskaan näe missään kuin aikuisia lintuja.

Mutta täytyy sen olla jotain muuta kuin ikääkin. Ei ikä yksin selitä sitä papillisuuden puutetta, josta ilmeisesti kärsin. Ainut, joka asiaa on varsinaisesti kommentoinut, on rappukäytävän reteässä nousuhumalassa ollut mies, jonka mielestä kehoni koostumus oli jotenkin merkillepantavaa. Mitä se papillisuus tai papillisuudettomuus on, siitä en ole varma. Pitäisikö sitä olla jotenkin raskaampi, kulmikkaampi, särmäisempi, vakavampi, jyhkeämpi, ilmeettömämpi, totisempi, eleettömämpi? Vai pitäisikö yksinkertaisesti olla fyysisesti erilainen?

Kirjoitin veljelleni eilen sähköpostia hieman aiheen tiimoilta. Löin lyöntivirheen, ja kirjoitin pappeuden sijasta yhden ylimääräisen a:n: pappaus.

Ajattelin, että siinähän se asian ydin on. Ihmisillä (voimatta tietenkään yleistää liiaksi) tuntuu olevan halu vetää näiden kahden sanan välille yhdysmerkit. Pappeus on yhtä kuin pappaus. Papeissa on (heidän mielissään) jotain pappamaista: vakavanhaa, järeää, raskasta, vakaata, enemmän pysähtynyttä kuin liikkuvaa, hyvin miehistä, enemmän betonia kuin vettä, enemmän kuminaa kuin helinää. Ja jos niin on, niin ei ihme, etten ole papillinen: minä kertakaikkiaan olen nuori lapsenkasvoinen nainen, joidenkin mielestä tyttömäinen vielä, minusta ei saa pappaa tekemälläkään. Eikä ehkä koskaan tule saamaankaan -

ei ainakaan, jos se minusta riippuu.

Ulkoisen ja sisäisen papillisuuden tai pappeuden välillä on maailmojenkokoinen ero. Ulkoinen pappeus on jotain, josta on tullut kulttuurinen segmentoitunut totuus: liperit tärkättyinä sojottavan, parrakkaan rovastin vatsakas olemus on palanut tämän kansan verkkokalvoille tiukkaan (tunnistanhan sen itsekin). Jotenkin kai jykevyys on hartauden merkki, ja minä en totisesti ole jykevä. Siinä kulttuurisessa kuvastossa kuuluisin varmaankin jonnekin kotiopettajatar-osastoon.

Mutta se sisäinen pappeus. Se on vielä mielenkiintoisempaa, ja tuhannesti tärkeämpää. Senkin takia, että niin sanotun yleisen pappeuden periaatteen takia jokaisella kristityllä tulisi olla siitä jonkinlainen sirpale.

Mitä on olla pappi? Tiedän siitä vasta vähän, mutta jos vilkuilen sitä, mitä tämä puolivuotinen ja sitä edeltävä seitsemän vuoden opiskelu minun sisäisiin seiniini on siitä raapustellut, tai siitä mitä haluaisin sen kohdallani olevan, on siellä jotain tällaista:

Pappeus on vilpitöntä halua pitää raollaan ovea, ikkunaa, räppänää, mitä tahansa ajatuksenmentävää rakoa maan ja Taivaan välillä, silloinkin, kun ihmiset eivät jälkimmäistä näe tai halua nähdä, silmät ummessa kieltäytyvät edes kurkistamasta.

Pappeus on yritys tulla kanavaksi, virtauspaikaksi, lähteensilmäksi tai koskenuomaksi, jossa virtaa itseään vahvempaa Vettä – ja tämähän on sikäli mahdoton ajatus, että ihminen on itsessään vain kuiva uoma, josta ei vettä synny.

Pappeus on astiana olemista, säiliönä olemista, ja se on kahdensuuntaista: on kyettävä säilyttämään jotain, josta jakaa toisille, ja toisaalta on otettava vastaan sitä kaikkea, mitä ihmiset vuotavat tai vuodattavat – ja säilytettävä sitä hetken aikaa heidän puolestaan, että he kykenevät näkemään sen ja käsittelemään sitä – ja sitten se on osattava joko antaa takaisin tai heittää pois, poistaa ja hävittää.

Pappeus on puun ja kuoren välissä olemista: sitä on sekä Jumalan ja ihmisten palvelija, kummankin edessä on useimmiten alaston ja paljas, ja kuitenkin vaatetettu johonkin itseään suurempaan – ja kun tehtävänä on tuoda Jumala saavutettavaksi, puhua Totuudesta (silloinkin kun kukaan ei sitä hyväksy) ja puhua rakkaudesta (jota aletaan jo pitää kliseenä) on se paikka, jossa puristuu joskus kuin ruuvipenkkiin: miten minä Hänestä puhun, minun sanani ovat katoavia henkäyksiä, minä itse olen katoava henkäys… Ja kuitenkin niin on pakko tehdä, muuten on kuin lääkäri joka reseptejä kirjottaessaan toteaisi joka kerta: “Ei tämä varmasti toimi, mutta viran puolesta näitä tässä raapustelen.”

Pappeus on heittäytymistä kutsumukseen, astumista tielle, jonka mutkista ei kerrota juuri mitään etukäteen, se on suostumista siihen, että tulee olemaan kummeksuttu, naurettu, väärinymmärretty ja ehkä joskus jopa halveksittu – ei itsensä vaan sen tähden, jota edustaa. Pappeus on hulluutta, koska ei kai tällaista hommaa kukaan muuten ottaisi -

pappeus on hullua idealismia,

kaikkiaan, kai pappeus on sitä, että sitkeästi seisoo autiomaan laidalla paahteessa ja huutaa sateen olevan tulossa. Vasten järjen ääntä, vasten silmännäkemää, vasten ymmärrystä. Huutaa, koska tietää sateen ennenkin tulleen, ja kun se tulee, puhkeaa autiomaa kukkaan.

Ja niiden kukkien hedelmiä syövät ne, jotka jäivät odottamaan ihmettä.

Ajattelen, että kaiken tämän takia on ehdottoman välttämätöntä vastaustaa pappautta. On oltava jotain muuta kuin mitä ihmiset olettavat (tosin ei ole mikään itsetarkoitus provosoida!), on oltava jokin särö, joka saa heidät kysymään: kuka ja mikä tämä on, ja mistä se puhuu? etten olisi vain taas yksi pappi, jonka sanat ovat sopivia ja hyvin sulavia kuin hattara,

ei sillä, etteivätkö papat voisi sitä tehdä, mutta ei tässä enää ole aikaa kumarrella kulttuurisia kuvia, yrittää sulautua niiden muotoiseksi. Aikahan on käymässä yhä vähemmäksi,

se jos jokin on ainakin totta. Ja jos alkaisin sulaa papaksi, taipua papaksi, unohtaisin, mitä varten täällä olen: sen, että autiomaa on totta ja kuumuus on totta ja että yhtä totta on sateen vääjäämätön tulo ja että olen tässä vain ja ainoastaan sen takia. En tullakseni sellaiseksi kuin minun pitäisi, en sellaiseksi kuin ihmiset olettavat,

en ole täällä miellyttääkseni

olen täällä palvellakseni.

Ja niissä on juuri se maailmojenkokoinen ero.

Kyllä minä tästä vanhenen. Saan ryppyjä. Ehkä joskus hieman painoakin. Ehkä tulen raskaammaksi tai särmistyn. Ehkä he eivät enää silloin ihmettele niin paljon. Mutta sitä odotellessa on pakko jo lapioida,

kun työtä kuitenkin kai vielä riittää.

kuinka hämmentävää -

November 21st, 2010 § 0 comments § permalink

Olen kirjoittanut tämän runon 30.5.2004. Kuusi ja puoli vuotta sitten. Löysin sen sattumalta tänä aamuna koneelta etsiessäni aineistoa hartauspuheeseen.

Kuusi ja puoli vuotta. Otsikoin silloin, juuri ja juuri 20-vuotiaana, tekstin hieman yltiöromanttisesti “Sille Erityiselle, joka on Jossain.”

Näin se menee:

*

mitä minä toisten sanoja varastamaan
kompastelen riittävästi omiinikin

minä tahtoisin että elämä olisi
helmeilevää ja läpikuultavaa;
minä tahtoisin että elämä tällä kertaa olisi
metsään hukuttautuneen tuomen tuoksu
aamuyöstä kun kävellään vierekkäin;
minä tahtoisin,
että elämä olisi tunnustus toukokuisilla rantakivillä
aurinkohymyisillä kivillä
rannan lohkareilla, joilta heitämme leipiä tyyneen.
minä tahtoisin että olisi
heinät hampaissa,
sormien väliin kukkoa ja kanaa
että olisi rivikaupalla kirkkaita sanoja ilman välimerkkejä
ja kirkkaat silmät
avoimet kämmenet vastakkain.
minä tahtoisin että olisi ilta-aurinko risuaidassa,
ja nauraisimme, miten me risuisia olemme
repaleisia
mutta vain niin kauniisti, että tuuli meissä soi.
että olisi helmeilevää,
olisi eläviä joutsenia,
ikiavioisia
ikiuskollisia
että minusta
vielä valkea tulisi,
että minusta hento nainen, lasinohkainen,
tulisi läpikuultava ja
me heijastaisimme yhdessä spektrin.
että kameran linssin läpi me dokumentoisimme kasvumme
me
yhdessä ripustaisimme elämän seinille;
me kirkkaat teekuppimme
nauloihin
että elämä olisi ilta-aurinkoa ja paljaita jalkoja tuomiteillä
että me kiipeäisimme lahoihin omenapuihin
ihastelemaan oksanhankoja.
että lohkareisilla rantakivillä
uittaisimme allia
sorsaa
ja varvasta;
että me
tahtoisin niin että
tällä kertaa elämä olisi

me

*

Ja mitä nyt on?

Hämmentävää.

Kohta kolme ja puoli vuotta sitten V kosi minua rantakivillä. Se oli tosin kesäkuuta, ei toukokuuta, mutta tunnustus se kyllä oli, molemmin puolin, ja jos silloin ei heitelty leipiä veteen niin muulloin kyllä.

Ja kirkkaita sanoja, niitä tuli rivikaupalla. Minulla on vieläkin niitä koneellani 100 A4-liuskan verran.

Ja joutsenia on ollut, joka kesä kymmeniä joutsenia, kallioiden poukamissa, rantojen vierillä, kellumassa veneen vanavedessä, rauhanlippuina aallokoissa, on ollut ikiavioisia, ja ikiavioisia on oltu, on aiottu olla, kelluttu aallokossa ja puhuttu siitä, mitä on rakastaa ja mitä on sitoutua

ja sen yhden päivän kohta kolme vuotta sitten olin valkea, jos en lasinohkainen niin kevyempi kuin koskaan tähän asti, äidin ompelemassa silkkimekossa, orkideankukka hiuksissa, ja silti ihan minuna, niin kuin pitikin.

Ja lähes ensimmäinen asia, mitä sitten hankimme, oli kamera. Sekin vielä.

Ja on kiivetty puihin. On kiivetty kallioille. On kiivetty, ja vieläkin kiivetään, elämä on yksi korkea kallioseinämä, toinen kiipeää ja toinen varmistaa ja välillä toisin päin, ja eräänä päivänä ollaan huipulla ja näköala on huumaava. Ja siitä alkaa pitkä lasku laaksoon, josta ei tarvitse koskaan lähteä minnekään. Ja sinnekin mennään yhdessä, molemmat.

Ja sekin vielä, että V kävelee kesänsä mahdollisimman paljasjaloin, että senkin kirjoitin -

ja on oltu risuisia. On oltu repaleisia. Vieläkin ollaan. Ja nauretaan.

Ja jatketaan.

Olin vasta 20 ja elämä oli sotkuinen ja avara tasanko silmänkantamattomiin, tietön, mutta tien saattoi raivata mihin tahansa. En tiennyt tulevasta vielä juurikaan mitään,

ja sitten kuitenkin jotakin tiesin. Toivoin. Hämmentävää.

Hämmentävää, että niin sanottuja unelmia on kannattanut kantaa. Tai että joku muu on ilmeisesti ottanut niitä kannettavakseen. Luulin silloin raivaavani tietä enimmäkseen yksin. Ilmeisesti Jokin on kuitenkin kulkenut edellä, koska tässä ollaan,

ja on ollut joutsenia
on ollut omenapuunhankoja
on ollut ilta-aurinkoja, tuomia,
paljaita jalkoja
tuulta ja resuisuutta

ja miten kaikki tuli takavasemmalta, yllättäen, silloin kun ei pitänyt, neljä vuotta sitten, ja niin lyhyt kuin se aika onkin, on se enemmän kuin osaisin sanoa.

Tuulessa on se hyvä puoli, että se vie eteenpäin. Sinne siis.

pysäytyskuvia.

November 15th, 2010 § 2 comments § permalink

Välähdyksiä näistä päivistä, tuokiokuvia, pysäytyskuvia:

*

Vanhainkodissa päiväkahvilla joku juttelee yksikseen pöydässä, esittää painavia mielipiteitä toisensa jälkeen. 95-vuotias rouva muistaa vielä, miten evakkoon lähdön jälkeen lehmät tuotiin junalla Pohjanmaalle asti, ju0ksutettiin asemalta Talvisodan talven paukkupakkasissa kotiin, lypsettiin matkalla, juotettiin maito lehmille itselleen. Kahvin jälkeen naiset – jotenkin enemmistö näissä taloissa on aina naisia – kerääntyvät kuka milläkin nopeudella televisionurkkaukseen, istuvat hauraasti alas, pitelevät kiinni käsinojista. Televisio on päällä, iltapäivän täyteohjelmat, parikymppisen näköinen poninhäntäpäinen nuori nainen vetää ohjelmassa suunnattoman energisenä jonkinlaista tanssin ja jumpan välimuotoa. Jumputtava musiikki puhuu 95-vuotiaan rouvan päälle. Naiset istuvat ja katsovat jumppaa, kukaan ei osaa tai jaksa vaihtaa kanavaa,

ja minä mietin, mitä he siinä mahtavat nähdä
mitä he siinä mahtavat miettiä

on käsittämättömän pitkä aika, että joku vietti nuoruutensa ennen Talvisotaa.

Puhuessaan hän saa silmäkulmaansa kyyneliä. Mitä myö karjalaiset, tällasia myö ollaan, niin tunteellisia.

*

Leipomon tehtaanmyymälässä olen hämilläni. Sekä ruisleipää että vaaleaa leipää saisi kolme pussia kolmella eurolla. En osaa päättää, ostan vähän molempia, ja pullaa. Ulkona sataa tihkusadetta, sellaista valelevaa hellää vettä, joka ei kastele, mutta hipoo poskipäitä ohi kulkiessaan. Astun ulos leipomon ovesta, ilma on viileä ja pehmeänkostea, ja välittömästi muovipussista tulvahtaa ylös tuoksu. Kauraleivän, ohraleivän, alppileivän tuore tuoksu. Ei se sisällä tuntunut, siellä missä kaikki tuoksui jauhoilta ja jyviltä, mutta ulkona, missä on vain vettä ja nukahtavaa maata, leipä tuoksuu kuin toisesta maailmasta.

Kävelen sateen läpi hoitokotia kohti, leipä painaa muovikassissa kuin lupaus lämpimistä illoista, sade sihisee katua vasten, painautuu maisemaa vasten ja lohduttelee; ei routaa vielä, ei pakkasta vielä, ei vielä kylmää. Menen hoitokotiin mukanani lämpimän leivän tuoksu. Siltä minä haluaisin tuoksua, ja ihmettelen, ettei kukaan ole vielä lanseerannut tuoreen leivän tuoksuista parfyymiä.

Ehkä siksi, ettei sellaista voi luoda. Parfyymeihin voidaan laittaa vain kirpeitä teräviä tai paksuja mausteisia tuoksuja. Mitään lämmintä, rapeaa, hellää, lohdullista ei niihin saada.

*

Hoitokodissa vanha merimies istuu käytävällä, nojaa rollaattoriin ja puhuu lapsuutensa saaresta, puolukoista mökin ympärillä, kesistä. Ajattelen, miten paljon nämä ihmiset ovat jättäneet taakseen. Aallot, meret, seitsemät meret, rantakalliot, lapsuuden reunustamat polut, sen miten suuri ja vieras oli metsä talon ympärillä, sen miten ensimmäistä kertaa lähti yksin matkaan, ja ne kaikki matkaanlähdöt sen jälkeen, rakkaudet, kuolemat, menetykset, saavuttamiset, lasten syntymät, lastenlasten syntymät, uudet kodit, loputtomat työaamut, riidat, sopimiset, lasten kävelemään opettamisen, lasten kantamisen, pukemisen, ruokkimisen, huolehtimisen,

ja nyt he ovat tulleet tai heidät on tuotu näihin taloihin, heidän elämäänähneet kätensä ovat pysähtyneinä sylissä, silmät alkavat katsoa jo johonkin kauemmas, katsetta ei ihan tavoita. Elämäänähneet jalat eivät enää jaksa kävellä, ne ovat kulkeneet riittävän monta tienristeystä. Ja kuinka loputtoman pitkiä aikoja he vain istuvat; katsovat taakse siihen mikä on mennyt, jotkut ehkä eteenpäin, siihen joka on tulossa mutta jota ei nää,

soitan pianoa hartaushetkessä selkä yleisöön päin ja aina hetkittäin tunnistan, että tämän täytyi olla tuttu virsi; nyt ne laulavat.

Niin laulavat ihmiset vielä dementiaosastollakin. Ihmiset, jotka eivät enää reagoi tuttuihin kasvoihin, ääniin, leivän tuoksuun, musiikkiin, televisioon. Joskus kuitenkin tuttu virsi havahduttelee hereille jotain mielen pohjukassa, ja he avaavat suunsa, laulavat, ehkä vain sanan tai kaksi, mutta laulavat; he muistavat, ja ehkä muistoon kytkeytyy jotakin tärkeää.

Sanokoot mitä sanovat, mutta virret ovat tärkeitä. Voisivat ne kai olla iloisempia, voisivat ne kai olla rytmikkäämpiä. Mutta se tunnemuistojen määrä joka näihin vanhoihin virsiin liittyy on käsittämätön. Ne ovat tärkeitä siksi, että ne kantavat mukanaan vuosikymmenien kerrostumia, ja nekin, jotka eivät kirkossa käy, muistavat ja laulavat, ja hetken aikaa minä nuori noviisi ja nämä elämästä kyllänsä ammentaneet olemme samalla viivalla, samoissa sanoissa, samoissa sävelissä

oi Herra jos mä matkamies maan
päivä vain ja hetki kerrallansa
siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs
sun haltuus, rakas Isäni
kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta
sua kohti, Herrani

ja ajattelen, että kyllä sitä aika paljon yhdessä tulee rukoiltua, käytännössä kaikkialla missä lauletaan virsiä rukoillaan yhdessä, koska mitä muuta se on kuin rukousta, jos noita sanoja katsoo. Minä ja se vanha merimies, samoissa sanoissa ja ajatuksissa, hän joka ymmärtää kaikesta jo paljon enemmän ja minä joka vielä vasta katselen, raapaisen pintaa, otan kevyen kosketuksen, haron pinnalta syvemmälle. Samalla viivalla vähän aikaa me kaikki, he jotka ovat jättäneet niin paljon taakseen ja minä, joka en vielä ole rohjennut moneen asiaan kävelläkään.


kliseitä ja kliseiden totuusarvoja.

November 14th, 2010 § 2 comments § permalink

Tällaisia nämä päivät ovat
yhtenä isä kantaa poikaa viimeistä kertaa sylissään
kädet hämmentyneinä ympärillä
eikä poika ole koskaan ollut noin pieni,
mahtuu mustaan ruukkuun

uurna kuopan pohjalla on jotenkin
hellyttävästi yksin.

Ja peittelevät,
viimeistä kertaa.
Peitoksi vähän suomalaista multaa
sen verran paksu kerros, että routa yltää.

Maan pinnalle jää vain repaleinen ruohikko,
hieman uupuneet, väsyneet kukat
laitetaan lyhty,
ettei nyt pimeässä tarvitse kuitenkaan olla.

Ja että viitsivät sanoa, etteivät ihmiset rakasta.
Nämä ihmiset rakastavat niin riipivästi loppuun saakka,
lopun yli,
kaikkien loppujen yli

sitten kun toinen on jo mennyt ja jäljellä on enää palamatonta ainetta
ne rakastavat vieläkin,
kantavat
peittelevät

jättävät valot päälle yötä vasten.

Ja siinä kuopan vierellä ainut mitä voi sanoa on se,
että Jumala sai maan elämään kerran aikaisemminkin
miksipä hän ei
tekisi sitä uudestaan

että kuollut maa saisi elämän Hengen.

*

Ohut valo tänä aamuna. Sunnuntait ovat muuttaneet luonnettaan; ennen sunnuntai oli kaksi tuntia kahvia ja painomusteen tuoksua. Nykyisin nousen yleensä jo ennen kahdeksaa, en sytytä kuin kynttilän olohuoneeseen ettei valo häiritsisi V:n unta, puolihämärässä hapuilen esiin kattilat ja kaurahiutaleet ja istun itsekseen hengittelevässä pimeydessä lukemassa hetken lehteä. Puoli kymmeneltä sakastiin, tai jonnekin muualle,

ja vaikka marraskuun väsymys tarttuu niveliin ja hiusjuuriin, on tässä jumalanpalveluksen jälkeisessä hetkessä jotain rauhoittavaa. On tullut oltua läsnäolossa heti aamusta alkaen. Tai Läsnäolossa, niin kuin se todella pitäisi kirjoittaa.

Luulen, että siinä on koko tämän touhun ja työn ydin. Viettää mahdollisimman paljon aikaa Läsnäolossa. Muuten kaikkien näiden kuoppien reunoilla ei voi kuin mykkänä levitellä käsiään ja sanoa, etten minäkään tiedä. Mutta kun tässä on pakko tietää; pakko tietää edes jotain, sanoa edes jotain, olla itsekin edes jollain tavalla läsnä, ei voi olla sanoitta tai eleittä.

*

Aina toisinaan tämä työ uuvuttaa. Se nyt ei varmaankaan ole minkäänlainen yllätys: totta kai tämä työ uuvuttaa, ja totta kai työ uuvuttaa. Mikä tahansa. Eilen oli yksi niistä päivistä, jolloin fyysinen väsymys saavutti henkisen väsymyksen ja mietin rehellisesti, mitä päivästä mahtaa tulla.

Illansuussa, uurnanlaskun, kahden kasteen ja iltamessun jälkeen ajelin kotiin ja totesin, etten edelleenkään parhaalla tahdollanikaan tiedä, mitä muuta tekisin. Tai mikä olisi samalla tavalla antoisaa. Sillä lopulta, vaikka kuolemista ja syntymistä ja muita eriskummallisia asioita tässä jatkuvasti joutuukin pohtimaan, lopulta olen nykyisin erinomaisen paljon tekemisissä rakkauden kanssa.

Nämä ihmiset nimittäin rakastavat. Puutteellisesti kai, niin kun me kaikki, mutta ei näitä ihmisiä voi sielun kylmyydestä syyttää. Äidit itkevät kasteissa, isoäidit myös. Isoisät ovat sillä tavalla hämillisiä, että näkee, että nekin itkisivät, jos olisivat siihen joskus luvan saaneet. Vihkimisissä itkevät kaikki, jotka ilkeävät: myötäonnea, omaa onneaan tai omaa onnettomuuttaan, yhtä kaikki, rakkauden takia. Ja hautajaisissa itku on rakkausitkua sekin; joko sen takia että jotain on menetetty, tai sen takia, ettei jotain koskaan ollutkaan.

Itkevätpä ihmiset sitten rakkautta tai sen puutetta,
ei heitä voi tunteettomuudesta syyttää.

Olen alkanut ajatella, että ei tämä välinpitämätöntä väkeä ole. Vaikka useimmat sanovatkin, etteivät ole mitenkään erityisen uskonnollisia ja että lapsen kastaminen nyt kai kuuluu vain protokollaan. Tai että ei me nyt niin hengellisiä olla, mutta kyllä kirkossa kuuluu mennä naimisiin. Mutta kyllä he rakkauden tunnistavat. Eivät nämä ihmiset tule kirkkoon suorittamaan jonkinlaisia kuolleita rituaaleja. Kuka sellaista jaksaa? Sohvalla olisi mukavampaa. Kun ne tulevat, niin kyllä ne jotain aistivat.

Haaste onkin siinä, että se “jotain” voisi muuttua “Joksikin” joka voisi muuttua “Erääksi” josta taas tulisi “Hän”.

*

Aina toisinaan sanotaan, että rakkaus on kaikki kaikessa. Että kaikki mitä ihminen tarvitsee, on rakkautta. Tai että vain rakkaus muuttaa maailmaa. Nytkin, kun kirjoitin nuo lauseet, tietty osa alitajunnasta laittoi kätensä puuskaan ja tuhahtelee itsekseen. Jotakin armottoman kliseistä on siinä, että rakkautta toistellaan niin paljon. Maalataan niin maailmaasyleileviä totuuksia, kuvitellaan rakkauden pelastavan kaiken, olevan kaiken ydin… Jokin siinä ärsyttää. Eikö ärsytäkin?

Löysin vähän aikaa sitten taas Raamattuni välistä pienen paperilapun. Se on noin viisi kertaa viisi senttiä, valkoista paperia, ja siihen on vähän huonosti piirtävällä sinisellä tussilla kirjoitettu toiselle puolen UNELMA ja toiselle Haluan antaa ja saada paljon rakkautta. Sanoja ympäröi koko joukko sinisiä sydämiä. Kaiken lisäksi se näyttää pojan käsialalta.

Lappu on peräisin joltain kaukaiselta rippileiriltä; olin kysynyt leiriläisiltä, mitä he todella elämässään haluaisivat saavuttaa. Puhuttiin arvoista ja unelmista. Pyysin jokaista kirjoittamaan unelmansa lapulle. Tämän eksyneen paperinpalasen löysin lattialta tunnin jälkeen.

Lappu on mietityttänyt minua ennenkin. Siinä, nimittäin, on jotain ihan samalla tavalla kliseistä. Jokin minusta toteaa, että saahan sitä haluta, mutta arvaas vain miten vaikeaa se on, ja ei se ole ollenkaan noin yksinkertaista tai sinisilmäistä, kyllä elämä sinuakin vielä opettaa. Toinen osa minusta haluaisi vaientaa ensimmäisen kyynikon. Jokin minussa reagoi kliseeseen, ja olen siitä suorastaan ärsyyntynyt.

Koska onhan se klisee. Totta kai se on! Eikä se ole helppoa. Ei tietenkään. Mutta mikä tekisi siitä vähemmän tärkeää? Kuluuko sana “rakkaus”, jos sitä tarpeeksi toistellaan? Väheneekö sen todellisuus? Muuttuuko se yhtään vähemmän tärkeäksi? Katoaako se?

Ei, eihän se mihinkään katoa. Ei, kun kaikki sitä kuitenkin koko ajan etsivät.

Miksi jostain tulee klisee? Miksi jokin klisee saa aikaan ärsytysreaktion?

En keksi muuta syytä kuin ihmisen periksiantamattoman tarpeen kyynistyä. Jos on yrittänyt rakastaa monta kertaa mutta jokin on aina mennyt pieleen, pettyy väistämättä. Ja jos oikein usein pettyy osaamatta käsitellä sitä, alkaa ajatella, että vika ei olekaan vain itsessä vaan itse asiassa: jos minä en osaa rakastaa, ei vika ole minussa vaan rakkaudessa. Että ehkä rakkaus onkin vain korulauseita ja tyhjiä kuvitelmia. Hattaraa. Imelää. Typerää. Turhaa.

Se tapahtuu petollisen helposti. Mutta toinen vaara on suurempi: kyynisyys ei ole pohjimmiltaan muuta kuin syy olla yrittämättä. Lupa heittää kirves kaivoon. “Ei se ole ennenkään onnistunut – ei varmasti onnistu vieläkään”. Mikään ei kuitenkaan ole niin totta, kuin että rakkaus ei tapahdu, ellei sille anna mahdollisuutta. Ja se tarkoittaa riskin ottamista. Voi olla, että tulee piestyksi vielä monta kertaa. Mutta ei se rakkauden vika ole; ei ole rakkauden vika, että ihmiset ovat niin huteria rakkauksiensa kanssa.

Ja kuitenkin riittää se yksi kerta, kun rakkaus on totta. Kaikkien epäonnistuneiden kenraaliharjoitusten jälkeen. Yksi ainoa todellinen riittää.

Ja monet näyttävät tajunneen siitä jotain. Äidit, isät,
lastensa kastepäivinä
lastensa haudoilla.

Ja kyllä ne vihkiparitkin.

Kun vielä osaisi sanoa sen, että se yksi Todellinen Rakkaus on jo olemassa,
eikä sekään ole klisee,
ei, vaikka monista se kuulostaa siltä.

En aio silti lopettaa kliseistä puhumista.
Koska ehkä kliseet ovat kliseitä vain siksi, että ne ovat olleet riittävän monta kertaa totta. Eikä Jumala ole itsessään klisee;

kliseitä ovat vain ne väärät tavat, jolla hänet on kuultu,
ne irvikuvat jollaisina häntä on ihmisille tarjottu.

Jos vain saisi kyynisyyttä, pettymyksiä, torjuntaa, suojamuureja raotettua ihan vähän,
jalan ovenrakoon,
välähdyksenkin tarjottua…

Niin.

ratapuomeista ja joutsenista (niissä on jotain samaa).

November 4th, 2010 § 0 comments § permalink

Aamuruuhkassa on yllättäen jotain… kiehtovaa.

Autonvilkkujen lainehtiva synkooppi liikennevaloissa,
joka kerta samanlainen aalto
ja Ratapihankadulla, aseman vieressä, ruosteisten säiliövaunujen rytmi:
lyönti, kirskahtelu, kolina
ja sitten kun veturi on ylittänyt autotien,
nousevat radan puomit täydellisessä yhteisymmärryksessä,
kahdeksan kappaletta yhtä aikaa,
ja jostain järjettömästä syystä ajattelen balettitanssijoiden käsiä -
miten ne nousevat samalla tavalla, täysin samaan aikaan,
rikkeettä,

tai miten joukko joutsenia nostaisi päänsä lammella.

Ja samaan aikaan tiedostan, miten kaukaa haettu ajatus se on,
mutta ruuhkassa se huvittaa minua,

minua huvittaa tietää, keitä missäkin taloissa asuu, kirkon ympäristön puutalot ovat saaneet kasvoja ja ääniä. Tuossakin talossa se pieni tyttövauva, joka nukkui sikeimmin isänsä käsivarrella, jos pää sai retkottaa rentona, vaikka se näytti hankalalta… Tuossa talossa se isä, joka oli hiljaisen häkeltynyt elämänmuutoksestaan, ja miten pieniltä näyttävät vastasyntyneen sormet työn uurtamissa kämmenissä.

Talot nousevat ja laskevat aamun mukana, vilisevät ohi, kun kiihdytän viimeiset minuutit koululle aamunavaukseen. Muistan risteyksessä hämärästi nähneeni unta ikoneista, sateenliottamista, ja miten surin sitä, että Jumalanäidin vanhempien taustalla olevat Nasaretin talot olivat haalistuneet ja liuenneet vedessä pastelleiksi.

Useinkaan en ymmärrä alitajuntaani. Mutta suurimman osan ajasta me viihdymme yhdessä oikein hyvin. Aamuisin unet lomittuvat todellisuuteen, ajatukset hämärtyvät. Eikä se ole vaarallista.

leivän lämmin aamuinen kylki, paperipussin rapina.

November 3rd, 2010 § 0 comments § permalink

Toimitalon toinen kerros.

Vastapäisen kerrostalon seitkytlukulaisten parvekkeiden ja seinälaattojen valumajäljet muodostavat tästä perspektiivistä näkymän, jota voisi pitää pop-taiteena. Harmaanvalkoiselle, rapistuneelle laattapinnalle on levinnyt vihreää tahraista väriä, samanväristä kuin talon hapettunut kuparikatto, ja jonain toisena päivänä sitä voisi pitää likaisena ja pilaantuneena

mutta tähän marraskuiseen olotilaan se istuu juuri sopivasti -
ei se ole niin justiinsa,
kunhan sisällä on lämmin.

*

Pieniä havaintoja arkielämästä:

Me asumme turistinähtävyyden vieressä. Hämmennyn siitä vieläkin. Vielä marraskuussa tuomiokirkon edessä on päivittäin monta bussia, joista purkautuu muhkeissa toppatakeissaan jostain kaukaa tulleita matkailijoita kamerahihnat niskaa hiertäen ja he kiertävät koko kirkon, seisovat pää takakenossa portailla, menevät arasti sisään ja varovat askelten kaikua kivillä. Katselevat vanhoja hautoja ihmeissään. Ja hyvä ihme, sehän on vain naapuritalo – mitä niin kovin kummallista siinä on, onhan Eurooppa täynnä komeampia katedraaleja, eikö tämä suomalainen tuomiokirkko ole vähän niin kuin riisipuuro on muiden maiden jouluruokien vieressä: niin kovin käytännöllinen ja riisuttu, pelkistetty, mutta aitoudessaan ja selkeydessään vertaansa vailla.

Epäilen vain, että tämän kaiken suomalaisuuden viehätyksen ymmärtämiseksi pitäisi olla itse suomalainen. Kuka sitä suota, kuokkaa, ruisleipää, kivistä peltoa ja karkeaa pellavaa muuten rakastaisi.

*

Kaupungissa on menossa jokin kulttuuripääkaupunkivuoteen ennakolta liittyvä pimeystempaus. Erilaisia näyttelyitä ja tapahtumia ja luentosarjoja mainostetaan pimeydellä. Puistoihin on rakennettu “pimeyden kotia”, pieniä rakennelmia, joihin voi mennä sisälle istumaan (mutta ilmeisesti niissä on sisällä valot, jota en ymmärrä, jos niiden tehtävä on kerran ilmentää pimeyttä. Ehkä olisi ollut liian makaaberia rakentaa tähän pimeään maahan jotakin totaalisen pimeää. Se olisi jo liian osoittelevaa.). Bussipysäkeillä mainokset huutavat pimeyttä. Idea on tavallaan hieno; jos täällä on kerran kyhjötettävä pimeässä yli puolet vuodesta, miksi ei sitten samalla keskittyisi pohtimaan, mitä se pimeä oikein on.

Ja silti olen ollut yllättynyt siitä, miten vastenmielinen koko ajatus minusta on. Ehkä se on jotain ylikorostunutta herkkyyttä nyt työnkin puolesta, mutta yhdistän sanan pimeys johonkin ihan muuhun. Minua ei lainkaan huvita käyttää vapaa-aikaani syventymällä pimeyteen. En halua hukkua siihen lainkaan. En edes kastaa varvastani sen sikeään rantaveteen. Tiedän, että tempaus tarkoittaa pimeydellä vain jonkinlaista ympäristöllis-sosiaalista, puolipsykologista tilaa. Mutta minulle pimeydestä on tullut liian ontologinen asia. Jos sanotaan, että “pimeyttähän on kaikkialla”, tarkoittaa se minulle valitettavasti myös jotain ihan muuta. Koska niin on. Pimeää on ihan riittävästi ihmisen mielen sisäpuolella, pään sisäpinnoilla paksuna tahmeana karstana, tarpeeksi virtaamassa suonien sisällä, vähän kuin keho yrittäisi veren sijasta käyttää hidasta raskasta kelmeää öljyä. Kyllä pimeyttä on ihan riittävästi, vaikka sitä ei erikseen kasvattaisi… (Lisäksi tempaukseen kuuluu erilaisia kuolema-aiheisia tempauksia, museonkin seinästä irvistää iso luuranko. Ymmärrän senkin teoriassa, mutta en käytännössä. Kaiken kaikkiaan olen asioiden makaberisointia vastaan. Ei kuolemalla saa rahastaa… Sitä on kaikkialla liikaa muutenkin.)

Niinpä ostan Tiimarista isoimmat kynttilät joita löydän ja sytytän liekkejä joka pöydälle (eilen illalla pelkästään olohuoneeseen 10 kappaletta) ja ajattelen, että keskityn valoon. Koska pimeyshän on lähtökohtaisesti vain valon puutetta. Ne joilta puuttuu valo, ovat pimeässä. En aio joutua siihen tilanteeseen.

Olen tulossa ehkä vakavahenkiseksi ja menettämässä jonkun leikkimielisyyden. Mutta joillain asioilla ei leikitä.

*

Kävin aamulla kaupassa. Heräsin kuudelta – uni katkesi, miten tavallista - ja lähdin siksi kauppaan. Katu kiilsi arastelevassa taivaanvalossa ja ihmiset kävelivät unia silmissään. Kaupassa myyjät kuhisivat täyttämässä hyllyjä kuin heitä ei aamu olisi rajoittanut lainkaan. Yritin kerätä tarpeelliset tavarat koriini, kunnes

aivan varoittamatta, leipähyllyllä
ensin aavistuksenomainen tuoksu
ja kokeilin eri pusseja: mistä se tulee?
Ja siinä ihan mitään sanomatta,
paperisen pussin rapinassa
vastapaistetun leivän hehkuva kylki,
paksu kullanruskea kylki…

Siitä aukesi aamu. Vastapaistettu leipä. Olkoonkin Saksassa leivottu, esipaistettu ja pakastettu, mutta silti uunituore. Lämmin. Lohkeavakuorinen.

Kotona olin ylpeä laittaessani leivän pöytään: katsokaa, mitä minä sain! Ihan itse saalistin. Viimeisen vein. Ihan teitä varten.

Ehkä minussa sittenkin on piilossa se pohjoiskarjalainen perheenemäntägeeni, halu ruokkia kaikki nälkäiset suut leivällä, jonka päälle voi vielä sulaa. Kaupungissa on vain sovellettava… Vaan jospa joskus omistaisin leivinuunin, niin sittenpä leipoisin niin, ettei kenenkään koskaan tarvitsisi syödä säilöntäaineleipää.

*

Niin. Tuomiokirkot, pimeys, leivät. Kohta on joulukuu. Ensin on rakennettava marraskuu siitä, mitä on. Kokoan itselleni talvipesää, yritän valmistautua pakkaseen, karaista mieltä ja kehoakin. Alakerrassa, jossa makuuhuone on, puoliksi maan alla, on välillä vain 15 astetta lämmintä. Nukumme kuin eskimot kahden tai kolmen peiton alla, villapaita päällä. Silloin uni on sikeää ja talvenmuotoista, voisin nukkua päivät pois, viikot, kuukaudet. Aina välissä on kuoriuduttava villoistaan aamupimeään ja se nimenomainen hetki ennen vaatteiden pukemista on viiltävä kuin itse todellisuus: sänkyyn jää ihmisenmuotoinen lämpö, itse on taas kuljettava läpi yhden päivän, ulos sateeseen, sumuun. Mutta se karaisee, keho karaistuu eikä kohta enää palele, mieli karaistuu ja terästyy.

Edelleen minulle tekee suunnattoman hyvää olla töissä. Se seitsemän vuoden opiskelu tylsytti terää, löystytti otetta. Alan saada siitä taas kiinni. Hion iskuterää, irrottelen pienempiä lastuja. Jospa tässä vielä pian halot hakattaisiin;

iso savotta on edessä, joka tapauksessa, ja mielelläni osani tekisin.

Mutta ensin on mentävä läpi tästä päivästä. Kello on yksitoista, vihdoin uni karisee silmistä. Kyllä tämä tästä.

lauttureista ja sumusta ja pysähtymisistä.

November 2nd, 2010 § 0 comments § permalink

Mietittyäni aikani kuolemaa aamulla lähdin kävelylle. Ikkunasta näki, että koko kaupunki oli sumun alla – tai savun, voisi kuvitella, että juuri tällaisena harmaana karkeana se kietoutuisi kaupungin hartioille, jos laitimmaiset talot syttyisivät palamaan.

Sisällä oli kylmä – patterit eivät vieläkään ole päällä – ja veri alkoi kiertää vasta jokirannassa, jossain Aboa Vetuksen kohdalla. Kävelin rivakasti, ainut päämäärä oli jotakin reittiä päätyä Stockmannille ostamaan italialaisia mantelikeksejä, joita ajattelin illalla laittaa pöytään ystävien tullessa (meillä on pitkään ollut kaapissa Vin Santo -pullo, sellainen jota koskaan ei raaski avata, eikä sitä sovi tarjota ilman oikeanlaisia keksejä).

Kävelin koko matkan Förille asti tietämättä, vieläkö se ajaa joen yli. Mutta siellä se oli, verkkainen oranssi läiskä maidonvalkeiden harsojen keskellä. Laiturilla olimme törmäillä toisimme, minä ja ne kaksi muuta, yrittäessämme ensimmäisinä kyytiin.

Olen miettinyt monta kertaa Förin kuskeja. Keitä he ovat? Kuinka pitkiä vuoroja he tekevät? Päivästä toiseen? En osaa kuvitella, mikä olisi yksitoikkoisempaa. Ajaa muutaman kymmenen metrin väylää edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin… Niin kauan, että sekoaa kaikissa laskuissa. Mitä he ajattelevat? Näkevätkö he enää lopulta mitään?

Föri narskahteli irti laiturista ja aloitti hitaan hilautumisensa joen yli. Katselin kaupunkiin päin. Ja hetken aikaa tiedostin taas, miten omituinen on ajan luonne: ensin tuntuu ettei sitä ole, on käveltävä kiireesti että ehtisi ostoksille, sitä viuhtoo kädet huitoen eteenpäin ja hädin tuskin katsoo vastaantulijoihin. Luulee, ettei aika riitä. Mutta jos Föri olisikin seisahtunut siihen, keskelle jokea – kerran kesällä kävi niin, ja matkustajat pelastettiin rannikkovartioston laivoilla – niin samalla loppuisi kaikki kiire. Mihin siitä lähtisi, seisoisi keskellä ruskeaa raukeaa vettä ja odottaisi, että joku tulee hakemaan. Melkein toivoin, että lautta olisi väsähtänyt siihen; me kolme matkustajaa kiireinemme olisimme saaneet pienen aikataskun, ja kuskinkin päivään olisi tullut jotain vaihtelua.

Kaupunki ainakin näytti pysähtyneen. Kyyristyneen valkean peitteensä alle ja hengittävän enää pinnallisesti. Ihmiset kuhisivat sen pinnalla ymmärtämättä, että saattavat hälinällään vielä häiritä nukkuvaa eläintä. Martin kirkon tornia ei näkynyt, ja satamaan päin katsoessa Suomen Joutsenen siluetti hävisi johonkin, haipui, vähän kuin joku olisi värittänyt puolihuolimattomasti valkoisella liidulla sen päälle, sotkenut jäljen kädellään. Föri paukahteli eteenpäin, vesirajan alta kohosi syvää kuminaa vaijereiden kiertyessä. Ajattelin, että jospa elämä olisikin sitä,

hiljaista matkantekoa sumuisten virtojen yli,
tasaista kuminaa niin kuin sydämensykettä, koskaan pettämätöntä,
suora reitti eikä eksymisen mahdollisuutta
ja aina keskellä jokea hetkellinen pysähtyminen, niin kuin se kuuluisa pieni kuolema,
hetki jolloin kumpikin ranta on yhtä kaukana eikä kumpaakaan kohti ole kiire,
sillä kaikki voi seisahtua minä tahansa hetkenä.

Sitten Föri narahti kiinni vastapäiseen laituriin ja me puikkelehdimme vastaantulijoiden seasta rantaan, sumu kaikkosi jonnekin satamaan päin, minä kävelin hiljentyneiden ravintolalaivojen välistä kohti keskustaa. Jotkut hätäilemättömät olivat vielä jättäneet purjeveneensä vierasvenelaituriin – marraskuun alussa, aivan kuin pakkaset ja jäät olisivat vain turhaa huhupuhetta eivätkä väistämätön realiteetti. Isot laivat näyttivät sumussa jotenkin ränsistyneiltä, väsyneiltä – kesän viirit ja varjot ja valot oli riisuttu pois, ja ne värjöttelivät vähän anteeksipyytävän näköisinä viluisessa vedessä. Pullottavat valaankyljet vähän ruosteessa, ikkunanpokat repsottaen, mutta sisuksissaan valo ja ääni ja lämpimän ruoan tuoksu. Syksyllä kaikki väsyy ja rapistuu; veneetkin kuin näyttelijättäret takahuoneessa näytöksen jälkeen, paksu meikki vähän poskille valuneina. Näytös on ohi, nyt vain värjötellään talven yli, pestään kansilaudat sitten taas ensi kesänä.

Keskustassa kukaan ei näyttänyt ymmärtävän, että oli hiljainen, tasainen sumuinen päivä. Ääntä ja askelia kaikkialla. En edes raaskinut ostaa keksejä, niiden kilohinta oli jotain silmitöntä. Ostin sen sijaan itse sitruunan ja manteleita ja päätin, ettei se nyt niin italialaista voi olla, ettei sitä Suomessa voisi tehdä.

Takaisin kotona kadehdin vähän sitä lautturia. Jos vain itsekin aamulla astuisi lautan ohjaamoon, vääntäisi avainta, painaisi nappia, ajelisi koko päivän

katselisi sumuiselle virransuulle
muistelisi kesiä
katselisi ihmisiä
miettisi veden hidasta virtaamista

menisi illalla kotiin ja unohtaisi kaiken.

Ja toisaalta, ehkä juuri sitä ei kestäisi. Mutta ehkä joskus.

Sama osa minusta haluaisi joskus majakanvartijaksi. Pienet on unelmat.

the smell of lilies / will never be quite the same

November 2nd, 2010 § 2 comments § permalink

Lyhyeksi leikatut tasaiset nurmikot
karkea harmaa betoni
on se mitä tässä maassa
pidetään hartaana.

Viivasuorien mäntyjen alla
nukkuvat vieraat vainajat.

Lehdet haravoidaan tarkkaan pois
vaikka juuri täällähän kaiken kuuluisi maatua, palata, hajota.

Vielä varttia vaille
kappeli on hämärä ja hiljainen.
Liekit eivät lepata
mitä nyt vähän savuttavat
ja ilmassa paksuna

valkoiset kukat.

2 metriä kertaa viisikymmentä senttiä
ja sen jälkeen litran uurna
siihen se tiivistyy, elämä.

Kellojen sointiin pysähtyy kaikki.
Salissa ihmisillä raastava tuntu
sekuntien tauottomasta katoamisesta

ja sakastissa tiedän taas
miten kaikki lopulta haihtuisi savuksi ilmaan
ihminenkin

ellet sinä, Herra -

*

Tulen nuoren miehen hautajaisista. On itketty ja naurettu. Matkalla kotiin käyn Citymarketissa, mietin, mitä illaksi laittaisin. Hedelmäosastolla kesken avokadojen punnitsemisen jokin riipaisee yhtäkkiä.

Minun on mahdollista vain lähteä niin, mennä kauppaan, suunnitella tulevaa päivää, irrottautua, jatkaa. Ja ne toiset, eivät ne voi surusta irrottautua. Heidän elämäänsä on astunut jotain, joka ei lopu koskaan. Avokadojen ostaminen ei koskaan enää ole entisensä. Tai kaupassa käyminen, kun yksi tuoli on tyhjä. Ehkä joitain ruokia ei enää halua laittaa, jos se joku piti juuri niistä. Tai sitten juuri niitä syödään tavattoman usein. Yhtä kaikki; jokin ei lopu enää koskaan;

menettäminen,
muistaminen,
irti päästäminen.

Sanovat, että ehkä suru loppuu. Mutta eihän menetys lopu.

Hetken aikaa se tuntuu jotenkin huutavan väärältä: mikä oikeus minulla on avokadoihin ja rauhallisiin lauantai-iltoihin? Mikä oikeus minulla on olla vielä surun koskematon? Mikä oikeus minulla on ylipäänsä olla?

Eikä kenelläkään sellaista oikeutta olekaan. Suru löytää jokaisen vielä joskus. Minua se on vain vielä väistänyt tähän saakka; tai lähettänyt vain pienempiä serkkujaan vierailemaan, eivätkä ne ole koskaan jääneet pitkäksi aikaa. Hetken aikaa häälyneet katonrajassa ja sitten kyllästyneet, vähin äänin haipuneet pois. Kai jokainen meistä surun tuntee, mutta se suurin ja synkein ei ole tässä talossa vielä käynyt. Kuolema. Olen katsellut sitä kauempaa, sillä onhan sitä sivusta nähnyt: miten se aina jonkin tutun tai tutumman ovella raapii ja koputtelee, uhittelee ja väittää saavansa tulla kynnyksen yli. Usein se on häädetty pois, lääkkeet ovat sittenkin tepsineet tai masennus päästänyt lukko-otteestaan. Vain muutamia kertoja olen nähnyt sen tunkeutuvan väkisin sisään, mutta aina kaukaa, niin kaukaa ettei sen varjo ole minun tielleni asti langennut. Omituista, kuinka se silti on ehtinyt riipaista, kaukaakin.

Ja sittenhän on niin, ettei se aina tule mustana ja ankeana. Se kai tämän viiden kuukauden aikana on ollut niin kummallista oivaltaa. Olen nykyisin äärettömän paljon tekemisissä elämän ääripäiden kanssa: toisaalta koko ajan synnytään ja siunataan uuteen elämään, toisaalta koko ajan kuollaan ja – niin, siunataan uuteen elämään, tai ainakin sen toivoon. Toiset tulevat, toiset lähtevät, kaksi ovea on koko ajan auki ja väki vaihtuu. Ajattelin ennen töiden alkamista, että se jatkuva surun kantaminen on varmaankin raskasta ja riuduttavaa. Mutta onneksi on niin, että suurin osa siitä jälkimmäisestä ovesta lähtevistä on ehtinyt kävellä tietään jo niin kauan, että jalat ovat totisesti väsyneet. Heidän ovellaan kuolema on käynyt niin usein, että siitä on tullut suorastaan hyvänpäiväntuttu. Ei sitä enää pelätä, sitä odotetaan: että tulisi jo porstuaan asti, tässä on laukutkin pakattu, oltaisiin jo valmiita lähtemään.

Silloin kuolema on lohdullista ja rauhoittavaa. Ja surukin vain sinistä, ei mustansynkkää. Jäljelle jääville jää koko joukko muistoja, eikä irti päästäminen tunnu väärältä. Olihan jo aikakin, ja ehkä suru on silloin jotenkin suloistakin. Ihmettelevää – että minne ne nyt lähtevät, me kun emme näe kuin muurin ja seinän… Ehkä onkin niin, ettei ovea muurissa näe kuin hän, joka lähtee.

Kysyn usein siunauskeskustelussa, puhuiko vainaja koskaan hengellisistä asioista. Useimmiten vastaus on ei; tai ei ainakaan vuolaasti, tai ainakaan jälkeen jääneillä ei siitä juuri ole käsitystä. Ja silti omaiset saattavat kertoa, että vainaja odotti kuolemaa, suhtautui siihen rauhallisesti, suorastaan kaipasi jo kuolla.

En voi olla miettimättä, että mitä he oikeastaan silloin kaipaavat. Jos eivät tiedä, minne ovat matkalla…? Mikä siinä rauhoittaa? Miksi se tuntuu turvalliselta eikä karmivalta? Minne he suuntaavat? Vai onko todella niin, että kun elämän toinen äärilaita alkaa piirtyä näkyviin, alkaa siitä erottaa hahmoja, joita ei arkeensa hukkunut täysvoimainen ihminen näe…? Näkee muurin, siinä portin raollaan, näkee vihreän koivukujan sen takana, ja jossain aurinko osuu vehnäpelloille. Kai sitä kaipaa, vaikkei tiedä, minne tie lopulta vie.

Surua on niin monenlaista. On mykkää, äänetöntä, loukkaantunutta, katkeraa, ahdistunutta, lukkoon syöpynyttä. Ja toisaalta on nöyrää, hyväksyvää, ymmärtävää, rauhallista, odottavaa surua. On ikävöivää mutta hellää, on kiitollista ja onnellista. Yhtä monta kuin on surijoitakin. Ja miten naurettavan pieni sana se on… Vain neljä kirjainta. Ja silti se täyttää hetkittäin kokonaisen maailman.

Papin pitäisi olla surun ammattilainen. Ei suremisen, mutta surun kohtaamisen, kohtelemisen. Aavistelen, ettei sellaisessa tulla koskaan valmiiksi. Kun yhden surun ymmärtää ja hallitsee, ilmestyy toinen. Entä sitten, kun monta surua lomittuu? Monta läheistä kuolee kerralla, kauan odotettu lapsi syntyy kuolleena, jokin arvaamaton tempaa yllättäen pois, kaikki katkeaa…?

Aavistelen sitäkin, että tämä on enemmän kuin edes tiesin heittäytymisen ammatti. Miten minä valmistaudun tuhansiin suruihin ennalta? En mitenkään. Mutta kun jokin näistä suruista – musta ja valtava tai lempeän vaalea – tulee vastaan, minun on pakko puhutella sitä ja osata käyttäytyä oikein sitä kohtaan. Ohjeita annetaan vain ympäripyöreästi. Vähän kuin minulle olisi annettu kartta huoneesta, mutta kaikki valot olisi sammutettu.

Mutta sitä tässä tehdään. Ja hetkellisistä avokadonosto-oloista huolimatta jokin tässä kaikessa on tuntunut niin suunnattoman mielekkäältä, ettei se haittaa, etten varmaankaan kestä valkoisia liljoja missään miettimättä siunauskappeleita. Elämän alku- ja loppupäässä muutakin on usein auki kuin ovi näkymättömään; ihmisillä on taipumus olla auki, ja se on merkityksellistä. Niissä hetkissä haluan oppia olemaan sillä paikalla, johon ihmistä tarvitaan. Uskomatonta, että sitä voi tehdä ammatikseen.

Niin; ehkä pappi on tavallaan hirviönkesyttäjä. Sitä on puhua surusta, etsiä tietä eteenpäin, ensimmäisiäkin askelia. Suru on rappusilla raivoava hirviö, joka on otettava sisään, istutettava sohvalle, kiedottava vilttiin ja lämmitettävä kesyksi. Kunhan se on kesytetty, siitä voi tulla opas ja tiennäyttäjä eteenpäin. Jospa papin tehtävä on hakea se suru sieltä pihalta ja esitellä se talon asukkaille:

auttaa sanomaan tietyt sanat,
tottumaan toinen toisensa läsnäoloon,
hyväksymään.

Niin kai
hirviöitä kesytetään.

Ja niin on silloinkin, jos se joskus tulee meidän ovellemme. Sehän on kuitenkin vain ajan kysymys. Realiteetti, jota tekisi mieli paeta, mutta toisaalta;

jos muutkin ovat saaneet surunsa kesyyntymään, kyllä mekin,
ajallaan.

minusta tuli kuin tulikin pappi.

June 28th, 2010 § 1 comment § permalink

280610

olohuoneessa
pöydällä hortensia joka on kuin paksua valkoista pilveä kukkineen
kahvin tuoksu keittiöstä
halu rikkoa pitkä hiljaisuus.

Pitkän hiljaaolemisen jälkeen olen muodostanut mielessäni päätöksiä. Tai: ajatukset ovat muodostuneet mielessäni, ja jonkin aikaa niitä tutkittuani olen havainnut ne päätöksiksi.

On muutamiakin syitä sille, että olen ollut jo hyvän tovin hiljaa ja kirjoittamatta. Minun ja V:n elämä muuttui vappuna jokseenkin isonlaisesti, kun muutimme elämämme tänne Turkuun. Tavaroiden purkamisen ja järjestelyn lomassa kävin hakemassa maisterinpaperini Joensuusta. Lopun toukokuusta täytti sen jälkeen ordinaatioprosessi; sain huhtikuun puolessa välissä töitä Mikaelinseurakunnasta Turusta. Työt alkoivat 1.6., ja 13.6. minut vihittiin papiksi Turun tuomiokirkossa. Nyt olen ehtinyt olla töissä jo melkein kuukauden; hitaasti opin uutta, hahmotan elämänmuutosta, opettelen roolini kantamista.

Tämä kaikki on tehnyt viimeisestä kahdesta kuukaudesta niin uutta ja intensiivistä, etten totta puhuen ole osannut kirjoittaa asioita ylös edes muistikirjoihin tai päiväkirjoihin. Sanojen virta on hetkeksi torpattu, kun olen tullut olleeksi niin läsnä hetkessä, ettei kirjoittamiseen enää ole ollut virtaa. Pää ja päivät ovat olleet niin täynnä uutta.

Sen lisäksi minua on jarruttanut tuntu siitä, että jokin muukin on tainnut muuttua. Viimeisen vuoden ajan olen tunnustellut vahvasti sitä rajaa, jonka toisella puolen ovat asiat joista haluan kirjoittaa julkisesti, ja toisella puolen ovat sitten ne toiset. Nyt, kun aloitin työt, on se raja tullut vielä selväpiirteisemmäksi. Henkilökohtaiseen elämän aukikirjoittamiseen perustuvan blogin aika taitaa olla ohi. Se ei vain ole viimeiseen vuoteen enää sujunut itsestään; olen toistuvasti tasapainoillut yksityisyyden veitsenterällä ja tullut sensuroineeksi itseäni aivan huomaamatta. Mutta se ei ole huono asia – elämänvaihe on vain muuttunut, ja nyt kuuluu olla näin.

Niinpä suljin menneiden vuosien kirjoitukset lukkojen taakse, viime kevään tekstejä jätin näkyviin.

Minusta tuntuu, että haluan edelleen jatkaa kirjoittamista. Haluan edelleen pitää blogia. Tarvitsen sille vain tästä eteenpäin jokseenkin uuden kontekstin. Haluan kirjoittaa maailmasta, ihmisestä, elämisen eri omituisuuksista, haluan kirjoittaa Jumalasta ja siitä, mitä ihmisen ja Hänen väleistään ymmärrän. Ehkä tarvitsen uuden nimen koko tälle touhulle. Tai sitten vain hetken aikaa miettiä. Joka tapauksessa jatkan myöhemmin kirjoittamista;

täällä tai jossain muualla,
tällä nimellä tai jollain toisella.

Ja sitten kun jatkan, se tulee olemaan hieman asioiden kulusta yllättyneen ja hämmästyneen nuoren naispapin kurkistusikkuna maailmaan jonkin sellaisen lasin ja roolin läpi, jota hän ei vielä hetki sitten ajatellut kantavansa,

mutta jota kannettuaan hän on tullut varmaksi siitä
että mitenkään muuten ei voisi olla.

Paljon tässä on pohtimista. Rooli, identiteetti, toisten odotukset niitä kohtaan, oman persoonan asettuminen niiden sisään, ja kaikki se mikä tässä on hyvää ja oikein ja mikä tässä kaikessa on kummallista ja ehkä voisi olla toisin. Ja tämä maailma, ja nämä ihmiset… Niin.

Nyt vetäydyn kuitenkin vielä hetkeksi pääni sisälle miettimään, missä muodossa jatkan ja milloin. Siinä välillä opettelen kastamaan lapsia, kohtaamaan surukoteja, vihkimään vihkipareja,

ja mitä kaikkea tässä onkaan – opettelen olemaan ihminen ja läsnä. Sitä tämä kai on,

pappina oleminen

että olisi ihminen ja osaisi olla läsnä, ihminen ihmiselle ja läsnä ihmiselle. Ja kampeaisi itsepäisesti auki sitä niin usein kiinni juuttuvaa porttia maan ja Taivaan välillä. Rystyset valkoisina, joskus hampaat irvessä,

mutta illan päätteeksi (ja tästä olen itsekin yllättynyt)
lähes pääsääntöisesti nöyrän kiitollisena, jonkun sellaisen ilon keskellä, josta ei opiskeluissa mitään puhuttu.

Mutta – elämä jatkuu, ja sanatkin vielä ajallaan.

Sitä ennen valoisaa kesää, hyvää ja turvallista itse kullekin.

Kaisa

selän takana tuuli.

May 13th, 2010 § 2 comments § permalink

Kahden viikon empiirisen tutkiskelun perusteella olen tullut siihen tulokseen, ettei yhdelläkään pohjoiskarjalaisella ole enää varaa sanoa, etteivätkö turkulaiset puhuisi tuntemattomille. Jo tänä aikana olen spontaanisti rupatellut useamman tuntemattoman turkulaisen kanssa kuin kenties koko viime vuonna Jyväskylässä.  Se on hyvä, koska se tekee maailmasta pienemmän ja tutumman.

On melkein omituista, miten vähän tarvitaan vierauden purkamiseen. Ja miten pienestä se on kiinni. Turku on alkanut puhua minulle – niinpä en enää ajattele olevani täällä vieras. Meidän suhteemme on siirtynyt selvästi uudelle tasolle. Aluksi kyräilimme ja katselimme toinen toistamme vähän varuillaan, toinen kyyhötti mukulakivikatujensa yllä ja minä kompastelin niitä pitkin liian uusilla ja kipeillä kengillä. Sitten Turku alkoi vihertää ja kukkia, ja huomasin talon lähipuissa asuvat mustarastaat. Ne ovat tulleet niin urbaaneiksi, että hädin tuskin jaksavat siirtyä jalan edestä kävelytiellä. Mutta ne laulavat, ja niinpä Turku on alkanut laulaakin minulle. Voimme siis virallisesti lopettaa kyräilyn. Nyt pitäisi enää tutustua, koska perin pintapuolisestihan me vasta toisemme tunnemme.

Heräsimme tänä aamuna myöhään ja vielä myöhempään lähdimme aamulenkille. Aurajoen rantaa tois puol jokke Koroistenmäelle asti, ja siinä pyörätien risteyksessä on kaupungin asentama kuntoilupiste; muutamia lihaskuntolaitteita, kuin kuntosalilaitteita, siistissä rykelmässä. Rupattelimme niitä näitä V:n kanssa, ja lopulta jokainen paikalle pysähtynyt ihminen tuli vaihtaneeksi kanssamme muutaman sanan. Jatkoin matkaa Halistenkosken kävelysillalle asti, aurinko paistoi kuumana pilvien takaa niin että hetkenkin pysähdyksen aikana hiki kihosi kelmuksi iholle. Joen rannat olivat revenneet vihreiksi, joka piennar ja tienposki puski esiin jotain joka vehreytyi tai kukki. Näin voikukkiakin, ja pajuissa oli sievät kiharaiset lehtiruusukkeet. Kaikki kasvaa silmissä; toissapäivänä näin tuskin vielä oli.

Sillalla pysähdyin hetkeksi katsomaan kosken vettä. Sulkuportit olivat kiinni, ja vesi ryöppysi sivusta avoimeksi jätetyn kivisen kosken ylitse. Ihmisiä tuli ja meni, kulki ja parveili, ja lähes jokainen pysähtyi sillalle tuuleen. Tuuli oli lämmintä ja pehmeää, vaikka se olikin melko napakka. Annoin sen kuivata kasvot ja ympäröidä minut hetkeksi. Rannoilla istui kymmennittäin kalastajia, ehkä he eivät niinkään kaivanneet kalaa kuin sitä hetkeä, kun istutaan hiljaa mietteissään joentöyräällä ja katsellaan liikkuvaa vettä. En minäkään niin kaivannut juoksemista kuin sitä hetkeä, kun seistään mietteissään sillalla ja niin, katsotaan virtaavaa ryöppyävää vettä…

Siinä lämpimässä tuulessa tein sopimusta tulevien aikojen kanssa. Että minä sopeudun tähän, antaudun tähän ja omistaudun tälle, siis kaikelle, mitä tulee. Minä otan tämän omakseni ja teen parhaani; annan itseni työssä sille minkä uskon tärkeäksi, teen sen kaksin käsin ja kokosydämellä, en puoliksi tai varovasti vaan kokonaan ja tosissani. Teen sen. Mutta pystyn siihen vain, jos Tuuli on selkäni takana. Jos se lämmin Tuuli joka yksin kantaa ja kannattaa on selkäni takana, silloin pystyn. Se vie eteenpäin. Se kuljettaa. Ilman sitä saan yleensäkin aikaan elämässä vain jotain jokseenkin kivaa tai sopivaa, joka ei suoranaisesti ole haitallista. Onnistuisin ehkä selviytymään elämästä. Mutta mitään aidosti tärkeää en yksin voi saada aikaan. En vain voi.

Se on samaan aikaan hurja ja lohduttava ajatus. Annan sen olla hurja, ja tartun kaksin käsin siihen, miksi se on lupaus. Jos kerran elämä on kiikkerä kaarnavene niin kuin suomalaisilla runoilijoilla on ollut tapana sanoa, jos tämä on se hauras haahti jota on soudettava, käy se minulle. Veneitä nimittäin vievät tuulet. Ja jos ja kun Tuuli vie minua ja meitä, menemme oikeaan suuntaan. Minun tehtäväni on pitää köydet irti ja ankkuri ylhäällä, pitää kokka suorassa ja tasapainottaa pahimmissa kuohuissa. Antaa Jumalan Tuulen puhaltaa.

Ja kun juoksin takaisin koskelta, lauloi rantapajukossa satakieli. Sen täytyi olla satakieli; mikään muu ei kujerra ja naksuta samalla tavalla, vihellä tai soi. Ajattelin, että tämä on hyvä. Vettä, tuulta, satakieliä, mustarastaita ja tuomiokirkon kellot.

Tässä on hyvä.

« Older Entries

Newer Entries »