Tämä blogi on kapea kaistaleeni siihen miten elämää pitäisi katsoa
sekä koskaan taukoamaton yritys laajentaa sitä kaistaletta.
Kaksi elämänalun tehtävää:
Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja
käy yhä uudelleen tarkastamassa,
ettet vain piileskele piirisi ulkopuolella.
// Franz Kafka
Minä olen Kaisa Vanhala.
Näillä sivuilla vatvon elämää. Pyöritän ja pysäytän oravanpyörää, puhun sovinnaisesti epäsovinnaisia, provosoin ja provosoidun. Ihmettelen elämistä ja ihmistä. Kuvittelen ymmärtäväni ja ymmärrän että en kuitenkaan.
Olen välitilassa kahden- ja kolmenkymmenen välissä, startin ja ensimmäisen mehupisteen, saavutetun ja vasta tulevan, toivomisen ja näkemisen, jonkin vielä häälyvän nuoruuden ja kohti vyöryvän aikuisen vastuun, määrätietoisuuden ja väärin päin olevan kartan, maan ja taivaan sekä itseni ja ihmisten välissä.
Pidän välitilasta. Se on matkalla olemista, ja on suunnattoman olennaista ymmärtää olevansa matkantekijä eikä pysyvä asukas.
Viime kesäkuussa tapahtui suuri harppaus; seitsemän vuoden sekalaiset opintoni niitattiin keväällä kasaan ja kesäkuun 13. päivä seisoin Turun tuomiokirkon alttarilla hämmästyneenä siitä tosiasiasta, että aivan hetken kuluttua minut vihittäisiin papiksi. Ehdin opiskella teologian lisäksi journalistiikkaa ja vuosikaudet odotin mielenkiinnolla, että minullekin kerrottaisiin, mitä siitä kaikesta tulee. Tällä hetkellä olen Turun Mikaelinseurakunnan vs. nuorisopastori ensi kesään saakka. Edelleen odotan tulevaa mielenkiinnolla. Välitila ja matkan tekeminen jatkuu, vaikka virstanpylväitä ohitellaan.
Tässä on hyvä olla. Olen ilmeisesti välitilassa myös ihmisten ja Jumalan välillä. Käsittääkseni se on kaikista paras tila – tai kaikista paras välitila. Paras mahdollinen tila ei löydy tästä maailmasta.
Tätä kaikkea mietin enimmäkseen talossa, jonka satavuotiaista ikkunoista syysilma tulee viileänä läpi ja jonka olohuoneessa aviomieheni uskollisesti valvoo tulta kaakeliuunissa. Ikkunoiden takana on syreenien ja vaahteroiden paljous, ja kumpaakin meistä lämmittää sisäisesti kaupungin ulkopuolella kallioihin lyövä Itämeri. Perheeseen lukeutuu myös neljäkymmentävuotias kansanvene Iisai, ja kesäaikaan jokainen mahdollinen hetki se vie meitä jonkin kallion auringonlämmittämään koloon jossain tuolla ulapalla.
Ajattelen nykyisin entistä enemmän, että elämä on jatkuvan muuttumisen, kasvamisen, joksikin tulemisen, rakentumisen loputon hidas prosessi
ja minusta on täydellisen oikein olla itse vain savea Jonkun kämmenissä.
Aika näyttää, mitä tästä savesta tulee.